torstai 28. lokakuuta 2010

Kotiseutuyhdistysasiaa

Aika monilla paikkakunnilla on kotiseutuyhdistys, niin myös Mikkelissä aktiivinen ja vireä Mikkeli-seura. Se muuten järjestää kesällä 2012 valtakunnalliset kotiseutupäivät, joista saattaa tulla erehdyttävästi mieleen joku mummojen kokoontumisajo tai hilipatihippaa ja kansantanhua -tyyppinen tapahtuma, mutta joka on oikeasti varsin korkeatasoinen ja ennen muuta erittäin iso happening, jossa kuullaan laadukkaita seminaariesitelmiä, messuillaan ja tehdään retkiä kunkin vuoden järjestäjäkaupungin tai kunnan mielenkiintoisiin tutustumiskohteisiin. Tervetuloa siis meille kylään, jos ei aiemmin niin ainakin elokuun alussa 2012.

Minä liityin hätäpäissäni tänään Mikkeli-seuraan, koska kuulin seura-aktivistiselta kollegaltani, että tämän vuoden syyskokouksen esitelmä käsittelisi heti meidän oman talon jälkeen Mikkelin seuraavaksi mielenkiintoisinta rakennusta, joka tosin on purettu jo vuonna 1958. "Ryssänkirkon" historiasta on siis kirjoitettu ansiokas tutkielma, jonka luin heti ensi viikkoina Mikkeliin muuton jälkeen. Taustaksi lienee syytä kertoa, että rajantakaisesta Ilomantsista kotoisin oleva isomummoni oli ortodoksi ja kiitos myös myöhemmän Venäjä-kiinnostuksen, itäisen kirkon traditio on kiehtonut minua jo ihan lapsesta asti.

Mutta se varsinainen asia oli tämä: Mikkeli-seuran sivuilla on hieno pieni virtuaalinäyttely nimeltä "M - Kuvaaja etsii kaupunkia". Kuvissa on manipuloitu vanhoja valokuvia nykyisiin Mikkelin maisemiin, ja minusta kuvat ovat hienoja. Tekijä Miika Niemisen terveiset ovat luettavissa täältä ja itse näyttelyyn pääsee tästä.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Saako lähettää terveisiä?

Korviini on kantautunut, että blogiani lukevat myös eräät hyvin erityiset ihmiset, joilla on talomme kanssa meitä huomattavasti pidempi yhteinen historia ja läheinen suhde siihen muutenkin. Eräs heistä on jopa kirjaimellisesti nähnyt ensimmäistä kertaa päivänvalon talon seinien suojassa, toinen ilmoitti tänään olevansa syyllinen talossa vallitsevaan keltaiseen ja vihreään värimaailmaan. Synti on tehty eräänä kesälomana, joko vuonna 1970 tai -71, joten voinemme täten julistaa rikoksen vanhentuneeksi. Sitä paitsi se yläkerran keittiön lattian räväkänvihreä raparperi-sävy on minusta oikeasti ihan mahtava!

Käytän siis tämän blogikirjoituksen lähettääkseni terveisiä ympäri Suomea ja vähän naapurimaitakin. Jos tätä ajatellaan eräänlaisena virtuaalisena postikorttina, lienee paikallaan, että siinä on myös kuvapuoli. Tässä siis otos eteisen seinälle romukirpparilta löydettyyn valokuvakehykseen ripustetusta palasesta tämän talon ja sen rakentaneen perheen historiaa:



Lompakkoalmanakkaan vuodelta 1953 on epäilemättä talon rouva kirjoittanut alareunaan "Tänä v. muutettiin Kalliokatu 4:ään". Almanakka löytyi liimattuna vessan kaapin oven sisäpuolelle, ja kun kaappi lähti hiottavaksi ja maalattavaksi, irrotin varovasti almanakan ovesta ja säilöin sen kehyksiin.

Minua se muistuttaa siitä, että talo on ollut olemassa jo kauan ennen kuin oma olemassaoloni on alkanut. Muistuttaa se kaikista niistä tarinoistakin, joita olen talosta ja siinä eläneistä ihmisistä kuullut. Kyllä se muistuttaa myös vastuusta - kun on itse jo ensimmäisten kuukausien asumisen aikana saanut kokea niin paljon iloa ja ihmetystä liki 60 vuoden takaisten rakenteiden ja elämän kerrostumien tutkimisesta, on ne minusta velvollinen säästämään ja niitä vaalimaan edelleen.

