Kirje viherrakentajalle

Minä tilasin tammikuussa meidän alapihan luiskaan kiviset portaat.

Ihan ammattilaiselta viherrakentajalta tilasin, helkkarin kalliit kiviset portaat. Ajattelin, että ulkoistetaan nyt se mikä pystytään, maksoi mitä maksoi. Ja ammattilaisen rakentamat kiviportaat nyt olisivat suunnilleen ikuiset, tai kestäisivät ainakin meidän ajan.

Huhtikuussa viherrakentaja kävi tiluksilla, tarkisti paikan, sovimme yksityiskohdista, sain sähköpostiin tarjouksen ja lupauksen siitä, että portaat ilmiintyvät kesäkuun aikana.

Arvaako joku? Kesäkuun lopussa lähetin varovaisen kyselyn, jossa tiedustelin, mitenhän porrasasian kanssa maailma makaa. Sain vastauksen, että kiirettä on ollut ja huonot säätkin mutta heinäkuun aikana portaat valmistuvat.

Huomenna on elokuu. Meillä ei ole portaita.

Minä purin turhautumiseni tähän koko rakennus- ja remontointiyrittäjien toimintaan kirjoittamalla kirjeen viherrakentajalle. Se kuului näin:

Hei,

kalenteri kertoo, että portaat eivät valmistuneet heinäkuunkaan aikana. Kuten sanoin, meillä ei ole niiden kanssa niin kiire mutta minua ärsyttää niin paljon tämä perään kysely, että voidaan tällä päivämäärällä todeta että unohdetaan koko porrasprojekti.

Taustaksi sen verran, että tämä on nyt varmaan noin viidestoista kerta, kun yritän hankkia jonkinlaisia rakennus- tai remontointipalveluja täältä Mikkelistä. Tämä on myös noin kolmastoista kerta, kun tämä sama kaava toistuu - luvataan joku aikataulu, sitten tekijästä ei kuulu mitään, kysyn perään, luvataan toinen aikataulu, sekään ei pidä paikkansa mutta ei ole myöskään puhettakaan siitä, että aikataulun muuttumisesta ilmoitettaisiin tänne suuntaan. Olemme jostain kumman syystä onnistuneet löytämään putkimiehen ja sähkömiehen, jotka osaavat käyttää sekä kelloa että kalenteria, joten todistettavasti se ainakin joltain yrittäjältä onnistuu, mutta kaikissa muissa tapauksissa kuvio on aina tämä sama. Savolaissyntyinen puolisoni on ehkä paremmin sisällä tässä mikkeliläisessä mielenmaisemassa, koska hän totesi jo keväällä tämän porrasprojektin tarjousta esitellessäni melko lakonisesti, että "ei se tule kuitenkaan". Kun esittelin tuota edellistä viestinvaihtoani, hän totesi entistä lakonisemmin, että "Mitäs mä sanoin. Ei se tule."

Minulla on kaksi pientä lasta, työläs remonttiprojekti ja vaativa päivätyö. Olisin enemmän kuin iloinen, jos voisin maksua vastaan ulkoistaa tästä paketista edes joitakin osia. Nyt niiden saamarin portaiden kanssa käy samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin meidän remonttiviritysten - minä ja puoliso tehdään itse, öiseen aikaan lasten mentyä nukkumaan tai kauhealla kiireellä ja stressillä muksujen pyöriessä jaloissa. Se hyvä puoli tässä toki on, että meistä on muutamassa vuodessa kehkeytynyt melko osaavia korjausrakentajia, mutta on tämä jotenkin ihan käsittämättömän surkuhupaisaa.

Ja tästä on ihan turha vetää mitään "sinähän sanoit että teillä ei ollut kiire" -johtopäätöksiä. Minä tilasin portaat sinulta, sinä lupasit ne toimittaa ensin kesäkuussa ja sitten heinäkuussa. Huomenna on elokuu, meillä ei ole edelleenkään portaita eikä myöskään sinun taholtasi minkäänlaista oma-aloitteista ilmoitusta siitä, että portaita ei muuten tulekaan, ei kesä- eikä heinäkuussa. Ehkä tulevana vuonna tuohikuussa, mutta siihen mennessä me ollaan jo tehty ne itse.

Kovin turhautunein terveisin, 
Laurakaisa

 Minä olen ihan suunnattoman turhautunut tähän kuvioon. Miten tämä voi olla aina tällaista? Miksi likipitäen kaikki yrittäjät, joiden kanssa olen asioinut, toistavat tätä samaa kaavaa? Ja ennen muuta - millä ihmeen ajalla ja energialla me nyt kyhäämme jotkut portaat tuonne alapihalle? Argh.

Valoa tähän risukasaan tuo kuitenkin se, että meillä on naapurissa yhden miehen korjaus/rakentamisyritys, jolla sattui yllättäen olemaankin neljä päivää vapaata aikaa tällä viikolla. Naapurin Antin ansiosta meillä ei ole enää lahoa seinää eikä lahoa parveketta, vaan ehjä seinä, purettu parveke, uusi verannan huopakatto ja tämän ja huomisen aikana epäilemättä myös valmistuva uusi parveke lahon tilalle.

Ja se tekee tästä ulkoistamisvaikeudesta oikeastaan vielä lohduttomampaa. Kun tietää, että muutaman päivän ostopalvelun maksamisella saa hommia kertalaakista valmiiksi, kun itse niitä samoja hommia joutuisi nyhertämään pala kerrallaan  varmaan vielä viiden vuoden päästäkin. Minä olen väsynyt keskeneräisyyteen ja tekemättöminä roikkuviin projekteihin, ja meillä on nostamatonta remonttilainaa ja molemmilla tällä hetkellä sellaiset tulot, että näitä keskeneräisyyksiä voisi palkata jonkun toisen tekemään. On turhauttavaa, ärsyttävää ja käsittämätöntä, että niiden tekijöiden kanssa sopimukseen pääseminen on näin tuskaisen hankalaa.

