Päivän sää

Minulle tulee vieläkin sanasta "kattoremontti" mieleen ensimmäiseksi Maikkarin nettisivujen sadetutka. Sadetta on tottavie riittänyt kaikkien remontoijien ja rakentajien iloksi, ja viimeisin kuuroepisodi tapahtui tänään.

Alkupuheenvuoroksi vielä se, että minähän en pysty tekemään tällä hetkellä normioloissa kotona yhtään mitään remonttiin liittyvää. Puoliso on viikot töissä sadan kilometrin päässä ja minä huseeraan täällä ympärivuorokautisena yksinhuoltajana kahden alle kaksivuotiaan kanssa minkä ehdin. En ehdi yleensä edes niitä perushuushollaushommia, mistään remonttitöistä puhumattakaan. Iltaisin olen niin väsynyt että jaksan korkeintaan roikkua tylsämielisesti netissä.

Tästä syystä kaikenlainen remontin edistystoiminta on harvinaista luksusta. Siksi takaiskut remontin edistystoiminnassa tuntuvat likipitäen musertavilta.

Esikoinen oli tällä viikolla yhden yönseudun mummolassa ja minä vauvan kanssa kotona. Olin budjetoinut itselleni vaikka mitä hommaa maalinpoistosta pihan siistimiseen. Ensimmäisen päivän satoi kaatamalla. Hylkäsin kaikki muut remontinedistämistoimet paitsi yhden: koska toisena mummolavierailupäivänä oli luvattu pelkkää päivänpaistetta, päätin maalata portin.

Porttihan tuli meille viime syksyn etupiharemontin myötä. Se tehtiin paikallisessa ammattioppilaitoksessa, designista vastaa puoliso. Portti on olla möllöttänyt paikallaan sinkittynä ja ankeana siitä asti, ja tämän kesän vaatimaton pihatyölistani sisälsi myös kohdan "maalaa portti". 

Meillä jäi kattoremontista yli katon väristä peltikattomaalia, jolla maalattiin väärän väriset huippuimuri ja viemärin tuuletusputken pää paremmin katolle maastoutuviksi. Ajattelin, että katon värinen portti olisi kiva. Peltikattomaali sopi sitä paitsi hyvin myös portin maalaukseen. Joten vauva päiväunille, maalauskamppeet niskaan ja töihin.

Pesin portista ensin linnunkakat ja muut liat jollain Skinnarilan vapaavaltiossa toimivan Willimiehen autokerhon kautta hankitulla litkulla, jota entinen Willimies suositteli peltipesun asemasta. Sitten ryhdyin maalaamaan. 

Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen totesin, että jossain on vikaa. Olin saanut aikaiseksi portin, jossa oli edelleen enemmän harmaata kuin punaruskeaa. Totesin, että pellavaöljymaalaukseen kehitetty tiukka käsiala ja niukka maali pensselissä eivät toimi peltikattomaalin kanssa ja rupesin lotraamaan maalia porttiin maailmanlopun meiningillä. Ja katso, lopputulos oli halutun kaltainen. Eri maalit vaativat siis todellakin erilaisen otteen. 

Portti näyttää maalattuna enemmän rintamamiestalon portilta ja vähemmän teollisuusalueelta. Tästä kuvasta näkyy myös vaatimattoman pihatyölistani toinen aikaansaannos - olen istuttanut etupihan aidan aukkopaikkoihin uudet orapihlajan taimet. Niistäkin pitäisi kirjoittaa oma tarinansa. Mutta nyt se portti, ta-daa:

Portista tuli minusta ihan kivan värinen. Se ei ole kovinkaan punainen vaan enemmänkin ruskea, ja maalauksen myötä se ei näytä enää uustuotannolta vaan vanhalta viiskytluvun portilta. Ainakin minun silmääni. (Ignoroikaa vinossa könöttävä roskis. Sen alle on tulossa laatat ja tuohon vasemmalle puolelle sireenipuska, jonka tarkoitus on yhdessä roskiksen toisella puolella olevan sireeniaidan kanssa maisemoida roskapytty huomaamattomammaksi.)

Tuon pienemmän porttipuoliskon maalasin ensin, ja pinnasta tuli minusta ihan kelvollinen. Isomman porttipuoliskon kanssa käytin ehkä vielä vähän reilummin maalia, ja siitäkin tuli oikein hyvä. Tuuletimme Vuokko Nuppusen kanssa onnistunutta maalausoperaatiotamme... ja samassa alkoi sataa.

