Vaihtoehtoista kalustehankintaa

Varoitus: postaus sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä luonnonystäviä.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että meillä on keittiökalustefirmaa vähän vaihtoehtoisempi tapa hommata kaappeja kyökkiin. Suunnitelma toteutettiin lauantaina ja se osoittautui varsin tulokselliseksi, tosin retki Kainuuseen sisälsi myös annoksen elämän traagisempaa puolta ja erittäin runsaasti suomalaiskansallista kesäsadetta.

Pakkasimme aamulla autoon itsemme ynnä anopin ja ajokoiran nimeltä Juulia. Juuliankin voisi joskus esitellä ihan kunnolla, onhan hän luultavasti meidänkin torpassamme joskus tulevaisuudessa tallustelevan ajokoiran henkinen kantaäiti, mutta ajan puutteen vuoksi tyydyn viittaamaan toiseen blogiini: Juulian rakastettava perusluonne tulee enemmän kuin hyvin ilmi tästä tekstistä.

Ja sitten hurautimme korpeen. Vettä tuli kuin aisaa ja kaikkien maailman teknisten turhakkeiden turhakkein keksintö eli navigaattori alkoi riitelemään kanssamme oitis, kun käännyimme pois päällystetyltä tieltä. Moinen uhkarohkeus ja off the beaten track -tyyppinen omatoimisuus ei soveltunut vempaimen pirtaan ja siinä vaiheessa kun se oli yrittänyt 30 kilometrin ajan vaatia meitä tekemään U-käännöksen, totesimme että vehje on parempi vaientaa ja totella anopin tolkullisempaa opastusta takapenkiltä. Alas navigaattorit, eläköön anopit ja niiden puutteessa, tadaa, kartat.

Lienee tarpeetonta sanoakaan, että löysimme perille. Vesisade veti henkeä mutta vuosia käyttämättömänä ollut ajotie pihaan oli sen verran lillinkinä, että peräkärry jätettiin ensin suosiolla tarkkailuasemiin. Emme siis tässä vaiheessa tienneet lainkaan, tuliko reissusta vesiperä vai kaikkien aikojen löytöretki.



Perillä odotti iso, komea metsätyökämppä, rakennuksena suorastaan tyylikäs. Kämppä on valmistunut perimätiedon mukaan vuonna 1951 ja ollut käytöstä poistumisensa jälkeen vielä vuosia metsästysseuran tukikohtana, kunnes maanvuokrasopimuksen umpeuduttua jäänyt tyhjilleen. Eipä voi juuri muuta kuin hattua nostaa heille, jotka tämän rakensivat - sitä lillinkinä ollutta ajotietä ei nimittäin tuohon aikaan ollut vaan kaikki rakennustavara piti hinata käsi- ja hevospelissä kinttupolkua pitkin rakennuspaikalle.



Ja sitten sisään. Meillä oli avaimet, mutta niitä ei valitettavasti tarvittu - toisen oven lukko oli rikki ja ovi siis auki. Pelkäsin tosissani, että kaiken maailman vandaalit ja muut kanaljat olisivat käyneet paikalla tuhoamassa sen, mitä ajan hammas ei vielä ollut ehtinyt nakertaa, mutta kämpän objektiivisestikin arvioiden syrjäinen sijainti keskellä korpea kaiketi oli suojellut sitä tältä vitsaukselta.

Sen sijaan mikään ei suojele hirsitaloa vuotavalta huopakatolta ja vuosikausien unohdukselta. Kämppä oli sisältä surullinen, suorastaan riipaiseva näky. En voi olla saarnaamatta, mutta tämän nykyisen hyvinvoinniksi kutsutun maanpäällisen onnelamme perustukset on aika pitkälti rakennettu noilla itäisen ja pohjoisen Suomen metsäkämpillä ja savotoissa ja siksi soisin, että tätä historiaa pidettäisiin arvossa ja edes jollakin tavalla vaalittaisiin - vaikka ymmärrän toisaalta senkin, että kun näitä yksilöitä Suomen saloilla riittää, ei ole olemassa instanssia, jonka varallisuus riittäisi joka ikisen savottakämpän ylläpitoon.

Mutta silti. Kämpän rappiota katsellessa tuli yksiselitteisen paha mieli.

