Ehei, emme suinkaan ole täysin kadonneet maailmankaikkeudesta vaikka blogissa on vaitonaista ollutkin. Olemme hyvin eloisia ja hyvinvoivia, varsinkin pientä jet lagia lukuunottamatta siksi että olimme juuri kaksi viikkoa harrastamassa perhelomailua Hetskun luona. Ja MikkoMikon ja Amaliankin luona.
Tarkkasilmäinen lukija saattaa tästä kuvasta havaita, että minä olen lasteni ja pitsalaatikoitteni kanssa menossa juuri piknikille erään Barryn takapihalle. Vai onko se etupiha, mistä näitä tietää.
Jep, olimme siis kaksi viikkoa Washington DC:ssä. Siellä oli ihanaa, erityisesti siksi että oli hauskaa viettää aikaa maailmalla jo vuosia seikkailleen ja siten perin harvoin kohdalle osuvan Super-Hetan kanssa, josta on aiemmin kerrottu ainakin kattoremontin yhteydessä.
Mutta muutenkin. Vaikka kahden alle kolmevuotiaan lapsen kanssa matkustaminen ei varsinaisesti ole mikään relaksoiva lepolomakokemus, oli silti mukavaa olla kahden viikon ajan huoleton turisti.
(Tämä on remonttiblogi. Siksi tässä on kuva vuoden 2011 maanjäristyksen takia remontissa olevasta Washington Monumentista.)
Näimme paljon washingtonilaisia leikkipuistoja, söimme hyvin, kävimme eläintarhassa, haahuilimme eri kaupunginosissa (siinäpä kaupunki, jossa eri kaupunginosat ovat kuin eri maailmoista) ja yhden viikonlopun ajelimme Virginian puolella Blue Ridge Parkwayllä. Mahtavia maisemia syksyisissä ruskaväreissä.
Jalkauduimme myös Sherando-järvelle, jossa mitäänpelkäämätön perheeni kävi uimassa noin 15-asteisessa vedessä. Kuvatodisteet uimareissusta ovat valitettavasti MikkoMikon kamerassa mutta tässä yksi kuvatodiste siitä jalkautumisesta.
Paljon mukavia ja merkittäviä kokemuksia. Haluaisimme uudelleen.
Blogissa jaettavaksi, tämä kun ei ole matkustusblogi, kuitenkin merkittävin kokemus on seuraava: Löysin itsestäni kellari-ihmisen.
Rintamamiestalofoorumin toveri Hower on joskus teoreettisella tasolla saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että kellari on mielentila, ystävä ja hieno paikka, jossa on vähän rosoinen ja siloittelematon, varsinaisista asuinhuoneista eroava ja siten arvostettava atmosfääri. Minä kun ensi alkuun pelkäsin kellaria, sitten olin sitä mieltä että se on vaikea ja hankala ja kylmä ja inha ja päänvaivaa aiheuttava kaikkine kapillaarisine kosteuksineen ja muine hallitsemattomine ilmiöineen. Kellariin paremmin tutustuttuani olen ollut noin periaatteessa sitä mieltä että ihan jees ja meidän kellari varsinkin. Hyödyllinen ja tarpeellinen ja toimiva, ei sen kummemmin suuria tunteita herättävä.
Kun menin Washingtoniin, löysin Nebraska Avenuen varrella olevan 1930-luvulla rakennetun tiilitalon kellarista sisäisen kellarisieluni.
Minulla ei ole oikein yleiskuvia siitä kellarista, kun siellä oli koko vierailun ajan meidän asuinkaaos. Hetskun blogissa on niitä yleisesittelykuvia. Kellarissa oli siis toisella puolella amerikkalaiseen tapaan Family room ja toisella puolella varasto, pyykkitupa ja vessa. Ja erityisesti se luultavasti lähellä alkuperäisasua oleva varasto-pyykkitupa sen kellarisielun nosti pintaan.
Nebraska Avenuen talossa oli perin kotoisesti narisevat lautalattiat. Puoliso sanoi puolihuolimattomasti ääneen sen, mitä itse en ollut havainnut lattiarakenteita altapäin ihastellessani: Eihän nuo tuollaiset Suomessa ikinä näy, kun niissä on aina joku eristekerros silmäilyn esteenä. DC:n leveysasteilla kellarin ja ensimmäisen asuinkerroksen välipohjaa ei näemmä ole tarpeen eristää ollenkaan. (Tuo metallinen asia on lämmityskanava.)