Vastusta tarjonnut alkukesä

Olen lähinnä masentuneena lukenut kaikkien muiden blogi-ihmisten blogeja toukokuun alusta asti ja yrittänyt päästä kevään, alkukesän, pihahommien, remonttijuttujen, ulkopuuhien ja muiden vastaavien kivojen, vuodenaikaan ja valittuun teemaan liittyvien juttujen imuun.

En ole päässyt. Kun kalenteria taaksepäin katsoo, näyttävät meidän touko- ja kesäkuumme vuonna 2014 melko lohduttomilta. Joku on ollut koko ajan kipeä, yleensä minä tai lapset. Flunssia toisensa perään, välillä virkistyksenä räväkkä oksennustauti. Minulla on ollut kuluneiden kahden kuukauden aikana korvatulehdus ja poskiontelontulehdus, seuraavana varmaan iskee rotavirus ja uhmaikä. Lisäksi kesäkuu meni sillä tavalla, että jompi kumpi aikuisista oli koko ajan työmatkalla, etupäässä Hollannissa. (Sentään vuorotellen, ei samaan aikaan.) Yksin kahden mukulan kanssa kipeänä kotona ollessa ei juuri edistetä edes perushuushollitoimintoja, saati mitään remontti- tai pihahommia, puhumattakaan minkään asian blogiraportoinnista. Ja kun meillä juhannuksena alkoi lasten kanssa kesäloma, alkoi myös yhtäaikainen flunssa JA mahatauti.

Siis käsittämättömän upeaa. Koko ajanhan on myös satanut vettä ja ollut noin +9 astetta lämmintä.

(Tähän lienee pakko todeta, että kun olimme lasten kanssa koko ajan kotona,  muun muassa noin puolisentoista vuotta kuopuksen syntymän jälkeen, ja kun sanon koko ajan, tarkoitan että ihan koko ajan, minä olin hyvin harvoin ja lapset tuskin koskaan kipeinä. Jälkikasvun edustajat muun muassa sairastivat ensimmäisen mahatautinsa 2- ja 3-vuotiaina tämän vuoden maaliskuussa. Noita entisiä onnen aikoja on sentään lohdullista ajatella, kun aina välillä joku varmasti hyvää tarkoittava taho ehdottaa, että "eihän teillä ole siinä talossa vaan mitään..." No, ainakaan tällä otannalla ei ole. Päivähoidossa ja/tai työpaikalla sen sijaan on taatusti jotain, luultavasti tosin ei mitään sen kummempaa kuin toisia ihmisiä ja niiden mukanaan kuljettamia viruksia. Tätähän tämä.)

Niin että kaikki aloitetut hommat ovat kesken. Talo sentään tuli maalatuksi, mutta siitä puuttuu kyljestä vielä numerolappu.

Ja pari muuta juttua. Kuten vuorilaudat nurkista ja ikkunoista.

Vähän on siis tuollainen riisuttu malli. Mutta maalattu on, se on tärkeintä. Minä yritän kirjoittaa siitä koko projektista vielä jonkun kokoavan tarinan, koska varsinkin lateksin kuorinta on asia, joka on niin montaa muutakin rintamamiestaloasukkia askarruttanut. Maaliin olemme tyytyväisiä, mutta ärsyttää kun tuo projekti on jäänyt tasan siihen vaiheeseen missä se oli, kun maalaripojat luovuttivat urakan toukokuussa. Lapset on neuvoteltu mummolaan ensi viikolla, ja vuorilautaosaston on suotavaa liikahdella melko rivakasti paikoilleen silloin. Toki kolmessa päivässä pitäisi myös korjata laho seinä, operoida tuo leikkimökki valmiiksi, pestä ikkunat ja mielellään remontoida myös yläkerta valmiiksi. Lähdetään nyt kuitenkin niistä vuorilaudoista.

Ollaan me sentään jotain muutakin saatu puolitiehen, ja se joku näkyy parhaiten takapihalla.

Piha ei ole vino, kuva on vino, en kerkeä sitä kesken päiväunipaniikkibloggauksen nyt oikomaan.

Leikkimökki on pystyssä, mutta siitä puuttuu vielä 1/4 kattoa, ikkunat, sisäkatosta paneelit ja lattian maalaus ynnä pari pientä sisustustoimenpidettä. Leikkimökin taakse on laskeutunut paras keksintö ikinä, trampoliini. Se on erittäinn kaunis pihasisustuselementti varsinkin tuollaisena vaatimattomamman kokoisena, kun halkaisija on vain 4,5 metriä. (Puolustuksen puheenvuoro, saimme kehikon puoli-ilmaiseksi naapurista, piti ostaa vain ehjä matto ja turvaverkko.) Jos estetiikassa jonkun mielestä on toivomisen varaa, voi kääntää katseensa tuonne alapihan oikeaan laitaan ja havaita, että mitään kuvassa näkyvää ei olisi tapahtunut, jos lapsia ei olisi voinut teljetä loikkimaan ja poukkoilemaan tuonne vetoketjun taakse pihahommien edistämisen ajaksi.

Olen siis istuttanut pihalle parikymmentä koivuangervoa ja kaksi jasmiketta tuohon penkereen päälle sekä kymmenisen imukärhivilliviiniä ja kolme köynnöshortensiaa kasvamaan naapurin autotallin seinää vasten. Ensin mainituista pitäisi kasvaa kaunis, pihaa vähän eri lokeroihin jakava aidanne. Kuvasta ei näy, että myös penkereeseen on suoritettu istutustoimia nukkeruusujen, vuorenkilpien, pikkutalvion ja muutaman muun kokeilun muodossa. Siitä penkereen kasvittamisestakin pitäisi tehdä ihan oma juttunsa. Hommaa sielläkin riittää, mutta alapiha on kiistatta muuttunut ahdistavasta nokkosryteiköstä jo ihan selvästi omakotitalopihan esiasteeksi. Ei vielä ihan, mutta aimo harppaus oikeaan suuntaan.