Muistaakseni Hesarin Kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten oivallinen kuvareportaasi autiotaloista, jotka eivät itse asiassa olleet autioita lainkaan. Mieleen on jäänyt erityisesti kuva mäyristä vilistämässä vanhassa tuvassa, mutta en nyt mistään löytänyt linkkiä juttuun saati kuvaan. Vaan ei hätää, saman lajityypin kuvamateriaalia on omastakin takaa:

Yläkertaan kiivettyämme huomasimme, että talo on sittenkin asuttu:



Ja vähän myöhemmin löytyivät asukkaatkin, joista toinen oli lentää allekirjoittaneen silmille kun menin irrottamaan verhotankoa ns. parempia käyttötarkoituksia silmälläpitäen:



Haarapääskyjä olivat he, ja jätösten määrästä päätellen myös alakerta on otettu asumiskäyttöön.

Osoitus siitä, että ilmiö nimeltä luonto ottaa ihmiseltä vapautuneen tilan haltuun ei ole pelkästään hauska ja positiivinen, löytyi eräästä alakerran makuutuvasta. Tämäkin vähän säikäytti kun avasin pahaa-aavistamattomana oven ja olin astua vainaja-paran päälle:



Orava-raukan ympäriltä löytyi mittava määrä tupaan hylätyistä tyynyistä irti revittyä superlonia. Puolison valistunut arvaus oli, että kurre oli syönyt sitä, saanut suolitukoksen ja heittänyt sen vuoksi henkensä. Niin kutsuttu turha kuolema.

Vietämme vielä hiljaisen hetken oravan maallisen tomumajan äärellä ja siirrymme sitten iloisempiin asioihin. Nimittäin, kaikesta rappiosta, surumielisyydestä ja ihmisen ja eläimen elämän rajallisuudesta huolimatta saimme sen, mitä halusimmekin, ja vielä vähän enemmän!

Aloitamme pääartikkelista: keittiön kaapit olivat missiomme, ja sellaiset löysimme. Purimme kahdet tällaiset yläkaapit ja alakaappien ovet, koska alakaappien irrottaminen olisi vaatinut väkivaltaa ja kokonaisille kaapeille ei kuitenkaan olisi ollut sellaisenaan käyttöä keittiöissämme.



Halusin kaikkein eniten löytää vetolaatikoston, jossa olisi ylimmäisenä leikkuulauta, ja sellainen löytyikin ja otettiin ilman muuta talteen. Joku oli huomaavaisesti säilönyt kuvassa näkyvän, rikki menneen vetimen yhteen laatikoista, mikä helpottaa kunnostajan työmaata. Puoliso tutkii tässä laatikoston hellävaraista irroittamistaktiikkaa, sorkkarautaa ei lopulta juuri tarvittu:




Pelastimme myös yhden halkolaatikon, josta tosin tullee käytännön syistä patakaappi. Tästä löydöksestä ei ole yksityiskohtaista kuvaa, joten korvaamme sen kuvalla äreän värisellä purkutyömaalla haahuilevasta avuliaasta ajokoirasta:



Huomatkaa yläkerran asukkaiden terveiset lattialla lampun alla.

Löysimme erään makuutuvan nurkasta myös tällaisen kaapin, joka ei ole tuota samaa Enson sarjaa. Aikakausi osuu yhteen kuitenkin, ja tällaiselle oli tilausta keittiön seinällä, joten kaappi siirrettiin kyytiin.



Tässä vaiheessa Esteri oli alkanut ravistella helmojaan aamun malliin ja sadetta tulikin sitten loppupäivän kaatamalla. Mikä teki auton pakkaamisesta enemmän kuin mielenkiintoisen operaation. Tässä läpimärkä mies tutkailee Volvon (ei oman vaan parempien ajokoirankuljetusfasiliteettien vuoksi lainatun farkkumallin) vetoisuutta:



Tilaa ei ollut loputtomiin ja priorisoimme tässä vaiheessa keittiötä, mutta kämpästä löytyi muitakin kivoja kapineita niin, että päätimme tehdä vielä toisen hakumatkan kesemmällä. Tässä suuri ihastukseni, tukkijätkien käytössä makuutuvissa olleet vaatekaapit jotka olivat noin puolentoista metrin korkuisia ja ilmiselvästi kuumaa kamaa missä tahansa lastenhuoneessa:



Meillä on kerrassaan hauska, entisen ullanlinnalaistalon vintiltä löytynyt puinen, vanha kirjoituspöydän tuoli, mutta tämä työnjohtajan huoneesta löytynyt yksilö oli niin hieno että pääsee myös uuteen kotiin:



Lisäksi purimme kämpän seiniltä mittavan määrän vanhanmallisia alumiinisia vaatekoukkuja sekä muutamia tällaisia hauskoilla pampuloilla varustettuja koukkuja, joista voi tehdä naulakoita saunan pukuhuoneeseen ja muihin naulakkoa vaativiin paikkoihin:



