Olen tänä kesänä pohtinut paljon rintamamiestaloasumisen syvintä olemusta. Kun blogini on saanut hiljattain uusia lukijoitakin, on ehkä paikallaan avata tätä pohdiskelua sanalliseen muotoon.
Ehkä samat olennaisuudet pätevät missä tahansa vanhassa talossa asumiseen. Tai ehkä universaalisti elämäntilanteeseen, jossa lapset ovat pieniä ja niitä on useita. Tai kun on muita sellaisia sidonnaisuuksia, velvoitteita tai välttämättömyyksiä, jotka joko estävät tai hidastavat sen taloprojektin saattamisen sille tasolle, jolla se omissa ja/tai elämänkumppanin haaveissa, toiveissa, visioissa, suunnitelmissa ja kuvitelmissa on.
Ehkä tämä siis pätee meihin kaikkiin. Ja koko elämään yleensä.
Olen tullut siihen tulokseen, että se kaikkein olennaisin asia on keskeneräisyyden... meinasin kirjoittaa sietäminen, mutta en kirjoita. Sietämisestä tulee jotenkin haamusärkyinen olo, sellainen, että pitää hampaat irvessä vaan yrittää sietää vaikka ei oikeasti yhtään siedätyttäisi. Se johtaa siihen, että sitä keskeneräisyyttä ei lopulta enää siedä ollenkaan vaan sitä alkaa inhoamaan, se ärsyttää ja hermostuttaa ja tulee uniin kummittelemaan ja vaikka minne katseensa kääntäisi, näkee vain pelkkää raivostuttavaa keskeneräisyyttä.
Siksipä se kaikkein olennaisin asia vanhassa talossa, remonttihaaveiden ja erityisesti remontin päättymishaaveiden keskellä eläessä ei olekaan keskeneräisyyden sietäminen, vaan keskeneräisyyden katseleminen lempein silmin.
Niin kuin vaikka että tässä ei ole tarttis tehdä jotain -tyyppinen alkuperäiskuntoisen lasiverannan kostunut räystäänalus vaan suunnattoman kiehtova lateksimaalin käyttäytymisilmiö, jota vain harva ja valittu saa tarkastella näin lähietäisyydeltä. (Tätä nimeltä mainittua ilmiötä voi muuten tarkastella myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjan sivulla 215, jossa on valokuvaajan minusta kaunis näkemys samasta kohdasta meidän taloa.)
Nojoo, ehkä hieman karrikoitu esimerkki. Mutta noin periaatteessa tuolla tavalla kuitenkin.
Että on ihan hyvät portaat, vaikka on vähän rumat, ja aika paljon halki, mutta niitä pitkin pääsee kiipeämään sisälle omaan kotiin vaaralle alttiiksi asettumatta ja silloin ne täyttänevät toistaiseksi ihan hyvin ulkoportaiden tärkeimmän funktion. Joskus koittanee aika, jolloin portaat voi kaunistaa tai jopa korjata tai ehkä rakentaa tyystin uusiksi, mutta koska toimivien portaiden kunnostusta ei kannata sijoittaa to do -listalla kärkisijoille kun se lista on jo kaikista tärkeistäkin remonttikohteista johtuen pitkä kuin nälkävuosi, on parempi vain katsella portaita lempein silmin. Ostaa ehkä uusi kukka ränsistyneen orvokin tilalle. (Sen jo tein.)
Tätä zen-tunnelmaa ei ole ehkä inhimillistä kuvitella saavuttavansa täydellisesti, saati kovinkaan pitkäksi aikaa kerrallaan. Esteettinen silmä saattaa puhjeta monta kertaa päivässä kotitanhuvilla, mikä on kiistatta raskasta. Voi myös toistamiseen päätyä aamuyön tunteina kirjoittamaan maanisesti punakynällä tehtävälistoja, joita sitten löytää kahden kuukauden päästä vaipuen depressioon, koska listalta voi viivata yli kaksi asiaa: ne ylimmäiset jotka ovat aina "vie roskat" ja "viikkaa pyykit".
(Sitten ne voi kirjoittaa uudestaan sinne listan kärkeen, koska roskat ovat taas viemistä vaille ja huoneisto täynnä Ikean sinisiä kasseja, joista pursuaa viikkaamatonta pyykkiä.)