Sateisesta kesästä on ollut se ilo, että tuon rakennetun luiskan lohduton mullikko on muuttunut apilaa kasvavaksi vehreydeksi ilman omia kasteluponnistuksia. Nurmikkorintamalta on raportoitava sekin, että olemme saaneet palkatuksi maanmainion pehtoorin, naapurin 10-vuotias käy kerran viikossa ajamassa nurmikon ja saa korvaukseksi euroja pleikkarahastoonsa. Tätä varten piti ostaa kolmellakympillä bensakäyttöinen ruohonleikkuri tori.fi:stä.

Jotakuinkin tällaisissa tunnelmissa täällä siis edetään. Ai niin, juhannuksena kävimme tutustumassa itänaapurin puolella wau-arkkitehtuuriin Ilja Repinin kotimuseon muodossa. Tämä satulinna sijaitsee Repinossa, entisessä Kuokkalassa. Sitten kun keltainen talomme on kokonaan remontoitu ja piha myllätty mieleiseksi, voisin ruveta pitämään matkailublogia.

Mutta sitä genrenvaihdosta on turha tällä menolla ihan lähivuosina odotella. 

Betonin ja puun epäpyhä liitto eli laho ulkoseinä

Olemme katselleet epäluuloisesti neljän vuoden ajan seinää betonisten rappujen vieressä. Noin jokaisessa rintamamiestalossa lienee lahovaurio juuri tuossa kohdassa, missä betonirappunen roiskuttaa vettä puiselle seinälle - nämä kaksi materiaalia eivät sovi yhteen.

No, meidän talo ei tehnyt poikkeusta, vaikka jonkun taannoisen pistokokeen perusteella muistelen tuudittautuneeni siihen uskoon, että porras on ainakin kalteva ulospäin eikä suoranaisesti uita vesiä päin seinää.

Laho se seinä siis on, tuosta rappujen vierestä. Onneksi ei kovinkaan suurelta alalta - tässä alla näkyy vaurio kokonaisuudessaan, ulkoverhousta purettiin sen verran että tuossa on jo täysin kovaa puuta näkyvillä joka kohdassa. 

Yläkerran keittiön lahovaurioon verrattuna tämä seinä oli vauriokohdalta sitten ihan totaalisen tohjona. Tuhon oli viimeistellyt joku, joka oli muuttanut syömään lahonnutta puuta ja jättänyt jälkeensä reikiä ja hyvin hienoa purua. Toivottavasti maistui.

Tässä vielä näkymää vaurion laajuuteen, tosiaan näkyvissä on ulkoverhouksen laidalla jo täysin kuranttia vinolaudoitusta.

Sinänsä tuon seinän korjaaminen ei ole mitään rakettitiedettä - lahot pois ja uutta puutavaraa tilalle. Haastetta tuo hieman se, että myös tuo sokkelia vasten oleva parru on osittain pinnastaan laho. Sinänsä mainitsemisen arvoista, että paneelit olivat lahoja vain kahdesta kohtaa ja lyhyeltä matkalta, mutta kosteus oli sen sijaan tehnyt laajempaa tuhoa vinolaudoituksessa.

Mutta se varsinainen haaste, tai ne kaksi haastetta, näkyvät alla olevassa kuvassa. Ensinnäkin on nyt vähän epäselvää, millä ilveellä tuon lahon pääsisi korjaamaan purkamatta koko ulkoporrasta. Ulkoporrasta ei huvittaisi purkaa, koska siinä ei yhtä isoa ja muutamaa pientä halkeamaa lukuunottamatta ole mitään varsinaista vikaa, ja nuo halkemat olisivat varmasti korjattavissa. Toinen haaste on se, millaisen rakenteen tuohon oikein suunnittelisi, että vauriosta tulisi korjattua samalla kertaa sekä syyt että seuraukset - jos korjataan vain entiseen malliin, on tilanne jonkun kymmenen vuoden kuluttua ihan sama kuin nyt.

Portaan purkaminen vai operointi sisäpuolelta eli kellarin rapusta käsin? Sitäkään ei huvittaisi purkaa, siellä on nätti alkuperäinen paneeli ja jos jotain olen tässä ulkoverhouksen maalausprojektissa oppinut niin sen, että 60 vuotta paikallaan olevien naulojen repimien irti vaurioittamatta niillä kiinnitettyä puista kappaletta on vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Suojataanko seinä korjauksen jälkeen pellillä, kattohuovalla vai jollakin muulla kosteuden seinästä pois pitävällä materiaalilla? Vai rakennetaanko korjauspala filmivanerista, joka ei samalla tavalla lahoaisi?

Jos joku lukijoista on ratkonut omassa talossaan samaa ongelmaa, kokemuksia otetaan mieluusti vastaan, ja jos taas ei, myös näkemykset ovat lämpimästi tervetulleita. Rintamamiestalofoorumilla olen pyytänyt myös neuvoja ja sitä keskustelua voi seurata tästä.

Lahojen seinien lisäksi tänään on ollut agendalla myös äitienpäivä - hyvän sellaisen iltaa kaikille äideille! Me kävimme oman perheen kesken äitienpäivälounaalla Kenkäverossa. Jos siellä sattuu vierailemaan, kannattaa käydä peräkammarissa asti. Siellä on nimittäin esillä pieni näyttely Kenkäveronniemen pappilan historiasta ja erittäin valaisevia kuvia siitä, kuinka melko haasteellisestakin lähtökohdasta saa kauniin ja arvostavasti kunnostetun lopputuloksen. Olkoon kuva Kenkäverosta tässä lopussa muistutuksena siitä, että meillä on kuitenkin kaikin puolin aika helppo ja pienimuotoinen projekti.

Dream a Little Dream of Me

Minä pyrin yleensä olemaan pidättyväinen ja kevyen sarkastinen, mitä tulee erilaiseen materiaan kiintymiseen. En kovinkaan usein kiinny palavasti kenkiin, takkeihin, piironkeihin, kirjojen kansiin, auton oviin, mitä näitä nyt onkaan. Olen näemmä kahdesti blogissa käyttänyt verbiä "rakastan", ensimmäisellä kerralla ihan tukevan sarkastisesti verannan räystäiden alta kuoriutuvan lateksimaalin yhteydessä, toiseen otteeseen kun osasin ihan itse korjata taloni seinän.