Kämppä oli tyhjennetty kaikesta irtaimesta melko totaalisesti, mutta löysin kuitenkin vanhan savupiippu-Arabian lautasen ja mukin, joitain vanhoja hauskoja kylttejä ja huoneentauluja, kolme kappaletta niitä keltapunaisia isoja kattiloita pihalle kukka-astioiksi ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, Jeesuksen vuodelta 1939:



Kyseessä on iso, melkein A4-arkin kokoinen kiiltokuva, ja sen reunassa oli tosiaan saksalaisen painopaikan nimi ja päivämäärä 1. maaliskuuta 1939. Millään tavalla ottamatta kantaa kristinuskon opinkappaleisiin, minusta tuo ison kirveen kanssa viatonta pilttiä tarkasteleva hahmo on kiistatta melko pelottava.

Lopulta olimme jo tässä tilanteessa. Läpimärkinä, kuraisina, silmät kirvelevinä, kurkku käheänä, mutta silti onnellisina:



Koska kunnianarvoisan metsäkämpän karu kohtalo suretti kovin, tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että ainakin pieni osa kämpän esineistöstä jatkaa elämää meidän kodissamme. Moraaliton ryöstöretkeilijä -fiilikset kaappeja irroitellessa pystyi aika nopeasti vaientamaan kun kuunteli kahden kerroksen läpi lattialle lorisevaa sadetta ja ajatteli sitä kiistatonta tosiasiaa, että tätä taloa ei enää mikään mahti maailmassa pysty pelastamaan. Sen kohtalona on ennemmin tai myöhemmin purkutuomio, ja jotenkin minusta tuntuu, että purkajilla ei ole intressiä irrotella koukkuja varovasti seiniltä talteen tai ruuvata kaapin ovia irti hellävaroen ja tarpeetonta rikkomista vältellen.

Kun auto ja peräkärry oli saatu pehmeältä pihatieltä kuivalle pohjalle ja olimme taitelleet itsemme tavaroiden sekaan, en voinut muuta kuin todeta miehelle ja anopille seuraavan sydämen pohjasta tulleen ajatuksen: Epäilen, että aika moni ihminen olisi aika monessa vaiheessa projektiamme kyseenalaistanut koko toiminnan mielekkyyden. Sen arvokkaampaa on, että on onnistunut vahingossa saamaan ympärilleen ihmisiä, jotka jakavat samat arvot, ajatukset ja samanlaisen - no, kutsutaan sitä vaikka hulluudeksi.

Ai niin. Mitä tämä kaikki maksoi? Bensat Sotkamoon ja takaisin, yhden pyykkikoneellisen kun likaiset, mutaiset, homeiset, märät vaatteet pyöräytettiin puhtaaksi, tulevaisuudessa noiden kapineiden puhdistamiseen, vanhojen maalien pois rapsuttamiseen ja uudelleen maalaamiseen käytettäviä iltapuhteita. Sekä 30 euroa plus arvonlisävero Tornator Oy:lle. Pieni hinta, iso kokemus, pitkä tarina blogiin.

Tassut vetää seikkailuun

Jotta elämä ei kävisi liian yksinkertaiseksi, meillä on talon ohella myös mökki. Mökkiä emännöi myös äiti aka anoppi, joka halusi mökilleen kesäkeittiön. No, kuuliainen vävy kesäkeittiötä rakentamaan, kuinkas muuten. Päärakennusmateriaalin valinta kävi luontevasti: tädin talon kasari-ikkunat vaihdettiin uusiin tänä keväänä, ja käytöstä poistetut sopivat kasarimökkimme naapuriksi sopuisasti.

Vaan eipä ole kesäkuun aikana mökille ehditty. On ollut metsästysseuran puutalkoota ja flunssaa ja muita force majoureita. Kesäkeittiön pohja sentään kaivettiin ja perustustolpat valettiin toukokuun helteiden aikana. Veljenpoika-Aleksanterin kanssa kasteltiinkin valuja oikeaoppisesti Aksun pienellä ja Panun isolla kastelukannulla, mutta kaikki muu on enemmän kuin vaiheessa. Nyt oli tarkoitus kuskata puutavara mökille ja aloittaa itse hökkelin pystytys, mutta niin vaan tämänkin viikonlopun rakennussuunnitelmat torpedoi Savo-Karjalaan luvattu kaatosade. Mökki pyritään pitämään harrastuksena ja kivana juttuna, ei pakkotyömaana, joten suunnitelmat kesäkeittiön pystyttämisestä uhkaavissa tulvaolosuhteissa hylättiin viimeistään torstai-iltana.