Pienempi puolisko oli ehtinyt kuivua sen verran, että mitään mittavampaa vauriota ei tullut. Isompi puolisko ei ehtinyt kuivua ollenkaan, ja maalipinta näyttää nyt sitten tältä:

Harmitti niin että meinasin alkaa itkeä. Sinänsä mitään korvaamatonta tuossa ei ole tapahtunut - alin, ohut maalikerros ehti kyllä kuivua ja nuo valumat ja kokkareet saa hiottua pois ja sen jälkeen vain uutta maalia pintaan. 

Ongelma on vain se, milloin sen uudelleenmaalauksen suorittaa. Viikonloppuna on luvattu sadetta ja maalaaminen illalla ei enää onnistu kasteen takia. Maalaaminen kahden alle kaksivuotiaan kanssa on mission impossible -luokkaa. 

Olisipa se sade alkanut vaikka vain tuntia myöhemmin. 

Täti Vihreä

Otsikko saattaisi liittyä puolison kunnallisvaalipyrkimyksiin ja osakseni langenneeseen vaalipäällikkyyteen, mutta ei liity. Mainostan vaasta sitten kun ehdokkaille on jaettu numerot...

Sen sijaan tämä on avunhuuto teille, rakkaat lukijat. Teistä lähes kaikilla kun tutuu olevan sisustussilmää ja remontti- ja värinvalintakokemusta roppakaupalla.

Pulma liittyy marraskuulle aikataulutettuun putkiremonttiin, jonka yhtenä tavoitteena on saada yläkerran keittiöön kylmä ja lämmin vesi. Remonttisuunnitelmissa kun on huushollin siirtäminen yläkertaan tämän nykyisen asuinkerroksemme remontoinnin ajaksi.

Meillä oli, kuten muistatte, alakerran keittiössä alkuperäiset kaapit. Pieni puinen astiankuivauskaappi ja tiskipöydän alla alakaappi ja kippaava halkolaatikko. Ne on alunperin maalattu vihreällä öljymaalilla, sitten vaaleammanvihreällä jollain, en saanut selvää millä, ja ylin kerros oli tuollaista ryssänsiniseksikin kutsuttua alkydimaalia.

Ja kuten todettua, vaikka kaapit eivät ehkä edusta puusepäntyötä parhaimmillaan, ovat ne kuitenkin talon alkuperäisosia. Haluan siksi säilyttää ne, ja ne saavat maalauksen jälkeen uuden elämän yläkerran keittiössä.

Nyt se dilemma: minkä ihmeen värisiksi minä nuo kaapit maalaisin?

Yläkerran keittiön maalasimme anopin kanssa heti ensimmäisenä syksynä. Siellä on valkoinen Halltex-katto ja kakkutaikinan väriset seinät. Huoneen listat ovat samanlaista viileää minttuun vivahtavaa sävyä kun muuallakin, ne saatan vielä maalata jollain muulla värillä sitten joskus. Mutta ehdottomasti hallitsevin asia yläkerran keittiössä on vihreä lattia. Eikä mikä tahansa vihreä vaan tömäkkä ja räväkkä sellainen. Joku lukija muistaakseni kertoi joskus, että tuo sävy oli nimeltään raparperi, ja se on kyllä harvinaisen kuvaava nimi tuolle vihreälle. En missään tapauksessa halua maalata tuota lattiaa, se on juuri sellainen ajallinen kerrostuma joita kunnon rintamamiestalossa pitää ollakin.

Kuvassa näkyy siis yläkerran keittiö nykyisessä olomuodossaan. Se toimii arkemme tukipilareiden, mummojen ja ukin majoitustilana. 

Ajattelin, että kaapeista voisi tulla vihreät. Kävin eilen hovihankkijallamme Mikkelin Värisilmässä ja valikoin sieltä mielestäni edes sinne päin olevia vihreitä mahdollisuuksia. Kuva kertoo, että oma värisilmäni on aivan onneton - ei minusta noista mitään voi edes ajatella. 

Vihreitä kaappeja puoltaa kuitenkin se, että ne ovat alun perin olleet vihreät. Pohjatöitä helpottaisi jos ne maalaisi nytkin vihreiksi. 