Mutta nyt on fiilinki sellainen, että on kuulkaa keväisen rakkauslaulun paikka. Laittakaapa tästä Ella soimaan ja lukekaa eteenpäin.



Minullahan on ollut monesti sellainen tunne, että tämä meidän talo ei ole ulkoapäin kovinkaan kaunis, sanan varsinaisessa merkityksessä. Talo on kyllä vaikka mitä muuta positiivista, se on ryhdikäs ja komea ja arvokas, iso kunnon Talo. Mutta se ei ole ollut ikinä minusta mitenkään "oi, kaunis". Ja jollain hassulla tavalla olen ollut tästä tosiasiasta vähän surullinen. Haluaisin, että oma koti näyttäisi ja tuntuisi kauniilta - sisältä ja päältä.

Tämä kuva on ihan ensimmäiseltä kesältä, joka oli siis meidän ajanlaskumme mukaan kesä 2010. Harmaa aaltopeltikatto ja keltaiset seinät. Etupihakin oli vielä ihan kokonaan nurmikkoa. Talo on jotenkin tuollainen perus-. Ei kaunis. Enemmänkin ehkä vähän aneeminen.

Seuraava kuva on kesältä 2012, joka oli hullu kattoremonttikesä. Punaisella huopakatolla varustettu talo näyttää jo astetta esteettisemmältä. Ja seinien keltainen väri auringonpaisteessa hyvin erilaiselta kuin edellisessä kuvassa. (Pidän edelleen paljon siitä, miltä nuo valkoiset kapeat räystäslaudat näyttävät. Jostain syystä ne eivät ole edes näkyvästi homehtuneet.)

Olen kuitenkin varsinkin tuon huopakattovaiheen jälkeen ryhtynyt ajattelemaan entistä enemmän niin, että talossa on potentiaalia myös siihen kauneuteen. Sellaiseen fiilinkiin, että kotiin tullessaan mielessä läikähtää ja tuntuu että voi ihana. Olen surrut rapistuvaa ulkovuorausta ja miettinyt, että talo ansaitsisi pikimmiten uuden maalin ja loppuun fiksatut ikkunat ja ovet. Sitten se voisi ollakin kaunis, ilahduttaa sekä itseä että ohikulkijoita. Edustaa ylpeänä omaa aikakauttaan. Olen alkanut helliä ajatusta kauniin talon omistamisesta mielessäni ja se on ollut vähän niin kuin tuo Ella Fitzgeraldin laulama kappale - pieni, hassu unelma, joka on tuonut toivoa synkkiin rintamamiestalollisen päiviin.

Mikä on sinänsä ihan hassua, koska talon ulkovuorauksen maalaamisen sijasta normiarkeen toisi luultavasti paljon enemmän  hohtoa esimerkiksi keittiön remontoiminen. Irrationaalisuus on inhimillistä.

Kun sitten toissa iltana pyöräilin töistä kotiin ja pysähdyin postilaatikolle, tiesin olleeni oikeassa. Meidän talo ON kaunis, se on vain ollut piilossa ihan väärän värisen ja rapistuvan maalin alla. Se näky, jonka kohtasin, oli osapuilleen tämä:

Minun on vaikea olla kuvailematta tämän viikon fiiliksiä sortumatta pateettisiin ja ylitunteellisiin sanankäänteisiin, mutta olkoon nyt tämän kerran: Se helpotuksen, ilon ja onnen tunne, jonka pikavauhtia talon seinistä irti lähtenyt lateksimaali ja reippaasti ja vastoinkäymisittä edennyt maalinpoistoprojekti on tuonut, on ollut jotain ennenkokematonta. Minusta on uskomattoman hienoa, että kerrankin olemme onnistuneet rahalla ostamaan remonttipalvelua, joka ylittää kaikki odotukset. Minä olen aivan suun-nat-to-man helpottunut siitä, että meidän ei tarvitse itse neliösentti kerrallaan hinkuttaa talon seiniä puhtaiksi - meidän voimillamme ja aikaresursseillamme olisimme takuuvarmasti vielä kolmen kesän päästäkin samassa jamassa kuin tämän vuoden huhtikuussa.

Ja nyt, kun projekti on edennyt jo maalausvaiheeseen, minä olen ihan mykistyneen onnellinen siitä, kuinka KAUNIS talo meillä on!

Tuossa kuvassa on siis maalattu pihan puolen julkisivu ja verannan yläpuoli yhteen kertaan. Verannan päällä oleva parveke on edelleen vanhassa maalissa, koska se pitää purkaa - verannan kattoon pitää vaihtaa huopa (ja ehkä koko katto, jos se on laho) ja sitä ei voi tehdä, jos ei parveketta pura ensin päältä pois. Siitä minusta näkee hyvin eron - vanha keltainen on jotenkin paksu ja tunkkainen, uusi väri viiskytluvun keveä ja raikas. Talo näyttää minusta ihan uudelta - mutta siis ei uudelta 2010-luvun talolta vaan siltä, mille se on uutena näyttänyt.

Maali on siis Virtasen neljän öljyn maalia ja se on sävytetty Uulan värikartan sävyyn Olki. Täytyy kirjoittaa siitä sävyn valinnasta vaikka erillinen blogijuttu. Minusta sävy oli ihan oikea, ja se on todella lähellä keltaisen lateksin alta paljastunutta alkuperäistä öljymaalia:

Kuvassa siis tuo keskellä oikealla oleva paneeli on suoralta osalta maalattu uudella maalilla, kaikki muu maali kuvassa on alkuperäistä.