Mutta aina välillä voi yrittää kriittisen katseen sijasta luoda lempeän katseen. Jos se tuntuu ylivoimaiselta, kannattaa vain sulkea silmät ja paeta paikalta. Mökille, tivoliin, mummolan hyvinhoidetulle pihamaalle, naapuriin puutarhajuhliin, vekaroiden rokkifestareille, uimarannalle.
Sitten voi taas tulla kotiin ja luoda lempeän katseen. Koti on kumminkin aina koti. Kaikkine tyylirikkoine ja keskeneräisyyksineenkin.
Ehkä samat olennaisuudet pätevät missä tahansa vanhassa talossa asumiseen. Tai ehkä universaalisti elämäntilanteeseen, jossa lapset ovat pieniä ja niitä on useita. Tai kun on muita sellaisia sidonnaisuuksia, velvoitteita tai välttämättömyyksiä, jotka joko estävät tai hidastavat sen taloprojektin saattamisen sille tasolle, jolla se omissa ja/tai elämänkumppanin haaveissa, toiveissa, visioissa, suunnitelmissa ja kuvitelmissa on.
Ehkä tämä siis pätee meihin kaikkiin. Ja koko elämään yleensä.
Olen tullut siihen tulokseen, että se kaikkein olennaisin asia on keskeneräisyyden... meinasin kirjoittaa sietäminen, mutta en kirjoita. Sietämisestä tulee jotenkin haamusärkyinen olo, sellainen, että pitää hampaat irvessä vaan yrittää sietää vaikka ei oikeasti yhtään siedätyttäisi. Se johtaa siihen, että sitä keskeneräisyyttä ei lopulta enää siedä ollenkaan vaan sitä alkaa inhoamaan, se ärsyttää ja hermostuttaa ja tulee uniin kummittelemaan ja vaikka minne katseensa kääntäisi, näkee vain pelkkää raivostuttavaa keskeneräisyyttä.
Siksipä se kaikkein olennaisin asia vanhassa talossa, remonttihaaveiden ja erityisesti remontin päättymishaaveiden keskellä eläessä ei olekaan keskeneräisyyden sietäminen, vaan keskeneräisyyden katseleminen lempein silmin.
Niin kuin vaikka että tässä ei ole tarttis tehdä jotain -tyyppinen alkuperäiskuntoisen lasiverannan kostunut räystäänalus vaan suunnattoman kiehtova lateksimaalin käyttäytymisilmiö, jota vain harva ja valittu saa tarkastella näin lähietäisyydeltä. (Tätä nimeltä mainittua ilmiötä voi muuten tarkastella myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjan sivulla 215, jossa on valokuvaajan minusta kaunis näkemys samasta kohdasta meidän taloa.)
Nojoo, ehkä hieman karrikoitu esimerkki. Mutta noin periaatteessa tuolla tavalla kuitenkin.
Että on ihan hyvät portaat, vaikka on vähän rumat, ja aika paljon halki, mutta niitä pitkin pääsee kiipeämään sisälle omaan kotiin vaaralle alttiiksi asettumatta ja silloin ne täyttänevät toistaiseksi ihan hyvin ulkoportaiden tärkeimmän funktion. Joskus koittanee aika, jolloin portaat voi kaunistaa tai jopa korjata tai ehkä rakentaa tyystin uusiksi, mutta koska toimivien portaiden kunnostusta ei kannata sijoittaa to do -listalla kärkisijoille kun se lista on jo kaikista tärkeistäkin remonttikohteista johtuen pitkä kuin nälkävuosi, on parempi vain katsella portaita lempein silmin. Ostaa ehkä uusi kukka ränsistyneen orvokin tilalle. (Sen jo tein.)
Tätä zen-tunnelmaa ei ole ehkä inhimillistä kuvitella saavuttavansa täydellisesti, saati kovinkaan pitkäksi aikaa kerrallaan. Esteettinen silmä saattaa puhjeta monta kertaa päivässä kotitanhuvilla, mikä on kiistatta raskasta. Voi myös toistamiseen päätyä aamuyön tunteina kirjoittamaan maanisesti punakynällä tehtävälistoja, joita sitten löytää kahden kuukauden päästä vaipuen depressioon, koska listalta voi viivata yli kaksi asiaa: ne ylimmäiset jotka ovat aina "vie roskat" ja "viikkaa pyykit".