Ja lopulta luovuttamaan ne heille, jotka sitten joskus asuvat tässä talossa minun jälkeeni.

Keittiöremontti etenee

Keittiö on edelleen samassa jamassa kuin syyskuussa, ja pienenä etymologisena väliheittona toteamme tähän ihan yks kaks yllättäen että "jama" on muuten kuoppa venäjäksi. Että semmosta.

Keittiöremontti sen sijaan etenee, koska remontin tulevaisuus riippuu paljolti muualla kuin itse keittiössä tapahtuvasta entisöintipuuhasta. Keittiön tulevat kaapit on roudattu yläkertaan, ja koska siellä oli anoppikullan suorittaman katon ja seinien maalausoperaation loppuunsaattamisen ansiosta suojattu lattia paperilla ja ylläpidetty vähän korkeampaa lämpötilaa, ajattelimme hyödyntää lämmityskustannukset ja maalata saman tien keittiön kaapitkin.

Yläkerrassa näyttää siis nyt tältä:



Pellavaöljymaalin sai yllättävän hyvin telattua kaappien oviin pienellä, lyhytnukkaisella telalla. Maali levittyi tasaisesti ja tarpeeksi tiukkaan. Jälki on siis, sanoisinko, priimaa.

Myös laatikot on maalattu ja odottavat pakkasen pureman puolukan punaisia vetimiään:



Vaan maalattavaa vielä riittää. Se on puuhaa, jota ei viitsisi millään aloittaa iltaisin töiden jälkeen, kun aikaa on niin vähän että valtaosa siitä menee vehkeiden esiin kaiveluun ja toisaalta niiden pois laitteluun. Esitän siis Pikku Tilliäiselle täten julkisen toiveen siitä, ettei hän aivan hetioitis tupsahtaisi maailmaan kun allekirjoittaneen 12-piikkinen aamukampa on loppuun lusittu, jotta kaapit ehtisi maalata loppuun.

Keittiön varustelussa on auttanut anopin lisäksi myös äiti, joka löysi kirpputorilta tämän valloittavan säilytysjärjestelmän:



Säilytysominaisuutensa lisäksi tuo on sopivan suurpiirteinen huoneentaulu kielitieteilijän kyökkiin.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Aarresaarella

Yhdistelmä Laura, Panu ja peräkärry vauhdissa jälleen.

Meillä oli taannoisella Amelia Anastasian ristiäismatkalla mahdollisuus käydä tutustumassa lähipiirin projektiin, jonka lopputuloksena oli tarkoitus saada tyhjäksi vanhan, edesmenneen rouvashenkilön kerrostalokaksio. Tutustuminen suoritettiin, projektin haltija oli valmistautunut siihen huolellisesti huutokauppameklarityyliin ja vastustamattomien myyntiargumenttien lopputulos oli se, että nyökytimme osapuilleen kaikkiin meille tehtyihin ehdotuksiin vastaukseksi "joo, otetaan vaan".

Olimme siis lupautuneet antamaan uuden kodin noin kahdelle peräkärrylliselle tavaraa, joka muuten olisi päätynyt ties minne mieron tielle. Hamsterointi verissä, pelastuspartio siis matkaan.

Sunnuntaina matkustimme Jyväskylään, jossa tämä aarresaareksi muuttunut kerrostalokaksio sijaitsi. Tässä kuvakavalkadi osasta siitä maallisesta mammonasta, joka vastedes koristaa kotiamme:

Kirjahylly jostain 60-70-luvun taitteesta. Ei nyt varsinaisesti viiskytlukulainen, mutta ainakin huomattavan paljon paremmin tilaansa sopiva kuin alun perin pikkukamarin seinustalle ajatellut Moskovan-tuliaiset, Ikean Markör-hyllyt. Hylly peittää pikkukamarin seinän kokonaan. Käytännöllisyys voitti - 50-luvun kirjahyllyjä ei sitkeästä etsinnästä huolimatta ole tullut vastaan mistään tolkullisen hakumatkan päästä ja johonkin kesästä asti ympäri huushollia velloneet kirjalaatikot on vihdoin majoitettava. Ehdoton plussa ovat sitäpaitsi nuo alakaapit, joihin voi kätkeä aarteita. Tai Pikku Tilliäisen tulevat leikkikalut.