Korvaavaa toimintaa toki keksimme: Ne hypoteettiset keittiön kaapit vaivaavat mieltä päivin ja öin, ja kun kalenterista vapautui yksi kokonainen viikonloppu, päätimme käyttää sen hyödyksi ja hurauttaa Kaenuuseen kaappeja katsastamaan. Toivottakaa meille onnea ja menestystä, ettei tarvitse palata takaisin pelkkää kokemusta rikkaampana.

Aiomme kyllä vierailla myös Hiidenportin kansallispuistossa ihan vaan siltä varalta, jos kaappisuunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuu. Eipä tarvitse sitten sanoa että tulipa ajeltua Kainuuseen ja takaisin ihan turhan takia. Ja mottoni kaikkeen on se, että aina pitää olla vähän seikkailua.

Tässä vaiheessa, kun kerran matkustamisesta puhutaan, lienee paikallaan esitellä myös lähes perheenjäseneksi muodostuneet kulkupelimme. Meillä on kaksi autoa, mikä on sekä typerää, turhaa että tarpeetonta, varsinkin kun molemmista pidetään kynsin hampain kiinni ainoastaan tunnesyistä. Minun autoni on ukilta peritty Corolla vuosimallia 1997, enkä nyt löytänyt siitä yhtään soveliasta valokuvaa. Se ei ole koskaan rikki (jätän nyt mainitsematta sen kerran kun puoliso unohti valot päälle työpaikan pihalla ja alkuperäinen akku ösähti) eikä sillä ole ajettu ikäänsä nähden juuri mitään. Ei sitä kannata myydä, koska ei siitä mitään saakaan, sitä paitsi se on Ukin Perintö ja Muutenkin Hyvä Auto.

Ja sitten on tämä toinen rakas peltilehmä, Panun Volvo:



Lienee siis tarpeetonta mainita että se on tuo jälkimmäinen. Ajalta, jolloin Volvotkin olivat vielä Volvoja ja valmistettu Göteborgissa. Jos minä suhtaudun autooni tunnepitoisesti niin samaa voi kyllä sanoa Volvo-miehestäkin. Volvo on ihana, täydellinen, upea, mahtava, kaunis ja paras. Siinä on ylivertainen takaveto ja isolle miehelle iso penkki.

Minusta Volvossa on hyvää se, että siinä on peräkoukku, kun Corollassa ei ole. Muuten suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella. Enkä vähiten sen takavedon takia.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Raportoimme kaappiretken tuloksista ensi tilassa.

Velallisen musertava huoli

Seuraavaksi hieman omistavan luokan pohdintaa siitä miten saadaan sijoitus poikimaan.

Meillä on alakerrassa 71 neliötä. Yläkerrassa on kaiketi noin 42: iiiiso huone, keittiö, vessa ja eteinen. Keittiössä on alakerran kyökin kanssa identtinen puuhella, eikä sitten paljon muuta, paitsi enemmän kaappeja kuin alakerran keittiössä. Ne eivät tosin näy kuvassa.



Kauppias-Anna oli tarkan markan tyttöjä. Hän piti autotallissa 50 kanan kanalaa, ja kun ymmärtämättömät kaupungin terveysviranomaiset kielsivät moisen kotitarvekasvatuksen, vuokrasi Anna autotallin paikalliselle kuorma-autoyrittäjälle. Kuorma-autot olivat mitä ilmeisemmin tuolla vuosikymmenellä pienempiä kuin nyt, mutta vain rimaa hipoen auto silti talliin kuulemma sopi.

Yläkerta rakennettiin alun perinkin ajan tavan mukaan niin, että sinne tuli erillinen asunto. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tämä taisi olla jossain vaiheessa jopa aravalainan saamisen ehto. Toisin kuin monissa näkemissäni rintamamiestaloissa, meidän talossamme kulku sekä yläkertaan että kellariin käy täysin keskimmäisestä kerroksesta erillisessä portaikossa. Anna oli jo rakennusvaiheessa todennut, että hän ei halua vuokralaisia omiin huoneisiinsa saapastelemaan, ja viisasta se toki olikin. Vuokralaisilla oli siis oma sisäänkäynti ja samasta rapusta pääsee edelleen myös kellariin ja pesutiloihin.

Olin tikahtua nauruun kun kuulin Annan vuokralaisvalintaperusteet: pelkkiä poikamiehiä. "Niitä voi panna useamman samaan huoneeseen eivätkä ne ole koko ajan peseksimässä jotakin ja tuhlaamassa vettä". Kaukonäköistä vuokranantaja-ajattelua!