(Sitten ne voi kirjoittaa uudestaan sinne listan kärkeen, koska roskat ovat taas viemistä vaille ja huoneisto täynnä Ikean sinisiä kasseja, joista pursuaa viikkaamatonta pyykkiä.)
Mutta aina välillä voi yrittää kriittisen katseen sijasta luoda lempeän katseen. Jos se tuntuu ylivoimaiselta, kannattaa vain sulkea silmät ja paeta paikalta. Mökille, tivoliin, mummolan hyvinhoidetulle pihamaalle, naapuriin puutarhajuhliin, vekaroiden rokkifestareille, uimarannalle.
Sitten voi taas tulla kotiin ja luoda lempeän katseen. Koti on kumminkin aina koti. Kaikkine tyylirikkoine ja keskeneräisyyksineenkin.
Tää on ihan totta. Mä löydän välillä noita to do-listoja milloin mistäkin, puvun taskusta, auton hanskalokerosta tai työpapereiden välistä...
VastaaPoistaMinä olen ihan tietoisesti säästänyt niitä yhden remonttisuunnitteluvihkon väliin. On hassua lukea vaikka vain kahden vuoden takaisia listoja ja miettiä, että jotain on tullut valmiiksikin mutta aika moni asia kyllä joko muuttanut tärkeysjärjestystä tai kokonaan muotoa niillä nykypäivän listoilla.
PoistaListat ovat kyllä kai joku persoonallisuuspiirre, minun työelämäselviytymisenikin perustuu listoille. Tosin töissä teen ne pienille keltsilapuille jotka liimaan isompaan paperiin niin, että ne listat eivät huku ja häviä kaaokseen ja toisaalta ne asiat voi heittää paperikoriin kun ne on hoidettu.
Hieno asenne! Onko tämä nyt sitä zeniä? Harrastan tätä aina remonttiahdistuskohtausten välillä. Toimii.
VastaaPoistaZeniä kai vissiin, tai jotain pitkämielisyyttä. Ihan hyvä välipala ahistuksen suvantokohdissa, kyllä! :D
PoistaMäkin harrastan niitä listoja. Viimeisimmän tein viime viikolla. Meillä on suunniteltu tälle neljän viikon kesälomalle kaksi viikkoa remonttia ja kaksi viikkoa lomailua. Remontin vika viikko käynnistyi tänään ja listalta on vedetty yli yksi asia. Makkarissa on nyt lamppu katossa. Sähköjä ei tule vieläkään, mutta lamppu on.
VastaaPoistaKaikkea muuta sitten ollaan kyllä tehty. Kaikkea tarpeellista, mutta ne eivät olleet vielä edes listalla. Mies ehdotti jo, että kirjoitetaan aina jälkeenpäin ne tehdyt hommat listalle ja vedetään sit yli :D
TuoKIN on niin totta. Siis että vaikka olisi miten maaninen listaaja niin silti ne tehtävät asiat tuppaavat tulemaan jostain listojen ulkopuolelta.
PoistaMutta tuo on ihanaa viisautta että on tuolla kertomallasi tavalla aikataulutettu myös sitä lomailua! Se voi muuten jäädä vahingossa kokonaan väliin...
Oli pakko aikatauluttaa. Kun täällähän olisi ihan hirveästi tekemistä ja saataisiin helposti se neljä viikkoa kulutettua kotona nyhräämällä milloin mitäkin. Mutta sitten taas arjen koittaessa ottaisi aika ankarasti pollaan, kun taaskaan ei käyty missään, eikä edes lomailtu. Kotona lomaileminen on todella hankalaa tässä vaiheessa, kun tekemättömät asiat suoastaan kirkuu huomiota.