Minä olen entistä vakuuttuneeempi siitä, että jos hankkii minkä tahansa vanhemman talon, oli se sitten 70-luvun tasakattoinen punatiililinnoitus, viime vuosisadan alun hirsitalo tai joku Suomen 150 000 rintamamiestalosta, ei voi mennä vikaan jos pysyttelee ainakin talon ulkokuoren osalta mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle. Näkökulmani on toki täysin subjektiivinen, mutta minusta tuo meidän talo muuttui niin radikaalisti eri näköiseksi kun siihen palautettiin alkuperäisen katon lisäksi suhteellisen alkuperäinen maalityyppi ja värisävy, ja muutos oli niin selkeä parempaan suuntaan, että joku arkkitehtooninen viisaus tähän alkuperäiseen ulkomuotoon on sisältynyt.

Talosta puuttuvat nyt tietysti kokonaan vuorilaudat - ja ne ovat oikeastaan ainoa asia, joiden takia olen vähän murheellinen. Raaputus- ja maalaustyön kannalta vuorilautojen irrottaminen katsottiin tarpelliseksi. Pitkillä rautanauloilla 60 vuotta paikallaan olleiden lautojen irrottaminen telineiltä käsin oli kohtuuhankalaa. Lopulta oli pakko todeta, että ei auta muu kun antaa mennä - ja laudat ovat nyt aikalailla säpäleinä. Minä murehdin ehkä vähän tarpeettomankin paljon tällaisia alkuperäisosien menetyksiä, kun asian nyt suhteuttaa vaikka tähän maalinpoistorurakan kokonaisuuteen. Alkuperäisten vuorilautojen osittainen menettäminen on nyt vaan hinta, mikä pitää maksaa siitä että saimme talon kuorittua ja maalattua.

Ja no. Osan noista laudoistakin voi vielä käyttää uudestaan. Ja minä sain itse irrotettua portailla seisten ulko-oven vuorilaudat oikeaoppisesti, joten ne ainakin voi laittaa paikalleen maalinpoiston ja uudelleenmaalauksen jälkeen.

Ai niin, ja vuorilautojen, kunnostamattomien ikkunanpokien ja muiden yksityiskohtien lisäksi meillä on vielä yksi lisäprojekti: laho seinä. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.

Riskinottoa

Olen miettinyt koko illan, mitä tekisin. Jättäisinkö tämän päivän raportoimatta blogiin, säästelisinkö myöhemmäksi. Pitäisi kirjoittaa tarinaan ne välistä puuttuvat luvutkin. Taikauskoinen kauhu valtaa mielen - jos nyt menen liikaa toitottamaan hyvää tuuriamme, kaikki voikin mennä kertalaakista pieleen.

Mutta no. Uskallan nyt kuitenkin ottaa riskin, ja julkaista kuvan siitä, mikä meitä odotti kun tänään palasimme töistä kotiin.

Kyllä, se on meidän talo. Ja kyllä, kuten kuvasta näkyy, siitä on poistettu aika paljon maalia - aamulla töihin lähtiessä kaikki maali oli vielä talon seinässä kiinni. Ja kyllä, luitte oikein - me olimme töissä, ja tämä kaikki tapahtui poissaollessamme.

Tässähän kävi siis niin, että epäonnisen sooda- ja lasinpuhalluskokeen jälkeen kaivoimme samana iltana autotallista viiden litran tonkan blogin kautta useitakin suosituksia saanutta ja Antiikkiverstas Wilmasta koekäyttöön tilattua Fluxaf Pro -nimistä maalinpoistoainetta. Puoliso suti ainetta masennuksen vallassa testiseinään ja puolen tunnin kuluttua kokeili pintaa skraballa.

Ja katso, maali irtosi. Kaikki lateksi lähti irti kevyesti supertylsällä kaapimella työntämällä. Minulle ei sattunut käteen muuta työvälinettä siihen hätään kuin kittilasta, mutta silläkin maali lähti kuin leikiten. "Kato, kato!", "Kato, tästäkin irtoaa!" -hihkunta kaikui alkukevään illassa.

Ja sitten soitimme uudelleen pintakäsittelijöiden opettajalle, joka sanoi, että testituloksemme olivat riittävän luotettavia siihen, että hän uskaltaisi ohjelmoida talon kuorinnan muutaman opiskelijan porukalle vielä tänä keväänä. Myöhemmin jengiin sovittiin liittyvän vielä yksi vastavalmistunut maalari ihan palkkatyöläisenä, joka maksua vastaan toimisi opiskelijoiden piällysmiehenä ja myös maalaisi lopulta kuoritun talon.

Maalinpoistourakka alkoi tänään siis kaiken kaikkiaan kolmen nuoren miehen voimin. Ja kuten kuvista näkyy, jälkeä tosiaan rupesi syntymään saman tien. Maaliroska onneksi näyttäisi putoavan aika tarkasti talon seinän viereen, täytyy huomisiltana suorittaa työmaasiivousta varmuuden vuoksi ettei tuo mömmö lähde tuosta enempiä leviämään.

Läheltä katsottuna työn jälki on aivan priimaa - tuo näkyvissä oleva maali on alkuperäistä öljymaalia, jonka voi tuollaisena hentoisena kerroksena aivan mainiosti jättää uuden maalikerroksen alle.

Paikoin maali oli kyllä irronnut kokonaan. Mitä pidempi vaikutusaika ja paksumpi maalinpoistoainekerros, sen helpompaa ja joutuisampaa on työskentely.

Kaksi aihetta onneen - maalinpoistoaine ja Pikä eli pintakäsittelijät. Hommasimme tuon maalinpoistoaineen lisäksi työmiehille skraboja, teloja ja suteja, telineet tulivat koulun puolesta ja niiltä yltää neljään metriin. Päätykolmiot otetaan sitten vuokrattavalla henkilönostimella.

Eikä tässä vielä kaikki. Meinasin pillahtaa ilosta itkemään kun kurkistin talon nurkan taakse - käytännössä tuossa on yhden kokonaisen seinän verran valmista jälkeä yhden vielä vähän vajaan työpäivän aikana, kun aamulla meni aikaa opastukseen, telineiden kasaamiseen ynnä muihin alkulämmittelyihin! Neljännes pystysuorasta seinäpinta-alasta siis osapuilleen valmiina.