Kellarissa oli yleisen kellarifiiliksen lisäksi kaikkea sellaista, jota suuresti ihastelin. Tässä muutama sellainen ihastelun kohde, ensimmäisenä kellarin ulko-oven yksityiskohdat:
Tässä selittämätöntä ihastusta herättänyt kellarin vesialtaan hana:
Ja hauska kellarin vessan valokatkaisija.
Siitä vessasta tuli muun kellarin ohella perin kotoisa olo, kun jotenkin sain sen vaikutelman että vessa on samalla tavalla jälkikäteen tehty kuin meidän pyykkituvan vessakin. Jossa on muuten tätä nykyä seinäntapainen, joka on blogissa esittelemättä. Pitää yrittää esitellä.
No niin. Ameriikkaan asti piti matkustaa, että huomasi salaa ystävystyneensä oman kellarinsa kanssa. Kyllä kannatti. Seuraavaksi menemme Moskovaan fiilistelemään 70-luvun kerrostaloestetiikkaa, mutta sitä ennen toivottavasti vähän tiheämmällä päivitystahdilla kuulumisia ihan vaan täältä mikkeliläisestä rintamamiestalosta, ennen kun taas pääsemme ihastelemaan suurta maailmaa.
Tarkkasilmäinen lukija saattaa tästä kuvasta havaita, että minä olen lasteni ja pitsalaatikoitteni kanssa menossa juuri piknikille erään Barryn takapihalle. Vai onko se etupiha, mistä näitä tietää.
Jep, olimme siis kaksi viikkoa Washington DC:ssä. Siellä oli ihanaa, erityisesti siksi että oli hauskaa viettää aikaa maailmalla jo vuosia seikkailleen ja siten perin harvoin kohdalle osuvan Super-Hetan kanssa, josta on aiemmin kerrottu ainakin kattoremontin yhteydessä.
Mutta muutenkin. Vaikka kahden alle kolmevuotiaan lapsen kanssa matkustaminen ei varsinaisesti ole mikään relaksoiva lepolomakokemus, oli silti mukavaa olla kahden viikon ajan huoleton turisti.
(Tämä on remonttiblogi. Siksi tässä on kuva vuoden 2011 maanjäristyksen takia remontissa olevasta Washington Monumentista.)
Näimme paljon washingtonilaisia leikkipuistoja, söimme hyvin, kävimme eläintarhassa, haahuilimme eri kaupunginosissa (siinäpä kaupunki, jossa eri kaupunginosat ovat kuin eri maailmoista) ja yhden viikonlopun ajelimme Virginian puolella Blue Ridge Parkwayllä. Mahtavia maisemia syksyisissä ruskaväreissä.
Jalkauduimme myös Sherando-järvelle, jossa mitäänpelkäämätön perheeni kävi uimassa noin 15-asteisessa vedessä. Kuvatodisteet uimareissusta ovat valitettavasti MikkoMikon kamerassa mutta tässä yksi kuvatodiste siitä jalkautumisesta.
Paljon mukavia ja merkittäviä kokemuksia. Haluaisimme uudelleen.
Blogissa jaettavaksi, tämä kun ei ole matkustusblogi, kuitenkin merkittävin kokemus on seuraava: Löysin itsestäni kellari-ihmisen.
Rintamamiestalofoorumin toveri Hower on joskus teoreettisella tasolla saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että kellari on mielentila, ystävä ja hieno paikka, jossa on vähän rosoinen ja siloittelematon, varsinaisista asuinhuoneista eroava ja siten arvostettava atmosfääri. Minä kun ensi alkuun pelkäsin kellaria, sitten olin sitä mieltä että se on vaikea ja hankala ja kylmä ja inha ja päänvaivaa aiheuttava kaikkine kapillaarisine kosteuksineen ja muine hallitsemattomine ilmiöineen. Kellariin paremmin tutustuttuani olen ollut noin periaatteessa sitä mieltä että ihan jees ja meidän kellari varsinkin. Hyödyllinen ja tarpeellinen ja toimiva, ei sen kummemmin suuria tunteita herättävä.
Kun menin Washingtoniin, löysin Nebraska Avenuen varrella olevan 1930-luvulla rakennetun tiilitalon kellarista sisäisen kellarisieluni.