Seuraava ajatus oli säästömeiningillä käyttää kermanvalkoista Miranolia, jolla maalasin Viljan uuden sängyn. Sinänsä tuollainen kiiltävä alkydimaali sopisi noin ajallisen kerrostuman tasolla tuon vihreälattiaisen keittiön henkeen. 

Mutta en ole nyt ihan varma siitä, onko tuo sänkymaali samaa tai edes lähes samaa - tai sitten riittävän eri - sävyä kuin kyökin seinät. Pitäisi maalata joku testipalikka ja kokeilla. 

Lisäksi pelkään, että kaapeista tulee pliisut jos ne ovat seinien väriset. Tähän ajattelin ratkaisuksi sellaista noissa 50-luvun kaapeissa usein nähtyä ratkaisua, että kaappien runkojen reunat on maalattu jollakin tehostevärillä. Tässä tapauksessa sen tehostevärin kannattaisi olla ehkä vihreä. Ja sitten päästään siihen edelliseen kysymykseen - mikä vihreä. 

Keittiön lattialistat ovat muuten vielä yhtä vihreää - siis eri vihreää kuin lattia. Tuollaista myrkynvihreähköä. Tuo voisi tietysti olla se kaappien tehostevärin vihreä? 

Sitten ovat tietysti Jotain Aivan Muuta -vaihtoehdot. Kuten kaappien täräyttäminen vaikka vastavärillä eli punaiseksi. Sellainen räväkkyys olisi kuitenkin ehkä ennemmin Susannan heiniä... :) Yläkerran keittiöstä tulee luultavasti tulevina vuosina ensin meidän ja sitten toisen tyttären makuuhuone, ja vaikka värikäs huvikumputyyli toisaalta viehättää, on jatkokäyttöäkin ajatellen joku vihreä ratkaisu ehkä lähempänä sydäntä.

Minä en tiedä. Ideat ovat siksi enemmän kuin tervetulleita - myös ne ideat, miten tällainen puusilmä onnistuu noissa hankalissa sävyvalinnoissa. 

I'm only happy when it rains

Taas sataa. Sataa jopa riittävän kovin, että sen kuulee - meiltähän ei edelleenkään näe ulos. Muistin virkistämiseksi:

Sateen ropinasta tuli mieleen yksi juttu, joka on pitänyt kirjoitella blogiin. Kesällä suoritin nimittäin yhden kulttuuriteoksi luokiteltavan pelastusoperaation joka liittyy verantaan ja tuleviin sadepäiviin. 

Meillähän on siis ihana veranta. Nykyisestä elämäntilanteesta johtuen se toimii valitettavasti tällä hetkellä lähinnä vaunuvarikkona. Meillä on käytössä auton takakontissa yleensä säilytettävien matkarattaiden lisäksi kahdet muutkin kärryt - vauva nukkuu kotioloissa päiväunia (jos nukkuu, yleensä ei) noissa etualan vaunuissa ja pidemmän matkan liikennöintiä varten on sitten tuplarattaat. Nämä menopelit täyttävät verannan melko tehokkaasti. Hyvä sinänsä, että on tuo veranta, missäpä muuallakaan kärryjä säilyttelisi. Kuten kuvasta näkyy, verannalla majailee myös aina satunnainen otos kaikenlaista sälää kuten esikoisen mahtava potkupyörä (suosittelen lämpimästi taaperotalouksiin), naapurin Villen ja meidän Panun yhteinen isänpäivälahja eli sähkösavustin (naapurissa on laajennusremontti ja rajallisesti säilytystilaa), grillin kaasupullo ja näköjään kuvaushetkellä myös Speedheater. 

Sitten joskus, kun lastenvaunut ja -rattaat ovat osaltamme taaksejäänyttä elämää, palautuu veranta takaisin varsinaiseen käyttöönsä, kesäiseksi oleskelutilaksi. Sitä varten sain viime vuonna äitienpäivälahjaksi puusohvan, jolla aion makoilla ja lueskella lehtiä. Uskon vakaasti siihen, että sellainenkin aika vielä joskus koittaa. Puusohva on kaunis ja sopii verannalle kuin nakutettu, se on hankittu Imatralta Kierrätyskumppanit -nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä.