Ihana pieni klaffipöytä, jonka pinta kaipaa pientä puunausta mutta joka heilahti kertalaakista yhdeksi suosikkihuonekaluistani kaikkien omistamieni mööpelien joukossa. Tarkkasilmäinen lukija voi kuvan taustaa tarkastellessaan havaita, että tehopakkaus-anoppi on taas käynyt kylässä ja yläkerran iso huone on saanut seiniinsä tutun kakkutaikinasävyn ja muuttunut sittemmin keittiön kaappien maalausverstaaksi.



Tämä yksilö kisaa suosikkiasemasta myös tosissaan. Aikakausi on 50-luvun loppu tai 60-luku ja tätä tuolia on vähän vähemmän kurvikkaana valmistanut Marilyn-nimisenä ainakin TJKumpulaisen huonekalutehdas. Tuolin väri, kuosi ja muoto näyttävät minusta suorastaan huutavan että istu heti alas ja ala lukea lapselle iltasatua. Tuoli on verhoiltava uudestaan, koska sen varhaiskauden vaahtomuovia olevat sisukset murenevat kankaan sisään kuin kukkasidonnassa käytettävä sieni, mutta en malttaisi odottaa kunnostusta vaan haluaisin sen käyttöön heti.



Tämä ei ole ehkä edes niin vanha kuin alkuperäinen, valkoinen keinutuolimme jossa minua on pienenä kiikuteltu. Tuoli on sekä väriltään että muodoltaan niin kaunis, että halusimme sen olohuoneeseen, ikähän on vain numeroita. Tuolin pohjassa on sympaattinen paperilappu, jossa kerrotaan sen olevan "aito nakkilalainen", Matti Kankerin valmistama, ja sillä on siten tarina.



Ai niin, ja tuo keinutuolin vieressä oleva pallikin on peräisin samasta osoitteesta. Nakkilan kiikun lisäksi tuli kaupan päälle vielä iso, lämmin ja ihana isoäidin neliöistä tehty villainen torkkupeitto. Kyllä nyt kelpaa talven tulla.



Kalustuksen lisäksi saimme mukaamme aimo kasan kaikkea pientä. Vanhoja räsymattoja tarvitsee aina johonkin, joten pelastimme kaikki jotka pelastusta kaipasivat. Makuuhuoneeseen on nyt kesää varten pitsiverhot ja pitsistä virkattu päiväpeitto, jouluksi keittiöön Tampellan puna-valkokuvioiset verhot ja pöytäliina. Ihastuin eniten näihin kahteen, sympaattiseen 50-luvun päiväpeittoon - jostain pitäisi eittämättä saada lisää parisänkyjä kaikille näille peitoille.



Minä pidän vanhoista koreista, ja nyt niitä osui kohdalle kaksin kappalein. Etualalla oleva on se ihanampi, takimmainenkin menee kategoriaan "varsin kiva".



Jos lukijan kärsivällisyys vain kestää, näitä olisi pari vielä esiteltävänä... Tässä joku saattaa nähdä kaksi kuhmuista ja lommoilla olevaa emalivatia - minä näen tässä tulevan perunamaan ja astiat, joilla pottuja käydään loppukesästä hakemassa pihalta perheen ruokapöytään.



Tästä en osaa yhtään sanoa, mikä tämä on. Vanerista tehty, 50-luvun vihreäksi maalattu laatikko joka tapauksessa. Siihen täytyy asentaa pienet saranat ja sitten siitä tulee jonkun säilytysboksi, arvaisin. Kuvan taustalla näkyy muuten äitin puolestamme tekemä kirpparilöytö, ihana rottinkinen lehtiteline-kukkapöytä. Hintaan kymmenen euroa. Käsittämätöntä.



Esineet pienenevät loppua kohti, ja tästä ei enää saippuakuppi parane! Tuo ylempi, reijitetty osa siis irtoaa, ja alempi on kuppi joka kerää saippuasta valuvat vedet. Nerokasta emalimuotoilua.



Ihan lopuksi menemme vielä kurkistamaan vintille, jonne ahkera hamsterimme jo ehti kiikuttaa tämän kolmikon. Nuo näyttävät hauskoilta päällekäin pinottuina, ja niihin voi säilöä...no, vaikka aarteita. Harkitsen vakavasti, että vaihtaisin makuuhuoneen kaapin päälle ostamani pahvilaatikot tähän säilytysjärjestelmään, mutta makuuhuone on niin vanhaa vuosikertaa sisustukseltaan että nuo saattavat kirkua liikaa omaa lähihistoriallisuuttaan. Jää nähtäväksi.