Meille 72 neliötä ynnä kellari on toistaiseksi yllin kyllin. Keittiössä, olohuoneessa, makuuhuoneessa ja pikkukammarissa on ruhtinaallisesti tilaa kahdelle ahtaaseen asumiseen tottuneelle - ja jopa kolmelle, jos kaksi on isoa ja kolmas pienehkö. Koska kummallakaan isolla ei ole erityistä hinkua viettää tarpeettoman pitkää aikaa ns. pankin torpparina, pyrimme kohtuullisen ripeään lainan takaisinmaksusuoritukseen. Pikku tilliäisen vuoksi, jos kaikki siis menee suunnitelmien ja toiveiden mukaan, tulemme vuorotellen olemaan pois työelämästä ensi syksystä ainakin ensi vuoden loppuun. Tämä tekee kohtalaisen viiveen remonttikassan karttumiseen.

Talon historia, pohjaratkaisu ja yllä mainitut rationaaliset syyt ovat saaneet vakavasti harkitsemaan sitä, että ottaisimme ensi talveksi jonkun vanhasta talosta innostuvan opiskelijahipin vuokralle yläkertaan. Saisipa ainakin lainan korot makseltua vuokrasummalla, ja verovähennystä vissiin yläkerran remonttikuluistakin. Tämä edellyttäisi kuitenkin a) sopivan opiskelevan hipin löytymistä, b) yläkerran keittiön remontoimista ja c) syyskuun ja saunaremontin yli pyristelemistä. Ja ne remontithan sitä paitsi aina venyy.

Mietiskelemme asiaa. Ja kuuntelemme Zen Cafén Vuokralainen-biisiä.

Söpöö, ihquu, nättii, kivaa

Minua vähän tuppaa häiritsemään se, että olosuhteiden pakosta taloblogistani on tullut sisustussuunnittelublogi. Olosuhteet johtuvat siitä, että mitään sisustusfiilistelyä konkreettisempaa ei voi tehdä jos itse tekemisen kohde on vielä alkuperäisen omistajan (tai itse asiassa tämän perikunnan) hallussa. Ensi keskiviikkona tilanne muuttuu olennaisesti. Ja luultavasti tännekin alkaa pursuilemaan verta, hikeä ja kyyneliä, ainakin hetkellisesti.

Jotta söpöys ja nätteys ei kävisi ylivoimaiseksi, tässä vähän raffimpaa otosta. Kellarin rapun nurkka, josta on joskus holahtanut kunnolla vettä sisään:



Iik! Hometalo! Purkutuomio! Hengenvaara!

Tai sitten rationaalinen toteamus, että vettä on tullut joskus sisälle. Valistunut arvaukseni vahingon syyksi on se, että tuossa kohtaa talon ulkopuolella on maassa iso painauma joka viettää vielä talon sokkelia päin ja johon lumet tippuvat katolta talvella viimeistellen tilanteen. Nyt vettä ei tule, koska seinä on ihan kuiva ja oli sitä myös keväällä lumien sulamisen aikaan. Koko muu kellari on kuiva. Maapohjaisen liiteriosan lattialla olevat, vuosikausia vanhat sanomalehdet ovat täysin kuivia.

Salaojia ei mitä luultavimmin ole, vaikka ne työsuunnitelmaan on kirjattukin. Jos ne on tehty, eivät ne enää missään tapauksessa toimi eikä uusia ole tarkoitus ainakaan tässä vaiheessa ruveta kaivamaankaan - kellari on pysynyt kuivana ilmankin. Pihaa on tarkoitus sen sijaan kuoria pois talon ympäriltä niin, että sokkelia paljastuu vähän enemmän kellarin ikkunoiden alapokien alapuolelta ja samalla muotoilla yläpihan kallistukset siten, että pintavedet ohjautuvat poispäin talosta. Sääli vanhaa, sammaloitunuttaa nurmea, mutta sellainen kasvaa kyllä nopeasti takaisin. (Erityisen nopeasti sellainen kuulemma kasvaa, jos yrittää saada aikaan tasaisen nurmikentän ilman sammalta.)

Pihan korjaaminen edistää talon hyvinvointia, terveyttä ja pitkää ikää. Kellarin rappu on tutkittava tarkemmin ja selvitettävä, onko syy vedentuloon vain väärään suuntaan vinksottava piha. Tällä samalla pyrkimyksellä stoalaiseen tyyneyteen aion lähestyä taloamme myös muiden kuin tämän kellarin rapun nurkan osalta - päällisin puolin asiat näyttävät olevan kunnossa tai ainakin helposti korjattavissa. Nurkkiin ja ongelmakohtiin on kuitenkin tartuttava ja ongelmien syyt tutkittava - ja sitten ne on korjattava.