Ja sitten se kulttuuriteko ja tulevaisuuden sadepäivät. Meidän äiti muutti alkukesästä pois omakotitalostaan ja veljeni perhe remontoi taloa parhaillaan. Siitäkin voisi tehdä postauksen blogiin - 80-luvun omakotitaloremontin vertailua rintamamiestaloremonttiin. Meille tuli lapsena Aku Ankka, ja jostain syystä nämä 80-luvun sarjikset oli säästetty näihin päiviin asti äidin nurkkiin. Äiti meinasi muuttovimman vallassa paiskata lehdet roskiin, mutta minä kirmasin paikalle ja roudasin ne meille. Sijoitin ne tuohon verannan puusohvaan ja ajattelin, että joskus saattaa olla aika, jolloin joku perheenjäsen kaivaa muun tekemisen puutteessa 40 vuotta vanhan sarjakuvalehden esiin ja ryhtyy lukemaan sitä sateen ropistessa verannan kattoon. (Joka pitäisi ensi kesänä kunnostaa...)

Se on mukava ajatus. Idea ei ole kyllä ihan omani. Minulla oli lapsuudenystävä Aino jonka kodin verannalla oli laatikollinen vanhoja Akkareita. Menin yleensä Ainon kanssa samaa matkaa kouluun ja tähtäsin Ainolle aina sen verran etuajassa, että ehdin istumaan Ainon kodin verannalla ja lukemaan ainakin yhden Aku Ankan ennen kouluun lähtöä.

En vaihtais sekuntiakaan

"Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin".

Näin aloitti vihkijä tasan kolme vuotta sitten. Panu sanoi tahdon, minä sanoin tahdon. Kolme vuotta, yksi talo, kaksi lasta. Onnellinen koti, ainakin useinmiten. Eipä paljoa enempää voisi elämältä toivoakaan.



Ja nämäkin tunnelmat ovat onneksi laantuneet. Tästäkään ei tarvitse enää ärtyä. Ja lisäksi voi olla tyytyväinen siitä, ettei enää asu täällä. 

Kattoremontin kustannukset

Olemme olleet jo tovin siinä pisteessä, että kattoremontin kustannukset ovat pääpiirteissään selvillä. Laitan ne nyt muistiin tähän postaukseen jälkipolvia ja omaakin budjettiseurantaa varten. On mahdollista, että joku kuitti on tuhoutunut tai lymyilee jossain tuntemattomassa paikassa, pääosin ostoshommat kattoremontin osalta hoitaneen rakkaan puolisoni lahjakkuus kun ei varsinaisesti suuntaudu arkistointiasioihin. Aika tarkkaan pitäisi kuitenkin kaikkien aineellisten kulujen olla tässä:

• Telineet olivat käytännössä ilmaiset. Niihin piti ostaa puutavaraa vain noin 40 eurolla ja ruuveja joillakin kympeillä. Halvan hinnan selittää se, että noin puolet puutavarasta saatiin kiitokseksi edelliskesän kattotalkooavusta ja toinen puoli oli lainassa Panun enolta. 
• Vanerilevyt, joilla katto levytettiin vanhan laudoituksen päälle maksoivat noin 300 euroa. Ruuvit levytykseen noin 80 euroa. 
• Kolmiorimat maksoivat 163,40 eur. 
• Kattohuovat maksoivat kaikkinensa 1435 euroa. Huopaa jäi yli noin puolitoista rullaa, jolla saa ehkä  juuri ja juuri tehtyä ensi kesänä verannan katon. 
• Piki, bitumi eli tiivistysliima oli perin näkyisää ainetta, sitä hölvättiin katolle noin 250 eurolla. 
• Huopakattonaulat kustansivat yhteensä noin 240 euroa. Kattoon paukutettiin noin 11 400 naulaa. 
• Huopakattonaulaimen ja kompuran vuokrat olivat yhteensä aikalailla tasan 200 euroa. Vehkeet olivat vuokralla kahteen otteeseen yhteensä 11 päivän ajan. 
• Räystäslaudat, jotka uusittiin lahonneiden tilalle, ja niiden maalit (pellavaöljy, sinkkivalkoinen ja Uulan valkoinen pö-maali) maksoivat yhteensä noin 170 eur. 
• Mikkelin kaupungin rakennusvalvonnan tiedoissa luki, että talossamme on punainen kolmiorimahuopakate. Koska minä olen kunniallinen kansalainen aka ääliö, menin kysymään rakennusvalvonnalta, pitääkö minun ilmoittaa heille jos ja kun joskus kenellekään kertomatta huopakaton tilalle vaihdettu harmaa aaltopeltikatto vaihdetaan takaisin alkuperäiseen. Tämä hölmöys maksoi 80 euroa. 
• Talkoolaisten tapaturmavakuutus maksoi 30 euroa. Katolla hilluvan perheenpään henki- ja tapaturmavakuutuksia ei ole erikseen jyvitetty tälle projektille.  
• Talkoolaisten matkakulujen korvaamiseen meni noin 400 eur. 
• Talkoolaisten muonituskulut ovat vielä laskematta lukuunottamatta Shellillä ja kotiinkuljetuspitsoilla tapahtuvaa ruokintaa, jonka kustannukset olivat noin 110 eur. Ruokakustannusten laskeminen on vaikeaa, koska osa ruokatavarasta on hankittu ruokapiirin kautta, osa kaupasta ja osa on ns. omaa tuotantoa. Odotamme ELY-keskukselta ohjeistusta siitä, voiko ruokakustannukset ilmoittaa jotenkin karkeasti eurosumma per talkoolainen per päivä -tyyliin. Meillä on myös epämääräinen kasa S-marketin kuitteja, joista voi ryhtyä laskemaan rivi riviltä talkoolaisten ahmimaa osuutta, mutta siihen ei hotsittaisi kyllä ryhtyä. 
• Vanhan huopakaton palasten roudaaminen kaatopaikalle ja jätesäkkirulla maksoivat noin 20 eur. Isot huovanpalaset ovat tällä hetkellä tainnuttamassa nokkospöheikköä joten ensi keväänä on luvassa vielä toinen parinkympin kaatopaikkakeikka. 
• Uusi viemärin tuuletusputken pää ja sekä katto- että tulevaan keittiöremonttiin kuuluva huippuimuri maksoivat läpivientikappaleineen noin 410 eur. 
• Edellä mainittujen kappaleiden maastoutumista yritettiin edesauttaa maalaamalla ne katon värisiksi. Maali, sävytys ja pensseli maksoivat 32,40 eur.  
• Ränni-, kattotikas-, kattosilta- ja palotikaslasku Vesivekille noin 1300 eur on vielä maksamatta. 
• Näiden lisäksi hankittiin epälukuinen joukko kaikenlaista kilkettä kuten mattoveitsiä, puukkoja, ilmastointiteippiä ja pari isoa pressua katon peittämiseen, rullamittoja (jotka sivumennen sanoen ovat todella lyhytikäistä tavaraa huopakattotalkoissa - voitte kuvitella mitä tekee piki rullamitan pinnassa kun mitta kelautuu takaisin koteloon), lakkabensiiniä pikitahrojen puhdistukseen ynnä muuta sellaista. Näihinkin upposi kaikkinensa pyöreät 150 euroa.  
• Lisättäköön tähän vielä se Rörstrandin Grön Anna -malliston lautanen, jollaisia ei enää valmisteta ja jonka paiskasin säpäleiksi puuhellan kulmaan kattoremontin lieveilmiöineen saatua yliotteen erään remonttipäivän iltana. Arvo mittaamaton. 
• Ai niin ja huopakattomiesten turvavaljaat, sponsored by naapurin Ville, eivät maksaneet mitään. Niissä oli sekä fyysinen että hengellinen suojaus. 

Yhteensä tuo pelkkä katto maksoi noin 3800 euroa ja siihen päälle nuo huippuimurit ja rännit. Minusta se on melko vähän, ja ainakin tarpeeksi vähän että pystyimme toteuttamaan kattoremontin niin kutsutusti ihan omilla rahoilla remonttilainaa sen kummemmin asialla vaivaamatta. Omaa kukkaroa rasittamaan katto jää lopulta rännien ja niiden huippuimurisysteemien lisäksi 1900 euron verran, koska tuosta 3800 eurosta saamme 50% takaisin ELY-keskukselta rakennusperinnön hoitoavustuksen muodossa. Kiitos veronmaksajat!