Lienee enemmän kuin paikallaan tässä kohtaa kiittää avokätistä lahjoittajaa siitä, että saimme kaikki nämä ihanuudet itsellemme maksamatta niistä euroakaan. Erityiskiitos kuitenkin siitä, että saimme keinutuolin, nojatuolin ja klaffipöydän kotiin kuljetettuna sen jälkeen kun olimme todenneet, että optimistinen yhden kärryllisen taktiikkamme oli tuomittu surkeasti epäonnistumaan.

Vielä itselle muistiin painettavaksi ja muille muuten vaan mukavaksi linkkivinkiksi aiheeseen liittyen: Helsingin kaupunginkirjaston sivuilla on kattava listaus vanhojen huonekalujen kunnostusta ja verhoilua käsittelevistä kirjoista ynnä muuta aihepiiriin liittyvää tietoa.

Oma suosikkini on Sari Sirkkiä-Jarvan, Ilpo Kuparisen, Anneli Hiltusen ja Ville Laineen Näin kunnostat mummolan mööpelit. Teoksessa esitellään paitsi niiden tutuimpien ja tyypillisimpien 1900-luvun puolivälin suomalaisten huonekalujen kunnostusohjeet, myös varsin kattavasti huonekaluteollisuueden historiaa ja rintsikka-aikakauden kalustusta. Kuvituksesta iso plussa: valokuvaaja Ilpo Kuparisen hienojen kuvien lomaan on solutettu vanhoja huonekalutehtaiden mainoksia.

Juoksevan veden puute ja liian matalat kaapit

Luin eilen illalla rakkaaksi käyneeltä rintamamiestalofoorumilta keskustelua, jossa ihmiset kommentoivat erään vanhan talon remonttiprojektia. Projekti oli nimetty ehkä hieman harhaanjohtavasti sanalla "entisöinti", kun sitä varsinaista entisöinti-sanan merkitystä oli toteutettu valokuvien perusteella lähinnä Museoviraston toimesta suojellun ulkokuoren osalta.

Projektin esittelyä seurannut keskustelu sai minut jotenkin masentumaan jopa siinä määrin, ettei tullut mieleenkään edes kommentoida koko keskustelunpätkää, mikä on kohdallani varsin harvinaista. Talo oli ulkoapäin kaunis ja sen korjaamiseen oli varmasti mennyt lukemattomasti aikaa ja energiayksikköjä. Minä en ikikuunaan tuntisi oloani kotoisaksi omistajan valitsemaan tyyliin sisustetussa talossa, mutta uskon, että sama menee myös toisin päin - meidän nuhjuinen ja sieltä täältä kasaan haalittu mummolamööpelikokoelmamme olisi valtaosalle kanssaihmisistä joko kauhistus tai muuten vaan ei-yhtään-oma. Semmosta tämä ihmiselo on, ja onneksi vain meidän tarvitsee asua meillä.


Tässä kuvassa on meidän nykyinen makkari eli nurkkakamari sellaisessa asussa kuin sen keväällä 2010 kohtasimme.


Projektista siis viis, mutta sitä seurannut keskustelu sai kyllä aikaan puolikärttyisiä puuskahduksia. En vaan kertakaikkiaan pysty tajuamaan, onko vanhan entisöinti versus uudeksi rakentaminen -keskustelu vedettävä joka kerta sille vähä-älyisyyden matalalle asteelle, missä napin painalluksella nousevan liesituulettimen ja 2010-luvun kivikasakiukaan ainoana vaihtoehtona ilmeisesti ihan tosissaan nähdään se, että jengi jäisi jurnuttamaan mökkeihinsä jonnekin jurakaudelle ilman juoksevaa vettä.

Kuva: Harvia

Maailma ei totisesti ole väärällään esimerkkejä siitä, miten rakennuksen alkuperäistä henkeä voi remonttivalinnoilla kunnioittaa niin, että siinä talossa voi elää mukavaa ja laiskanpulskeaa 2000-luvun elämää hävittämättä silti kaikkea sitä, mikä tekee rakennuksesta vanhan ja jonkun tietyn aikakauden tuotoksen. Mutta luulisi että niitä esimerkkejä on kuitenkin sen verran paljon että jokaisen eteen olisi ainakin yksi joskus osunut.