Toki nuo nyt poistetut alueet ovat varmasti olleet ne kaikkein nopeimmat työstää, suoraa seinää suoraan maasta käsin, mutta yhtä kaikki tästä "monen kesän ikuisuusprojektista" taitaa nyt tällä menolla tulla "muutaman viikon keväthomma". En saata ihan vielä käsittää, että tämä on edes mahdollista. Toki työ tuosta hidastuun kun päästään talon toiselle puolelle, jossa pitää kikkailla autotallin luiskan montun kanssa, tai aletaan työstää räystäiden alusia. Mutta kuitenkin - kutsuisin tätä kunnioitettavaksi päivätyöksi.

Olen kokenut näissä remonttiostopalveluissa niin monta pettymystä, että en oikein vielä uskalla edes unelmoida valmiiksi maalatusta talosta. Toki noiden seinien ja räystään alusten maalaamisen jälkeenkin jää vielä ihan kiitettävästi puuhaa - ikkunoista on kunnostettu vasta pokat, karmit odottavat vielä maalausta ja osin, ainakin tippalistojen osalta, myös puukorjauksiakin. Sokkeli pitäisi myös maalata, ja sitä ennen tuo melko hurjan näköiseksi mennyt vuokralaisen porras kunnostaa tai luultavasti rakentaa kokonaan uusiksi, sen verran isoja palasia siitä tipahtelee. Ja ennen sokkelin maalaamista pitäisi miettiä, mitä tuolle yllä olevassa kuvassa näkyvän kadun puolen julkisivun vasemanpuoleisen ikkunan edustalle tehdään - siinä on kuoppa, joka kerää sulamisvesiä, ja sokkelissa on sillä kohtaa reikä, jonka paikkaaminen ei ole kokonaan poistanut pyykkituvan seinän kostumisongelmaa keväisin ja syksyisin.

Mutta että maalattu talo, voi pojat. Nuo kaikki muut hommat ovat sellaisia, että ne jollakin ulkoistusprosentilla saattaisivat valmistua jo tänä kesänä tai sitten tulevien parin kesän aikana omin voimin. Talon maalaus taas - no, lienee tarpeetonta enää edes toistella, miten ylivoimaiselta se on tuntunut. Ja nyt se näyttäisi olevan ihan realistinen, suorastaan kovaa vauhtia toteutumassa oleva saavutus, ilman mitään muuta omaa eforttia kuin kukkaron kaiveleminen. Käsittämätöntä.

Tämä kertoo ehkä eniten siitä, miten suunnattoman vaikeaa tällaiseen perinnehinkkausprojektiin on löytää tekijöitä. Meidänkin tekijämme ovat siis opiskelijoita, joille tämä maalinpoistourakka on opintoihin kuuluvaa työssäoppimista. Kun on jo ainakin kolmen vuoden ajan asennoitunut siihen, että kaikki pitää kuitenkin tehdä aina itse, ja kun itsellä on perin vähän ajallisia tai muitakaan resursseja siihen tekemiseen, on tällainen yllättävä ostopalvelu kuin taivaan lahja. Okei, talon ulkovuorauksen maalinpoisto ja uudelleenmaalaus tulevat reilusti kalliimmaksi kuin vaikkapa meidän kattoremontti - budjetti on tällä hetkellä kymppitonnin luokkaa kaikkine kuluineen, ja voin siitä kyllä esittää projektin valmistuttua blogissakin tarkan laskelman - mutta on meillä nyt ihan eri elämäntilannekin, kun molemmat olemme hienosti sanottuna koulutusta vastaavassa työssä ja nostamattomaan remonttilainaan voi suhtautua "tämähän se alkuperäinen ajatus olikin" -tyylillä. En usko, että tämän ulkoistetun projektin vuoksi tulemme menemään konkurssiin, enkä usko, että tätä helpotuksen määrää voi edes euroissa mitata.

Kunpa nyt kaikki sujuisi tämän ensimmäisen päivän lailla loppuun asti.

Pihan töitä

Meillä oli hyvin eksoottinen viikonloppu.

Lapset olivat mummon ja ukin luona yökylässä. Edellisen kerran olivat toisessa mummolassa noin vuosi sitten, kun kävimme pääkaupunkiseudulla pyhiinvaelluksella. Emme kaiketi turhan usein siis vietä lapsivapaata aikaa. Nyt vietimme, koska oli niin paljon isoja asioita agendalla.

Ja nyt, sunnuntai-iltana, on todettava, että aika paljon saa kahden pienen lapsen vanhempikaksikko aikaiseksi kun ne jättää kokonaiseksi viikonlopuksi ahertamaan. On myös todettava, että puolisoni on nero - jos emme olisi saaneet päivän varoitusajalla konevuokraamosta lainaksi etukuormaajaa, ei murto-osaakaan näistä hommista olisi valmistunut.

Agendalla oli siis alapiha, ja kuten monesti aiemmin todettua, meidän tapauksessa alapiha on vielä aika kaukana siitä tilanteesta, jossa käyskennellään puutarhassa ja mietitään korkeintaan sitä, tulisiko kukkapenkkiin lisätä vaikkapa uusi pionilajike. Konevoima oli siis enemmän kuin tarpeen.

Se agendan ensimmäinen asia oli toukokuun 9. päivänä pihaan saapuvan leikkimökkipaketin perustusten laadinta. Niitä varten piti kuoria iso alue pintamaata...

... ja keksiä sille maalle joku käyttötarkoitus. No, kun ala- ja välipihan välille oli tehty jyrkkä penger, johon tulee myöhemmin kesällä ostopalveluina hankittavat ikuiset kiviportaat, täytyi kottikärry- ynnä muuta huoltoliikennettä varten rakentaa luiska. 

Luiska sijoitettiin tuohon Paulin autotallin vierustalle, ja minä olin ajatellut sijoittaa luiskan viereen, tuohon osapuilleen etukuormaajan takaosan kohdalle ja siitä vasemmalle, tulevan hienon kasvimaani.