Kiitos kuuluu lisäksi meille kaikille tavalla tai toisella työpanoksensa urakan eteen antaneille. Pelkkään katontekoon meni noin 60 henkilötyöpäivää, suunnilleen saman verran työpäiviä tukitoimiin kuten talkoolaisten muonitukseen kaupassakäynteineen ja kotikaljantekoineen, pihan siivoukseen, tavaroiden siirtelyyn vintissä urakan alta turvaan ynnä muuhun sellaiseen. Mummo viimeisteli kattoremontin purkamalla maahan kaadetut telineet tämän viikon alussa. 

Ja tältä se nyt sitten näyttää. Joka euron väärti, sanon minä!

Kuten kuvasta näkyy, kuulumme tällä hetkellä "rakennusmuovit lepattavat ikkunoissa" -kerhoon. Murtovarkaille tiedoksi, että noiden muovien takana on kuitenkin ikkunat - ulkopokat ovat puusepällä ja muovit suojaavat karmien sisäosia syyssateilta. Toivokaamme lämmintä syyskuuta, viileämmillä keleillä yksinkertaisten, tiivistämättömien ikkunoiden kanssa elellessä on melko brittiläinen tunnelma... Kuulumme myös "syöksytorvet puuttuvat rännien päistä" -kerhoon kunnes ränniasentaja saa raivattua kalenteriinsa sen verran tilaa että saa hoidettua hommansa loppuun kun rakennustelineet häipyivät vihdoin edestä.

(Huomatkaa myös vuokralaisen ovi. Se on kunnostettu ja maalattu talvea varten. Siitä erillinen blogijuttu tuonnempana.)

Vanhaa vaalien

Tilasin tuossa joutessani Meidän Talo -lehden. Ihan pelkästään siksi, että A-lehtien oma myyjä, joka minulle soitti, oli niin asiallinen ja mukava. Tämähän ei ole mikään yleinen ominaisuus lehtimyyjissä. Meidän Talo on minulle edustanut lähinnä Suomela-tyyppistä rautakauppojen piilomainosjulkaisua, mutta toki lehden aihepiirit aika yksiin käyvät tämän oman remontti- ja talonhoidollisen elämänsisällön kanssa.

Olin oikeastaan aika iloisesti yllättynyt, kun lehteen pääsin käsiksi. Siinä olikin yllättävän paljon kiinnostavan oloista korjausrakentamis- ja puutarhajuttua ja yllättävän vähän Älvärikamaa. Pihajutut olivat kivoja ja lehti muutenkin ennakko-odotuksiani monipuolisempi.

Mutta sitten se mutta.

Lehti mainostaa kannessa tuota Vanhat unelmatalot -teemaa ja toki vanhassa päivästä riippuen unelma- tai painajaistalossa asuvana nuo jutut kiinnostivat eniten. Lehdessä esiteltiin viisi aika erityyppistä hirsitaloa ja niiden asukkaita. Minä kiinnitin tietysti huomioni erityisesti niihin juttuihin, joissa otsikoissa luvattiin vanhan kumartamista ja vinoja seiniä.

Ja taas kerran se tuli, sama iankaikkinen pettymys ja ärtymys joka valtaa mielen joka kerta kun luen jostain suomalaisesta lehdestä noita "talo remontoitiin vanhaa kunnioittaen" -juttuja. Vanhaa oli kumarrettu niin, että talo oli purettu hirsikehikolle ja rakennettu sen viereen kaksi kertaa alkuperäisen talon kokoinen laajennusosa. Tai lämmintä mummolahenkeä luotu repimällä seinistä kymmeniä tapettikerroksia ja sen jälkeen tapetoimalla seinät uudelleen uusilla mutta "ihanilla vanhanaikaisilla" paperitapeteilla.