PoistaOn ihan kiva päästä pariksi viikoksi jonnekin, missä voi katsella rauhallisena ympärilleen ja todeta, että ei tartte ihan oikeasti tehdä yhtään mitään. Kotona niin voi tehdä vain olohuoneessa, jos katsoo putkinäöllä vaan yhteen nurkkaan ja esittää, ettei näe niitä repsottavia sähköjohtoja, jotka vaatisi pidikkeitä :D
Minusta on kyse siitä, että elämä yleensäkin on epätäydellistä, tai keskeneräistä. Minulla on vähän toisenlainen projekti. Työpöytä tyhjäksi, tai ainakin silleen, ettei olisi kuin homma juttu aina meneillään, ja harrastuspuolella samoin kaikki keskenräiset tekemiset ja jonossa olevat alta pois ennen kuin aloitan mitään uutta yksi kerrallaan. Nyt tuo piste häämöttää jossain syyskuun alussa, ja hitsi, olen alkanut jänistää, koska mitä minä sitten teen, en haluakaan, että kaikki olisi valmista, tiptop tehty... Mistä minä enää sitten tekisin listoja ja aikatauluja (joo, minulla on harrastustekemisiin suuntaa antavat aikataulut)?
VastaaPoistaNäin on aika hyvä, kun tekemättömät hommat eivät enää kaadu päälle.
Rva Vatun puolison tapa ON kannatettava. Ei elä siinä masentavassa valheessa, ettei ole saanut tehneeksi mitään.
Ja tyttäresi kuva kertoo paljon. Elämä on tässä ja nyt (ei sentään prosessi ääks), ei sitten kun kaikki on valmista. OP
Elämähän on, sille ei mahda mitään, eikä se ikinä valmiiksi tulekaan ainakaan sillä tavalla että lopputulosta pääsisi itse ihailemaan.
PoistaTuo yhden vieminen loppuun ennen toisen aloittamista on kyllä niitä viisaimpia periaatteita. Minä olen siinä äärettömän huono ihan kaikilla elämän osa-alueilla... Ja silti minua rasittaa tässä meidän nykyisessä hankkeessa se, että tässä on käynyt vähän vahingossa just niin kuin ei pitänyt: vähän sieltä sun täältä on sitä sun tätä kesken ja levällään EIKÄ niin että yksi kohta on valmis ja siitä sitten olisi siirrytty sujuvasti seuraavaan. Sille on looginen selitys - niitä edellisiä hommia ei voinut järkevästi tehdä loppuun ennen kuin putkiremontti oli valmis - ja nyt sitten putkiremontin jälkeen ei ole ollut mitään ajallisia tai energiallisia resursseja alkaa niitä kaikkia paikkoja laittamaan kuosiinsa.
Mutta niitä vain pitää katsella nyt niillä lempeillä silmillä ja ajatella että joskus on ehkä enemmän aikaa ja energiaa.
Eikös täydellisessä ja valmiissa maailmassa ole aika tylsää elää. Onko se/siellä edes elämää?
VastaaPoistaMaailmassa ehkä, mutta kotona on vähän toisin... Meillä kun tämä keskeneräisyys on sillä tolalla, että se aiheuttaa väistämättömiä ja toisinaan tämän härdellin keskellä ylivoimaisilta tuntuvia hankaluuksia arkielämään. Lisäksi on se esteettinen silmä, joka kärsii kun ympärillä ei ole viihtyisää ja nättiä vaan rumaa ja repsottavaa. (Mikä ei tarkoita sitä, että koko talo olisi ruma ja repsottava, tai että vanhat talot ylipäänsä olisivat, mutta jotkut paikat meillä ovat.)
PoistaJos ajattelen niitä täydellisiä ja jos ei nyt ihan valmiita niin ainakin käyttökunnossa olevia asioita, joita meillä täällä kotona jo on - kunnon sauna, kunnon suihku, kunnon tiskinurkkaus keittiössä astianpesukoneineen, kunnolliset pyykinpesutilat, järjestyksessä olevat ja toimivat säilytystilat vintissä, kaunis ja ehjä katto - niin ei kyllä tule yhtään sellainen olo että olisi jotenkin tylsää saati yhtään ikävä niitä epätäydellisiä ja keskeneräisiä vaiheita! :D
Mutta maailma, kuten todettua, noin yleisesti ottaen ei ole täydellinen eikä koskaan valmis. Siinä olet ihan oikeassa.
Ja aamen!