Minulla ei ole oikein yleiskuvia siitä kellarista, kun siellä oli koko vierailun ajan meidän asuinkaaos. Hetskun blogissa on niitä yleisesittelykuvia. Kellarissa oli siis toisella puolella amerikkalaiseen tapaan Family room ja toisella puolella varasto, pyykkitupa ja vessa. Ja erityisesti se luultavasti lähellä alkuperäisasua oleva varasto-pyykkitupa sen kellarisielun nosti pintaan.
Nebraska Avenuen talossa oli perin kotoisesti narisevat lautalattiat. Puoliso sanoi puolihuolimattomasti ääneen sen, mitä itse en ollut havainnut lattiarakenteita altapäin ihastellessani: Eihän nuo tuollaiset Suomessa ikinä näy, kun niissä on aina joku eristekerros silmäilyn esteenä. DC:n leveysasteilla kellarin ja ensimmäisen asuinkerroksen välipohjaa ei näemmä ole tarpeen eristää ollenkaan. (Tuo metallinen asia on lämmityskanava.)
Kellarissa oli yleisen kellarifiiliksen lisäksi kaikkea sellaista, jota suuresti ihastelin. Tässä muutama sellainen ihastelun kohde, ensimmäisenä kellarin ulko-oven yksityiskohdat:
Tässä selittämätöntä ihastusta herättänyt kellarin vesialtaan hana:
Ja hauska kellarin vessan valokatkaisija.
Siitä vessasta tuli muun kellarin ohella perin kotoisa olo, kun jotenkin sain sen vaikutelman että vessa on samalla tavalla jälkikäteen tehty kuin meidän pyykkituvan vessakin. Jossa on muuten tätä nykyä seinäntapainen, joka on blogissa esittelemättä. Pitää yrittää esitellä.
No niin. Ameriikkaan asti piti matkustaa, että huomasi salaa ystävystyneensä oman kellarinsa kanssa. Kyllä kannatti. Seuraavaksi menemme Moskovaan fiilistelemään 70-luvun kerrostaloestetiikkaa, mutta sitä ennen toivottavasti vähän tiheämmällä päivitystahdilla kuulumisia ihan vaan täältä mikkeliläisestä rintamamiestalosta, ennen kun taas pääsemme ihastelemaan suurta maailmaa.
Olette sentään hengissä. Hyvä tietää. Johan teitä on kaivattukin.
VastaaPoistaJään odottelemaan Moskovan kerrostaloja. Kävin toissapäivänä ekan kerran Svetogorskissa katsomassa sikäläistä kerrostaloromantiikkaa(?) ja olen aika mykistynyt. En halua kuitenkaan tehdä aiheesta postausta blogiini, koska olen varma, että se lietsoisi taas idiootit äänekkäiksi. Venäjä tuntuu olevan tulenarka aihe minun blogissani...
PIetarissa pitkään asunut puoliso kävi pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa Svetogorskissa ja oli aika mykistynyt. "Missä se kaupunki on?" Miesparka luuli olevansa jossain päättymättömässä asuinlähiössä.
VastaaPoistaEli Svetogorsk (ja mikä ettei aika moni muukin syrjäinen pikkukaupunki Venäjän Federaatiossa) on kyllä vähän tyrmäävä kokemus kenelle tahansa.
Se on se Venäjä siellä itärajalla ihan kauhean tulenarka aihe. Minun näkökulmastani käsittämätöntä on se ennakkoluuloisuuden ja suoranaisen vihan määrä, mikä siellä valtoimenaan tuntuu vellovan.
Niin ja Moskovan kerrostalot ovat luvassa vasta ensi keväänä, sitten kun lumet ovat sulaneet. Moskova on talvella liian hardcorea lapsiperheelle...:)
PoistaVasta keväällä! Voih.
PoistaNyt kun minullakin on vuoden viisumi, pitänee oikeasti sitä käyttää. En keksi mitään syytä, miksi haluaisin toisen kerran Svetogorskiin, mutta ehkä Viipuri on se seuraava luonteva kohde.
Viipurissa on taloustavarakauppoja, joissa on hyvin ellei erinomaisesti wannabe-slovenialaismummolle sopivia emalikattiloita, muita emaliastioita ja posliinikuppeja. Sekä torilla luultavasti edelleen myös em. wannabelle sopivia asuja aluskalsareista kotimekkoihin :D Suosittelen erittäin lämpimästi Anders Mårdin ja kumppaneiden Viipuri-kirjaa jonka nimeä en muista, mutta löytynee jos googlaa Andersin ja Viipurin. Se on vähän niin kuin matkaopas mutta hyvin paljon moniulotteisempi sellainen.