Haluan nyt tässä kohtaa alleviivata sitä, että tarkoituksenani ei ole arvostella muiden ihmisten koteja tai remonttiratkaisuja. Hirsikehikkoon asti purkaminen tai tapettikerrosten seinistä repiminen ovat varmasti olleet tietoisia päätöksiä ja niillä on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Kritiikki kohdistuu ennen muuta juttujen kirjoittajiin - minun päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi noita "vanhaa kunnioittaen" -fraaseja pitää työntää jokaiseen iäkkään talon remonttijuttuun vaikka jutun ensi riveiltä kävisi ilmi, että uusiksi on mennyt omat ja varastetut ja vanha on kannettu roskalavalle ja korkeintaan tuotu tilalle jotain sopivampaa vanhaa jostain muualta. Eihän se mikään häpeä ole, jos vanhasta talosta haluaa modernin, siistin, omaa silmää viehättävän ja mukavan. Häpeä on se, jos syöttää julkaistavissa teksteissä pajunköyttä jonka mukaan kaiken uusiksi laittaminen ja jonkun mummolan piirongin olkkarin nurkkaan työntäminen on "vanhan kunnioittamista".  Samalla tulee luoneeksi sellaista illuusiota, että se vanhan kunnioittaminen ja perinneremontointi ovat jotain saneerauksen ja peruskorjauksen kaltaista toimintaa, vaikka kyseessä on sekä perusideologialtaan että menetelmiltään täysin erilainen lähestymistapa niin itse rakennukseen kuin sen remontoimiseenkin.

Minusta sitä vanhaa kunnioitetaan ja varsinkin vaalitaan niin, että se jätetään paikoilleen. Sen annetaan olla, sen kanssa opitaan elämään, sen pinnalle ehkä korkeintaan tuodaan yksi uusi kerrostuma, jonka alle ne edelliset kerrostumat jätetään tulevien remontoijien löydettäväksi. Ei revitä, ei pureta, ei tuhota. Ja jos päädytään purkamaan ja repimään, muuttamaan ja uusimaan, tehdään sitten rehellisesti niin eikä yritetä uskotella itselle tai toisille että tässä nyt jotain vanhaa mukamas kunnioitan ja kauheasti vaalin vaikka oikeasti se vanha, nuhjuinen ja kulahtanut lensi juuri tuohon pihalla olevalle siirtolavalle ja toivottavasti poistuu tontilta alta aikayksikön.

Käytän omaa esimerkkiä: Meidän vessan seinät on tehty niin kuin vessan eli toisarvoisen pikku kopperon seinät nyt viiskytluvulla ilmeisesti tehtiin. Ne on päällystetty Enso-pahvilla, mutta mitä ilmeisemmin joistain arvokkaimmista tiloista yli jääneellä Enso-pahvilla, koska seinien pinnoite on selvästi koostettu useasta eri palasta ja paloissa on vielä useaa eri kuviointia.

Olen käynyt itseni kanssa jaakobinpainia noista seinistä - ajattelin ensin, että voisihan ne pahvittaa siistimmiksi. Sitten lievensin kantaani ja ajattelin pahvitusta niin, että jättäisi vanhat pahvit paikoilleen uuden pahvin alle. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että pahviseinät vain maalataan - se, että ne koostuvat noista epämääräisistä jämäpaloista, on yksi konkreettinen tapa kertoa vaikkapa nyt meidän lapsille että joskus oli aika, jolloin Enso-pahvia ei ollut hukkaan heitettäväksi ja siksi tämä meidän hyyskäkin on palasista koottu. Ihmetelkööt sitten kavereittensa kotien moderneissa kaakelitoileteissa että jopa on kehittynyt maassamme hyvinvointi ja huussien seinämät.

Minusta tämä on vanhan kunnioittamista. Talo voittaa, minä ja alkuperäinen ajatukseni yhteneväisistä vessan seinäpinnoista häviämme. Tai ei kai sitä häviämiseksi voi kutsua, sitä vain oppii elämään tuonkin vinon Enso-pahvisauman kanssa. Lopulta jopa oikeastaan tykkäämäänkin siitä.

(Niin vähän aikaa, niin paljon blogattavaa. Ylimmässä vessakuvassa näkyy kajastus kotiäidin iltapuhteesta - rakensin meille vessaan naulakon sinä aikana kun Panu rakensi taloomme katon. Kattoremontti on nyt virallisesti päättynyt - rakennustelineet talon ympäriltä on purettu. Palaan finaalikuvamateriaalin kanssa asiaan jahka rännien syöksytorvet on asennettu viimein paikoilleen.)

Sananen anonyymeille

Minusta on mukavaa pitää blogia. Tai siis se olisi mukavaa, jos siihen olisi aikaa. Tällä haavaa ei ole, mutta olen varma siitä, että sellainenkin aika vielä joskus tulee. Olen iloinen siitä, että blogillani on myös kommentoivia lukijoita - kommenteistanne tulee sellainen olo, ettei täällä nyt ihan tuuleen sentään huudeta.