Se suunnitelma meni nyt kertalaakista uusiksi, sillä...

...kun rupesimme mylläämään pihaa, tajusimme maan olevan tuosta Paulin autotallin seinustalta vielä aivan jäässä. Mikä johti ensinnäkin siihen, että kun se nyt kevään lämpimimpien päivien ansiosta alkoi sulaa, muuttui pihamaa etukuormaajan alla velliksi. Ja lisäksi se johti siihen, että olen aivan hukassa kasvimaa-ajatusteni kanssa - tajusin siis vasta nyt, että autotallin seinä varjostaa pihaa niin paljon, ja aurinkokin paistaa tuohon kohtaan vain aamupäivisin, että tuo kolkka on varmasti alapihan kylmin paikka. Se ei ole optimaalinen sijainti kasvimaalle, semminkin kun pihan toisella laidalla on jo aivan sulaa.

Että nyt sitten pohtimaan pihasuunnitelmia uusiksi. Hyvä että selkisi sentään tässä vaiheessa tuokin mikroilmastollinen olosuhde. Toistaiseksi voitolla uudeksi kasvimaan paikaksi on tuo alla olevassa kuvassa näkyvä pihan vasemman laidan nurkka omenapuun takana. Mene tiedä.

Kuvassa näkyy myös pääsyy siihen, miksi tuo etukuormaaja päätettiin ottaa vuokralle. Kuvassa ei näy, että viime talvena pihaan tuoduista nurmimullista oli vielä noin puolet kuorma-auton lavallista eli seitsemisen kuutiota levitettävänä. Minulla ei ole todistusaineistoa, mutta mitään noista kolmesta kasasta ei ole enää pihalla - jee!

Ihan ensin piti kuitenkin siirtää koneen alta turvaan kolme syksyisestä pihamylläyksestä kuin ihmeen kaupalla selvinnyttä sankaria...

...jotka pääsivät turvaan etupihan kukkapenkkiin. Anopin ensimmäisenä kesänä pihalle tuomat keltapäivänliljat, jotka epäortodoksisesti vielä jaoin kuudeksi kappaleeksi - olen muistaakseni jostain lukenut, että päivänliljat nököttäisivät mieluiten paikallaan ja että alkukesästä kukkivat kukat pitäisi ylipäänsä jakaa ja siirtää syksyllä ja syyskesällä kukkivat keväällä. No, katsotaan miten käy - etukuormaajan alla olisi käynyt luultavasti kuitenkin huonommin.

Päivänliljojen pelastamisen lisäksi myös yksi ikuisuusprojekti saatiin päätökseen - alapihan keskellä on törröttänyt aikoja sitten kuivuneen ja lapsiturvallisuussyistä kellarin pyykkituvan kaivuujätteellä täytetyn kaivon rengas. Se irtosi helposti etukuormaajan avustuksella ja pääsi heti toimimaan yhdistettyna kuntoiluvälineenä ja puutarhajyränä, jolla muotoillun rinteen sai näppärästi jyrättyä riittävän tiiviiksi koneella ajeluun. Kaivonrenkaasta tulee parsapenkki sitten kun sille kasvimaalle löytyy paikka...

Meillä oli myös lainassa puutarhajyrsin. Siinä vasta metka peli. Ajattelin, että sen perässä voisi kävellä kuin ruohonleikkurin, mutta maan muokkauksen ei kai pidäkään olla liian helppoa - aikamoista taistelua oli myös jyrsimen kanssa maan kääntäminen. Käytimme jyrsintä kaivetun leikkimökkimontun pohjalla niin, että viettävästä maasta sai murumaisen ja helpommin muotoiltavan mökin perustusten saamiseksi vaateriin.

Seuraava pikkuinen arkihaaste oli nimeltään kolme kuutiota sepeliä penkereen päällä. Ne piti saada jotenkin siirrettyä monttuun, ja sitä varten olisi pienoiskaivinkone ollut omiaan. Sepeli ei oikein liikkunut etukuormaajan kauhalla, joten käytimme konetta vain sepelilastin siirtelyyn ja lapioimme kasasta käsipelillä sepelilastin koneen kauhaan. Siinä sai myös mukavasti lihaskuntotreeniä.

Söpö pikku kuormaaja ei ollut moksiskaan pihan jyrkistä luiskista.

Lopulta leikkimökin vaatimattomat pikku perustukset olivat valmiit. Tässä nyt jäi dokumentoimatta se työvaihe, että sepelien alla on vielä varmuuden vuoksi routaeristeet. Jossain vaiheessa projektia tuli kiistatta mieleen, että leikkimökki - vaikka vähän isompikin - saattaisi tulla toimeen vähän vähemmänkin jykevillä perustuksilla, mutta perustettiin nyt kunnolla kun kerran perustamaan ryhdyttiin. Jospa mökki seisoisi sitten suorana ainakin niin kauan kuin meillä sille tarvetta on.

Tuohon päälle tulee siis vielä  betonilaatat ja leca-harkot, joiden päälle mökki rakennetaan.

Tähän asti pääsimme lauantaina. Sunnuntai meni sitten pengerrysten parissa, mutta taidanpa kirjoittaa siitä asiasta ihan oman jutun.

Puh pah pelistä pois

Palatkaamme taas tämän kevään ikuisuusasiaan nimeltä kuinka kuoria lateksi rintamamiestalon seinästä.

Tarinan edelliset osat voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Minä, kuten niin moni muukin tämän samaisen lateksoidun taloprobleeman äärellä oleva kiinteistönomistaja, olen kahlannut netistä aika paljon informaatiota kaikenlaisten kätevien puhallustoimenpiteiden sopivuudesta käsillä olevan ongelman ratkaisemiseksi. Museovirasto ei suosita mitään puhaltamista, hiekkapuhallus taitaa olla jo yleisen mielipiteenkin mukaan vähän turhan järeä konsti puuverhoukselle - ainakin jos sitä puuverhousta on tarkoitus jollain tavalla säästellä jälkipolville - ja soodapuhaltajat kehuvat estottomasti niin kirjallisessa kuin videomuodossa omia palveluksiaan kaikille kuviteltavissa oleville pinnoille.