Kaikissa asioissa on aina guruja, ja tuon edellisen ajattelutavan olen oppinut suomalaisen perinnerakentamisen äänitorvelta ja kaiketi aika kiistattomalta gurulta, arkkitehti Panu Kailalta. Tässä maistiaiseksi hänen ajatuksiaan aiheesta.

Sulo Vilénin naapurissa

Paljastettakoon, että muuten oikeinkin sympaattisella aviosiipallani on eräs paha vika, nimittäin pitkälle kehittynyt Sulo Vilén -syndrooma. Tunnetaan myös "ostin kun halvalla sain" -oireyhtymänä. Vastapainona tälle onneksi varsin harvoin iskevälle taudille hän ei normaalioloissa suostu ostamaan yhtään mitään.

Koska Vilénin Sulo on arjessamme kuitenkin läsnä ja minulle tästä legendaarisesta hahmosta tulee aina mieleen se ohitustien takia paitsioon jäänyt huoltoasema, on siis loogista yhdistää tuleva naapurimme Shell myös Tankki täyteen -sarjaan. Valitettavasti en löytänyt yhtään huoltoasemakohtausta tähän hätään mutta tässä kuitenkin Reinikaisen aikakirjoihin jäänyt remonttitarina:



Asuminen huoltoaseman naapurissa hirvittää hieman. Miten paljon autojen äänet häiritsevät, miten kauhean rumalta se näyttää, leijaileeko sieltä karsinogeenisia pienhiukkasia, saako sitä mitenkään piiloon, kuinka kauan kuusiaita kasvaa.

Toisaalta, kun taas positiivisesti ajatellaan, pihalla vietetään aikaa erityisesti kesällä, ja kiitos Annan istuttaman pihasyreenin, huoltoasema näyttäytyy kesäisin meidän puolelle alla olevassa asussa. Etsi siis kuvasta Shellin logo:



Ehkä tuon jotenkin kestää.

Hei me säilytetään

Autenttiseen 50-luvun ympäristöön hyppääminen keskeltä 2000-lukua tuo mukanaan väistämättä ongelman, jota sivusin jo edellisessä keittiöremontin suunnittelua käsittelevässä postauksessa.

50-luvulla ihmisillä oli yhdet pyhävaatteet ja muutamat arkivaatteet. Sama totuus päti myös kenkiin. Talomme on mitoitettu 50-lukulaisittain - alakerrassa on kaksi kapeaa komeroa, toinen pikkukamarin nurkassa ja toinen olohuoneen nurkassa. Tämä on keittiön parivaljakko, tuollaisia siis yksi kappale kummassakin huoneessa:



Lisäksi olohuoneesta jälkikäteen lohkaistun suihkutilan päähän on rakennettu kaksi leveää vaatekaappia, joista on iloa toistaiseksi, mutta vain toistaiseksi. Suihkupömpeli lähtee nimittäin purkuun sitten kun olohuone palautetaan alkuperäiseen asuunsa. Pömpeli näkyy tässä alla pianon takana, samoin olkkarin puistattava tapetti ja suihkupömpelin seinään vedetty en-edes-tiedä-miksi-tuota-hirvitystä-pitäisi-kutsua -pinnoite.



Sain tässä päivänä muutamana kompromissi-idean: Pömpeli on jo rakennettu, ja se sulautuu paikalleen ihan näpsäkästi kiitos olohuoneen kolmen oven. Keittiöstä on siis yksi ovi, käytävästä ja nurkkakamarista omansa, ja näistä käytävän ovi on nyt suihkupömpelin ovi ja talon ympäri pääsee vain nurkkakamarin kautta kulkemalla. Olohuone on aika suuri nykyiselläänkin ja säilytystilaongelma huutava. Miksei siis purettaisi suihkupömpelistä vain suihkua pois ja rakennettaisi tilalle kätevä ja käytännöllinen vaatehuone, johon olen nykyisessä vuokrakasarmissa palavasti rakastunut?

Sitten tutkailimme tilannetta paikan päällä kera viisaan puolison. Ja totesimme, että idea on sinänsä ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan niin hyvä että se kannattaisi toteuttaa. Ongelma numero yksi on se, että talo ansaitsisi tulla palautetuksi alkuperäiseen asuunsa - se on idea, josta emme ole valmiit tinkimään kuin äärimmäisen pakon edessä. Ja rintsikoihin kuuluu molempien mielestä oleellisena se ympäri mennään, yhteen tullaan -pohja. Nurkkakamarin rauhoittamista läpikulkuliikenteeltä tukee sekin tulevaisuusvisio, että pikku tilliäinen tarvinnee rauhallisen päikkäritilan. Tai vähän isompana paikan, jonne hänet voi sulkea arestiin...