PoistaOoh vau. Ollaanpas sitä käyty kaukana! Muakin kiinnostaisi joskus matkata jenkkeihin, mutta oi voi. Vaatii aika paljon rahallista panostusta, ennen kuin pääsee sinne. Muutenhan siellä taitaa olla aika edullista kotikontuihin verrattuna.
VastaaPoistaMoskova on myös omalla listalla, mutta jos nyt pääsisi edes Pietariin.
Me lennettiin Icelandairilla, ei pelkästään raha-asioiden puolesta vaan siksi että sitä kautta lennot tuli pätkittyä aika siedettäviksi lasten kannalta, kolme tuntia ensin Islantiin ja sieltä mennessä kuuden ja palatessa viiden tunnin lento DC:hen. Hinta oli jotain 500-600 euroa per henkilö, paljon tuota halvemmalla ei ainakaan Washingtoniin kyllä taida päästä.
PoistaMinä ehkä ajattelin ja muistelin 10 vuoden takaista edellistä Ameriikan matkaa, että siellä olisi ollut jotenkin vieläkin halvempaa... Mutta toki vaikka nyt Leviksen farkut 20 eurolla on halvempaa kuin kotimaassa!
Pietari kannattaa ottaa ennen Moskovaa, sanoisin. Olen asunut molemmissa ja Pietari on paljon ystävällisempi turistia kohtaan, Moskova on järjetön. Tai sitten tämä on vaan oma henkilökohtainen mieltymys...:)
Islantikin vielä, sekin on mun listalla.
PoistaNo mun haaveet Venäjällä käymisestä on aika kaukana nyt tällä hetkellä. Ja tosiaan mulla on ykkösenä tällä hetkellä niinkin arkinen kohde, kuin pohjoinen Norja. Jos sinne seuraavana kesänä ehtisi.
Kauanko asuit Venäjällä?
Icelandairilla on systeemi, että eivät peri maksua ollenkaan jos pysähtyy Ameriikan lentojen välissä turisteilemaan Islantiin. Me mietittiin sitä tosissamme, mutta todettiin että vähän turhan säätämistä ehkä vielä tällä matkakokoonpanolla. Meilläkin on tarkoitus mennä joskus lähivuosina pohjois-Norjaan, puoliso on käynyt siellä kalastamassa monena vuotena ja nyt vaan odotellaan että lapset on niin isoja että niillä pysyy perkuuveitsi käsissä... Hitto kun tähän ei saa puhelimella tehtyä rivivälejä mutta jatketaan siis samaan pötköön että olen asunut Pietarissa opiskelemassa yhden kesän ja töissä puolisen vuotta, Petroskoissa opiskelemassa ja töissä yhteensä kaksi vuotta ja Moskovassa olin töissä vuoden verran. Onhan se semmoinen vähän niin kuin toinen kotimaa jollain tavalla, lapsena asti siellä mummon kanssa olen reissannut vaikka ei meillä mitään sukulaissuhdetta tms. siihen ole, mummo vaan halusi opiskella eläkkeelle jäätyään jotain vierasta kieltä ja 70-luvun YYA-Suomessa Venäjä oli aika paljon tarjolla oleva vaihtoehto.
PoistaOnpa kiva taas saada lukemista blogiin :-) Varmaan tosi hieno reissu, ja kylläpä syksy on kaunista myös rapakon takana!
VastaaPoistat. A13
Hitsi, kun minä voisin vaan kirjoitella tätä blogia aamusta iltaan joka päivä mutta kun ei ole aikaa. Viime viikonlopustakin on kamerassa ziljoona kuvaa joista voisi tehdä monta monituista juttua - ja eilenkin simahdin puoli yhdeksältä lasten kanssa yhtä matkaa. Toivon ja uskon, että blogiparallekin on vielä joskus vähän enemmän aikaa, tämä kun on minun ainoa harrastukseni...!
PoistaReissu oli kyllä kiva, ja ennen muuta rohkaisi siihen että kyllä tuon jälkikasvun kanssa voi hyvin jo matkustaa muuallekin!