Meillä tosiaan kävi soodapuhaltaja toteamassa, että se homma ei toimi. Toiselta firmalta nimeltä Saimaan soodapuhallus olimme saaneet puhelimessa arvion, että soodalla ei tosiaan kannattaisi lähteä edes yrittämään paksua lateksikerrosta, mutta lasimurskalla puhaltaminen voisi toimia.

Ja tämä firma tarjosi myös ilmaisen koeajon, jonka toki otimme mielellämme vastaan. Saapui ystävällinen sooda/lasimurskapuhaltaja, saapui yllä mainittu auto ja alla mainittu pömpeli.

Pömpeliin kaadettiin lasimurskaa ja auton perässä kulkenut kompura alkoi hurisemaan. Minä olin tulisilla hiilillä Peltoreilla varustettujen lasten kanssa turvaetäisyyden päässä ja toivoin, että voiku voiku voiku...

Mutta lopputulos oli noin vartin hurinan päästä sittenkin pelkkä eiku. Ja ihan äkkiä en muista, milloin olisin edellisen kerran ollut niin pettynyt kuin lasimurskapuhalluskokeen päätyttyä kirvelevään tappioon. (Tässä alla olevassa kuvassa on lasimurska kerrostunut sen uuden salaattilavan päälle.)

Näitä puhallusjuttuja tosiaan tunnutaan markkinoivan aika aukottomina menetelminä ja siksi kai minäkin olin niin toiveikas. Noin ihan peruskoulufysiikalla ajatellen voisi kuitenkin tulla siihen johtopäätökseen, että tuollainen mekaaniseen kulutukseen perustuva toimenpide riippuu aika paljon siitä, mitä pintaa kulutetaan. Ja jos nyt yhtään on lateksia yrittänyt miltään pinnalta poistaa, voi todeta, että aika veemäistä se venyvä ja paukkuva ja paksu ja nahkea kerrostuma on irrotella, millä tahansa menetelmällä.

Meidän talon osalta siis tuolla lasinpuhallusmenetelmällä maali ei hellävaraisesti yrittämällä vaan yksinkertaisesti lähtenyt irti. Soodapuhallus on vielä hellävaraisempi, eli puhaltajan mukaan sillä ei olisi tullut edes tämänmoista jälkeä.

Kun sitten maali on jostain kohtaa tiukasti kiinni ja jostain kohtaa ei ollenkaan, haukkaa lasimurska sitä paljasta puuta tietysti ihan eri tavalla - siitä näkyy jälkiä tämän alla olevan kuvan vasemmassa alareunassa. 

Kun puhallukseen lisättiin tehoja, rupesi kyllä maali kiistatta irtoamaan. Mutta samalla rupesi irtoamaan myös puu. Tästä alta näkynee hyvin, miten pehmeä kevätpuu on lähtenyt irti lasimurskan mukana ja kovempi kesäpuu jäänyt jäljelle. Seinä oli testilaudan osalta siis jos ei nyt ihan yhtä hurja kuin hiekkapuhalluksen jäljiltä niin ei paljon muutakaan. 

Tässä tuo maalinpoiston tekemä raidoitus näkyy ehkä kaikkein selvimmin, vaikka kuvasta ei kolmiulotteisuus juuri käykään ilmi.

Puhaltaja otti tässä vaiheessa Ebola-virustorjujan näköiset työvarusteensa pois yltään ja totesi, että teidän talon ulkoverhous on niin hyvässä kunnossa että hän ei kyllä rupeaisi sitä tällä tavalla enempiä raapimaan. Jäimme vielä pitkäksi aikaa jutustelemaan puhaltajan kanssa ja tämä osoittautui aivan oivalliseksi hepuksi, suorastaan perinnerakentajan parhaaksi ystäväksi. Kovasti pahoiteltiin puolin ja toisin ettei saatu yhteistä urakkaa aikaan ja puhaltaja vielä pyysi, että ilmoittaisimme, millä konstilla lateksi lopulta irtosi seinästä. Kuulemma mikä tahansa öljymaali tai kuultava puunsuoja tai muu vastaava pintakäsittelyaine olisi lähtenyt helposti ja vaivatta, mutta lateksiin ei oikein tahdo purra mikään. Greit.

Mieliala oli kyllä kiistatta aika pakkasella, kun puhallusauto ajoi pois pihasta. Mietimme, että nyt alkaa olla se aika, jolloin otetaan vain lusikka kauniiseen käteen ja todetaan, että mitään helppoa ja nopeaa konstia ei ole olemassa. Talo pitää tosiaan raapia käsipelissä esiin sen turkasen lateksikerrostuman alta, ja sille urakalle ei löydy ketään maksullistakaan tekijää.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aika monta ulkoverhousta nähnyt puhallusasiantuntija oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että alkuperäinen ulkoverhous on kaiken sen vaivan ja säilyttämisen arvoinen. Lisäksi tämä kokemus tietysti vahvisti omaa kyynistä suhtautumista markkinointiin - niin monta "soodapuhallus ratkaisee kaikki ongelmasi" -tyyppistä maalinpoistomainosta on eteen parin viime vuoden aikana sattunut. Tosiasiassa ne talot, joiden maalinpoistossa nuo puhallusmenetelmät ovat mahdollisia käyttää, ovat ilmeisesti todella harvassa.

Summa summarum, vinkiksi muille sanoisin tästä viisastuneena sen, että kannattaa asioida vain sellaisten puhallusfirmojen kanssa, jotka suostuvat tekemään kotikäyntejä ja testaamaan, miten oman talon seinästä maali lähtee irtoamaan. Meidän tapauksessamme tämä kotikäynti oli ihan ilmainen, josta olemme Saimaan soodapuhallukselle kiitollisia.

Mutta maalinpoistotarina ei pääty tähän... Lisää ensi kerralla.