VastaaPoistaMeillä on ollut jo pitkään aanelonen kirjoitettuna täyteen tekemättömiä asioita ja kesällä on saatu tehtyä jopa ehkä 5 tai 6 (ei mitenkään isoja, kuten vaikka "lamppu kattoon"), mutta tekemättä on varmaan parikymmentä vielä. Osa on ollut listalla jo toista vuotta.
Mie henkilökohtaisesti myös kannatan stressinhallinnan kannalta tuota ensimmäisen anonyymin ajatusta keskeneräisten töiden eliminoinnista ja uuden aloittamisesta vasta vanhan valmistuttua, vaikka toki projektien suunnattomasti vaihtelevan keston takia se sitten tarkoittaisikin että jono seisoo välillä aika pitkään. Ja jostain syystä listan hommat ei koskaan tunnu niin kiinnostavilta ja ajankohtaisilta kuin sen ulkopuolelta pulpahtelevat...
No sano muuta! Ja minulla ainakin perusluonne on enemmän sellainen uutta kohti syöksyilevä kuin mikään vanhojen juttujen kanssa pitkäkestoisesti puuhasteleva. Tai oikeastaan minkään kanssa pitkäkestoisesti puuhasteleva... Onneksi on sattunut vähän pidemmällä vieterillä varustettu puoliso, joka jaksaa nyhertää yksityiskohtia tarkasti ja huolellisesti.
PoistaToisaalta sekin kyllä helpottaa kaaoksenhallintaa että on ne pienetkin asiat, lamput kattoon sun muut, niillä listoilla. Vaikka ne viipyisivät listalla pitkäänkin, ne ainakin on sinne kirjattu eikä niitä tarvitse sitten aktiivisesti pähkäillä että joku oli vielä mikä piti tehdä mutta en millään muista että mikä...
Olen monesti omien monien keskeneräisten ja aloittamista odottavien projektien keskellä ajatellut, että miten sitä sopeutuisi jos kaikki olisi yhtäkkiä valmista?
VastaaPoistaJos tästä vuoden -52 kaunottaresta to do-listan kijoittasi varmasti olisin jo masentunut sen pituuteen, mutta ilman listaa ja juuri tuolla lempeällä katseella tämä koti on juuri se koti jonka asukas haluan nyt olla. Kaikkine keskeneräisyyksineen.
Niinhän se on. Ja meillä on ainakin niitä keskeneräisyyksiä, mitä voi ajatella sillä tavalla ihan rauhallisesti ja tyynesti. Että sitten kun on kunnolla aikaa, voidaan ehostaa tuo vintin komea rappu, ottaa kovalevyt pois seinistä ja laittaa kunnon eristeet ja paneelit ja muut ja sitten on nätti ja hieno ja arvoisensa vintin rappu. Vähän niin kuin tuo ulkoporraskin, samanlainen esimerkki sekin.
PoistaVaan sitten on niitä raivostuttavia keskeneräisyyksiä, kuten että seisot kaatosateessa kuraisten, nälkäisten ja karjuvien lasten kanssa autotallin oven edessä, autotallin kautta pääsisi pyykkitupaan jossa on hyvät kuravaatteiden riisumis- ja kuivausfasiliteetit, mutta autotallin ovi on remonttia odotellessa -tilassa eikä sitä saa lainkaan ulkopuolelta auki ja tämä fakta pääsi taas kerran unohtumaan ja ulkoilemaan tuli lähdettyä autotallin sijasta sen varsinaisen ulko-oven kautta...
Listat ovat ilmeisesti tosiaan persoonallisuussidonnaisia! Minua ne oikeastaan helpottavat, auttavat jäsentämään kaaosta jollain tavalla.
Hyvin sanottu!
VastaaPoista"lempein silmin"
Kiitos! Lempeys on hyvä lähestymistapa. Taloihin ja ihmisiin. Itseen erityisesti.
PoistaAjattelutavan muutos auttaa pieniin asioihin. "Vaihda saunan ikkuna" muuttuu mukavasti muotoon "asun talossa, jossa on rikkinäinen saunan ikkuna". Kas näin käskystä on tullut toteamus, ja homman voi viivata yli listalta...
VastaaPoista