Jos joku tekee vanhassa talossa jotain uusiksi ja joku toinen toteaa siihen että eipä paljon jäänyt vanhasta jäljelle tuossa kohtaa - mikä nyt faktisesti yleensä on melko todenmukainen kommentti varsinkin kun siihen lopputulokseen yleensä on jopa pyritty - niin jostain ilmestyy aina sonnikuro mylvimään iänikuista juokseva vesi ja liian matalat keittiön kaapit -mantraa. Että kun ei 20-luvulla ollut juoksevaa vettä niin perinnehippien mielestä vesihanan ja viemärin tuominen taloon on saatanasta, ja keittiökaappien mdf-pintojen ainoa vaihtoehto on se, että 2000-luvun pitkänhuiskeat ihmiset könyävät 20 senttiä liian matalien, alkuperäisten kaapistojensa äärellä välilevyn pullistuman uhatessa jatkuvasti kyökissä ahertajaa.

Tämä ajatustapa nyppii.

Kun itse yrittää pohdiskella tätä rakennusperintöasiaa ennen muuta filosofisemmasta ja monipolvisemmasta lähtökohdasta ja liittää siihen sellaisia ajatuskuvioita kuin ylipäänsä vanhan ja menneen arvostaminen, oma osuus osana populaation pitkää ketjua, elämäntapojen ja -tyylin muutokset, ekologisuus, eettisyys jne. niin sen keskustelun romahduttaminen tuolle juokseva vesi -asteelle jotenkin vaan aina jaksaa masentaa. Minä en ylipäänsä siedä sitä, että asioista yritetään vääntää mustavalkoisia silloin kun niiden todellinen olemus koostuu itse asiassa kaikista kuviteltavissa olevista harmaan sävyistä, ja tämä pätee myös vanhoihin taloihin ja niiden kunnostamiseen. Ei ole olemassa vain kahta ääripäätä, on olemassa koko joukko erilaisia toimintatapoja, ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Suurin osa niistä kai kilpistyy asenteeseen siitä, nähdäänkö vanha vain vanhana ja kulahtaneena, joka pitää korvata uudella, vai katsotaanko sitä arvostaen juuri sen vanhuuden ja kulahtamisen vuoksi.

Minusta tämä rakennusperintö.fi -sivuston etusivulla tällä hetkellä oleva kuva kunnostetusta keittiöstä on aivan erinomainen esimerkki siitä, mitä itse ajan takaa.

Kuva: Jonas Malmberg, rakennusperinto.fi

Siinä törröttää keskeisellä paikalla moderni sähköhella ja luultavasti kuvan oikeassa laidassa näkyisi vähän laajemmalla otoksella vesihanakin. Kukaan ei silti voi kiistää sitä, etteikö tuossa keittiössä olisi ajateltu nykyajan mukavuuksien lisäksi vähän sitäkin, mikä on talon ikä ja aikakausi ja miten näitä kahta voisi remontoidessa arvostaen huomioida.

torstai 21. lokakuuta 2010

Saunaremontti, osa yksi

Tässä ensimmäinen osa saunaremonttitarinasta, johon seuraa jatkoa pikemmin kuin lukijakunta osaa odottaakaan.

Kuten kaikki muistamme, meillä oli tarkoituksena aloittaa remontti saunasta. Tämä sen vuoksi, että sauna oli kiistatta rapistunein osa taloa ja lisäksi toinen niistä kohdista, johon oli tee-se-itse-miehen karttuisa koura ulottunut. Sauna oli siis jaettu kahtia, erotettu osa kuorrutettu muovitapetilla ja -matolla ja istutettu eriöön suihku ja nätti istuma-amme.





Amme olisi mieluusti pidetty, koska se oli hyvässä kunnossa ja kaunis, mutta talossa ei hyvällä tahdollakaan ollut paikkaa kylpyammeelle. Ellei pihaa oteta lukuun, mutta Shellin terassin kantapeikkojen ilahduttaminen tällä tavoin ei myöskään tuntunut kovinkaan kannatettavalle vaihtoehdolle. Amme siis myytiin huuto.netissä ja se pääsi hyvään, uuteen mikkeliläiskotiin.