Remonttiblogit ovat siitä kiitollinen blogimaailman saareke, että niissä harvoin riehuu anonyymejä kommenttiautomaatteja purkamassa pahaa mieltään. Muissa blogeissa tätä ilmaisen internetterapian soveltajia tuntuu olevan riesaksi saakka. Minun blogini on säästynyt melko pitkälle anonyymien huutelijoiden kommenteilta, jos ei oteta lukuun taannoista Shellin jullien keskustelua itsensä kanssa liittyen siihen, onko asiallista ja kohteliasta huudattaa auton moottoria lapsiperheen ikkunan alla nukkumaanmenoaikaan vai ei. Senkin keskustelun olisi voinut käydä varsin hyvin aidan yli kasvokkain, jos herrat anonyymit olisivat tähän keskusteluun uskaltaneet antautua.

Tänään olin saanut anonyymikommentin, jonka haluan nyt jakaa teille kaikille esimerkkinä siitä, millaista tämä "minulla on huono päivä joten yritänpä pilata jonkun toisenkin päivän" -blogikommentointi voi olla. Kommentti oli jätetty muinaiseen kellarin lattian rakentelua kuvaavaan tekstiin ja se kuuluu näin:

"Koska meinaat uusia kellarin laatan alla olevan vanhan viemäriputken.Tyypillistä pintaremppaa."

Kommentaattori on siis esittänyt kysymyksen - koska meinaan uusia viemäriputken - mutta lisännyt loppuun vielä toteamuksen, josta välittyy mielestäni jonkinmoinen ylenkatse ellei suorastaan halveeraus kellariponnistelujamme kohtaan. Saattaa toki olla, että tässä kohtaa kyseessä on vain väärä tulkinta, mutta tulkinta se on sekin. 

Kommentti on toki ihan ansiokas sinänsä, kyllähän kysyä aina saa. Vastaamisen kannalta kysymys on kuitenkin ongelmallinen, koska kysyjällä on kommenttinsa perusteella hallussaan sellaista tietoa, jota meillä talon asujilla ja remontoijilla ei ole. Kysyjä siis tietää, että kellarin laatan alla on vanha viemäriputki. Minä ja puolisoni emme kuitenkaan ole ennen anonyymin kommentaattorin ystävällistä väliintuloa olleet lainkaan tietoisia tällaisen laatan alla sijaitsevan viemäriputken olemassaolosta, emmekä täten ole osanneet ajatella myöskään mystisen haamuputken uusimista. 

Meidän talossahan siis oli, kuten tuosta kellariremonttitekstistäkin käy ilmi, ennen maapohjainen puuliiteri, jonka lattiassa talon viemärit kulkivat. Viemäriputket olivat muoviset, mutta ne vaihdettiin varmuuden vuoksi uusiin, kuten tässä tekstissä kerrotaan. Anonyymi ei siis voi tarkoittaa kysymyksensä laatta-sanalla tuota kellarin uutta lattialaattaa, koska sen alla olevat viemärit on vaihdettu uusiin AD 2011. Toinen tiedossamme oleva viemäri noiden pyykkituvan alla kulkevien putkien lisäksi on saunan viemäri, ja jokainen tarkkaavainen lukijahan muistaa vielä kuin eilisen, mikä oli taannoin Päivän paras uutinen. Kommentissa ei voida siis puhua myöskään saunan viemäristä, koska se ei teknisesti ottaen sijaitse laatan alla vaan laattaan tehdyn roilotuksen päälle valetun uuden betonin alla, eikä sitä myöskään voi ainakaan lisäselvityksittä kutsua vanhaksi viemäriputkeksi, koska se on vaihdettu uuteen. 

Jäljelle jää siis kiehtova kellarin haamuviemäri -vaihtoehto, ja jännittävä epätietoisuus siitä, missä tämä viemäri kulkee. Kekseliäisyyteni ei riitä arvaamaan, miksi tuntemattomalla anonyymillä on hallussaan salaista tietoa talomme viemäröintijärjestelmästä, mutta vanhoihin taloihin toki liittyy aina kaikenlaista mystiikkaa. Ehkäpä ystävällinen anonyymi palaa kommentoimaan vaikkapa tähän tekstiin ja paljastaa meillekin haltuunsa uskotun salaisuuden.