Ongelma numero kaksi on se, että haluaisimme jossain vaiheessa olohuoneeseen tulisijan (ehkä pönttöuunin, joihin olen lähes yhtä palavasti rakastunut kuin vaatehuoneisiin) ja vaatimattomasti 12-horminen muuri mahdollistaisikin tämän. Pömpelin paikalleen jättäminen siirtää olohuoneen seinän kuitenkin auttamattomasti eroon muurin kyljestä.

Ongelma numero kolme on se, että nykyinen leveä ja sisäänpäin aukeava suihkupömpelin ovi (eli oikeasti olohuoneen ovi) vie mahdottoman ison tilan pömpelistä, joten vaatehuoneratkaisun kannalta oven karmit olisi pakko kääntää toisinpäin. Siitä taas seuraisi purku- ja kokoamisoperaatio sekä mieltäylentävä kolmen päällekkäin käytävään aukeavan oven suma.

Ei, ei ja ei. Vaatehuoneratkaisu oli kestämättömällä pohjalla.

Sitten vietin illan maristen, että en halua sellaista modernia lastulevykaappirivistöä kotiini kun se pilaa kaiken enkä ainakaan mitään liukuovia kyllä huoli ja mikä perskele siinä on että tätä tavaraa muka pitää ylipäänsä haalia niin paljon ettei se mahdu edes yli sataneliöiseen omakotitalon enkä halua säilyttää kaikkia vaatteita hankalan matkan päässä yläkerrassa eikä kaikkia tavaroita yksinkertaisesti voi sulloa kylmille ullakoille kun ne menevät siellä pilalle eikä mistään tule mitään ja nyt kyllä pukeudun hetioitis säkkiin ja ripottelen tuhkaa ylleni. Argh ja pam.

Tällöin paikalle kirmasi toiminimi Viisas Ja Rauhallinen Mies, joka totesi, että ei ole ollenkaan mikään pakko laittaa lastulevykaappeja tai liukuovia. Hän muistutti, että vielä ihan vähän aikaa sitten asuimme yksiössä, jossa oli vähemmän kaappitilaa kuin tulevassa talossa pömpelivaatekaapit mukaan lukien, eikä elämämme suinkaan ollut jatkuvaa murheen alhossa rypemistä edes silloin. Ja sitten hän ehdotti, että mitä jos hankittaisiin jostain muutamia sellaisia vanhan hyvän ajan vaatekaappeja, jotka ovat kauniita katsella ja joihin loppujen lopuksi mahtuu melkein yhtä paljon kuin lastulevykomeroihin?

Idea oli mielestäni mainio. Löysimme lisäksi talon vintiltä vielä yhden tuliterässä kunnossa olevan, alkuperäisen komeron oven ja pohjapiirustuksesta (jotka muuten pitäisi skannata ja lisätä tänne blogiin ensi tilassa) nurkkakamarin nurkkaan piirretyn paikan kahdellekin komerolle. Komero pystyyn siis.

Nyt olen harjoittanut menestyksekästä vanhojen vaatekaappien metsästystä ja hankkinut huuto.netistä pianorahoilla (tuo ylempänä kuvassa näkyvä Zimmermann oli Annan perikunnalle tarpeeton ja sain sen kaupanpäällisiksi joten oma, kerrostalo-olosuhteisiin mainiosti sopinut digitaalipiano etsi itselleen uuden kodin) jo kaksi silmiä hivelevää säilytysratkaisua joissa ei ainakaan ole yhtään lastulevyä tai liukuoven tapaistakaan:

Tämä ensimmäinen on liinavaatekaapiksi aiottu ja siitä tulee miellyttäviä mummolamielleyhtymiä, meidän mummolla oli tuollainen samanmallinen ja -värinen matala piironki joka on nyt äidillä astiakaappina:



Ja tämä taas on sulaa rakkautta ja sopii värinsä ja tyylinsä puolesta kauniisti makuuhuoneen muuhun kalustukseen, joka ei ole ihan tyylipuhtaan 50-lukulainen vaan kirjava kokoelma kaikenlaisia tummaksi petsattuja mikä mistäkin vastaan tulleita kapineita. Se tulee luultavasti kätkemään sisäänsä miehen niukahkon vaatevaraston. Toisella puolella on hyllyt, toisella vaatetanko joka jatkuu peilin taakse.



Eiköhän näillä päästä alkuun. Jos kaapit alkavat pursuilla, hyväksi todettuja ratkaisuja siihen ongelmaan ovat ennenkin olleet kirpputori, UFF:n laatikko tai erilaiset Raamatulla päähän -tyyppiset järjestöt.