Minä tykkään saunomisesta hirveästi ja Panu, mikäli mahdollista, vielä enemmän. Siksi toimiva sauna oli toivelistalla ja nuhjaantunut ulkomuoto, tutisevat lauteet ja vuosikausien käyttämättömyyden tuoma rapistuminen puhuivat sen puolesta, että purkuun vaan. Yksi argumentti oli sekin, että halusimme ottaa selville, missä kunnossa eristämätön kellarimme on ja millaisia restaurointitoimia se edellyttäisi. Näille huterille penkeille kipuaminen ei juuri houkuttanut:



Pelastin kuitenkin puisen, kanaverkkopohjaisen saippuakaukalon, jonka kulma näkyy tuon keulivan lauteen takaa. Lähikuva siitä on tässä:



Mikä ei tietenkään poistanut sitä tosiasiaa, että molemmat huokailimme vanhan, 50 vuoden ajan huolellisen lämpökäsittelyn läpikäyneen puutavaran kauneutta. Ja vaikka tätä liikuttavaa löydöstä:



Kiuas pääsi nuohoojan syynistä läpi, mutta oli kuitenkin AIKA heikossa hapessa. Sen kaverina saunassa nököttänyt Porin Mainio -muuripata vaikutti ensin suhteellisen hyväkuntoiselta, mutta karu totuus paljastui kun saunaa alettiin purkaa.



Porin Mainiota ei siis voitu pelastaa, se mureni käytännössä purkajien käsiin.



Vaan ei hätää: Ilmoitus paikallislehden Halutaan ostaa -palstalle, ja vähän käytetty alkuperäinen Porin Mainio löytyi lähietäisyydeltä. Tällä hetkellä haasteita aiheuttaa se, että kiukaan, muuripadan ja suihkukaapin mahdutus samalle saunan seinälle saattaa mennä senttipeliksi. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Seuraavassa osassa kerron tarkemmin saunan purkamisesta. Ja sitä seuraavassa ehkä siitä, miksei saunaprojektimme ole edennyt juuri alkua pidemmälle...

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Talven ihmemaa

Olin pari päivää työmatkalla, ja sillä aikaa talvi oli salakavalasti saapunut Savoon. En ehtinyt eilen ikuistamaan maisemaa talvisimmillaan, mutta lunta riitti vielä tällekin päivälle.



Eniten lumentulosta kärsi etupihan viirukirjokanukka, joka ei ole vielä pudottanut lehtiään - se parka oli laonnut pitkin pituuttaan pihalle lumen painosta. No, tänään lumi on sulanut, ja kanukka taas entisellään.

Samaa ei voi sanoa vuokralaisen portaalla tähän asti reippaana nököttäneestä pallokrysanteemista.



Tuosta ei voi oikein muuta todeta, kuin että krysanteemit alkavat olla so last season.

Minun oli tarkoitus hyödyntää tämä luminen aika puutarhanhoidollisesti siten, että olin ilmoittautunut Marttojen pihasuunnittelukurssille. Martat eivät tajunneet mainostaa kurssiaan missään, joten osallistujia ilmaantui niin vähän, että koko kurssi peruttiin. Tästä suuresti suivaantuneena marssin virtuaaliseen kirjakauppaan ja tilasin Saila Roution uuden teoksen nimeltä Oman pihan suunnittelu. Kaikki pitää nykyisin tehdä itse.

Saila Routiolla muuten on hauska blogikin, ja hänen teoksensa sekä jo monta vuotta sitten kirjahyllyyn haalittu maanmainio Puutarhanhoitoa poropeukaloille -opas tukiryhmänäni aion suunnitella meille tämän jo olevan tai sitten vasta tulevan talven aikana pihan. Meiltä puuttuu pyykinkuivausfasiliteetti, keinu ja liuskekivilaatoitettu piharuokailualusta. Kukkapenkkimme on joukko pihan nurkkaan joutomaalta pelastettuja ja valeistutettuja perennoja. Hyötytarhan muodostaa ikivanha omenapuu ja kaksi ränsistynyttä mustaviinimarjapensasta, ja orapihlaja-aitakin jäi tältä kesältä leikkaamatta. Hommaa siis piisaa.

Syreeniaita meillä jo on, ja jos siihen on uskominen, ei talvi ole vielä lopullisesti täällä. Pysyvä lumi kun kuulemma sataa maahan vasta sitten, kun pihasyreeni on pudottanut lehtensä, ja ainakin toistaiseksi ne ovat vielä visusti kiinni.