Kuvat: Huuto.net

Keittiöremppa vol. 1

Tiedän, että nopea, siisti ja järkevä tapa tehdä keittiöremontti on sellainen, missä tilataan keittiön kaapit parhaalta/halvimmalta/kuka miltäkin toimittajalta ja ne saapuvat sovittuna päivänä kotiovelle. Muut tarvikkeet hankitaan rautakaupasta.

Sitten on tämä meidän tapa. Keittiö on yhtä sympaattinen kuin koko talo, mutta koska allaolevan kaaoksen takaa pilkottava turkoosi astiankuivauskaappi on ainoa (kyllä, ainoa, jos ei kahta nurkkakomeroa lasketa) keittiössä oleva kaappitila, ja koska minulla on niin kutsutusti mittavat kapiot, on astioiden säilytykselle löydettävä tilaa.



Ihan noin pelkistetyllä meiningillä ei siis jatkossa porskuteta ja putki- ja sähkörempat vaativat joka tapauksessa puuttumista myös kyökkiin. Siis keittiöremontti suunnitteluasteelle, mars.

Aloitin sen eilen soittamalla Tornator Oy:lle, joka omien sanojensa mukaan on pääasiassa puun tuottamiseen ja myyntiin keskittyvä yritys. Vaan ihan mukavasti ne suhtautuivat keittiöremontoijan tarpeisiinkin. On nimittäin niin, että eräässä nimeltä mainitsemattomassa paikassa Kainuun korvessa sijaitsee hylätty ja pystyyn lahoava metsäkämppä. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, niitä on kyseisessä maakunnassa lukemattomia. Mutta tässä tarinan kohteena olevassa tapauksessa on ainakin todistettavasti ollut ja luultavasti on edelleen pitkä rivi ensiluokkaisia Enso-Gutzeitin keittiön kaappeja - juu, ne on niitä samoja kuin teidänkin mummolassa oli - mutta ongelmana oli se, että ko. metsäkämpän nykyinen omistaja oli keittiönkaappibongarille täysi mysteeri. Ja jokin kertoi minulle, että innokkaimmankaan perinnerakentajan ei ole täysin sopivaa marssia sisään jonkun toisen omistamaan kiinteistöön ja repiä mukaansa kaappeja oikeutuksella "mitäs jätitte ne tänne".

Kämpän omistaja selvisi monipolvisella puhelinrallilla, jonka puoliso aloitti ja minä viimeistelin. Lopulta oli linjan päässä metsätyönjohtaja, joka olisi mielellään myynyt minulle vaikka koko kämpän kaapeista puhumattakaan. Nyt toivomme, että vandaalit eivät ole iskeneet kaappien kimppuun vaan ne saataisiin sieltä irrotettua ja kuskattua lähitulevaisuudessa meille keittiöön. Tai no, ensin ehkä rehellisyyden nimissä kuitenkin autotalliin kunnostettaviksi. Vähän pitkä hakumatka, mutta jotkut asiat ovat sen arvoisia.

Okei, jos IHAN totta puhutaan, olen miettinyt vakavasti myös sitä, että unohdettaisiin Enso-Gutzeit ja teetettäisiin uusi keittiö puusepällä. Saisi 50-luvun tyylisten ovien taakse naamioituneita 2000-luvun käteviä ratkaisuja, äänettömästi sulkeutuvia laatikoita ja kaappeja sekä ennen kaikkea 175- ja 193-senttisten ruuanlaittajien työskentelykorkeudelle sovitettuja tasoja.

Sitten katselin YLEn EilisVisiota, jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille asumisen historiasta kiinnostuneille aloitusmateriaaliksi. Kun sieltä valitsee vuodet 1940-1959 ja menee kurkistamaan Keittiö-osion toiselle sivulle, näkyy se Laurakaisan Unelmakeittiö josta en ole sitten kuitenkaan valmis tinkimään. Alkuperäinen on alkuperäinen ja jos ei Siperia ole muuta opettanut niin ainakin sen, että hyvä elämä ja hyvä ruoka eivät välttämättä vaadi täydellistä postmodernin ajan huippukeittiötä, täydellisiä hantaakeja kaapinoviin tai kiiltäviä rosteripintoja.

Iki-levyä saa uutena kaupasta traditionaalisella kuvioinnilla ja Enson kaappeihin voi rakentaa korkeammat sokkelit. Upo myy hienoa retrojääkaappia ja 45-senttinen astianpesukone on luksusta jos ei ole astianpesukoneisiin tottunut. Kompromisseja voi tehdä jossain mutta ei keittiöasioissa, koska keittiössä meillä luultavasti eniten eletään.