Hitaasti ja hiljaa

Olen huomannut viime aikoina vielä entistäkin selvemmin yhden asian: Meidän projektit ei oikein etene.

Luen kauhulla rintamamiestalofoorumilta tarinoita ihmisistä, jotka yhtenä kesänä ovat rempanneet yläpohjan, välipohjan, alapohjan, tehneet salaojaremontin, keittiöremontin, putkiremontin ja vielä vähän pientä pintaremppaa ja nyt on sitten uusi katto viittä vaille valmis,juuri sopivasti syksyn saapuessa. Hopsista heijaa.

Hämmentävää.

Okei, minä en ikinä remontoisikaan tuota kaikkea, mutta jos nyt edes näissä omissa ympyröissä, edes joskus, edes jotain. Vaikka sen muuton jos viimeistelisi, ja jatkaisi yläkerran puoliväliin jäänytta maalausta. Tai tiivistäisi ikkunat ja ovet, kun alkaa olla aika viileää öisin.

Me nukumme aamuisin pitkään silloin kun on viikonloppu. Unohdumme hengaamaan kaupungille, käymme syömässä kolmen ruokalajin lounaita Vileessä, nojaamme kättä poskeen, luuhaamme kirppareilla, otamme tirsat, lajittelemme Pikku Tilliäisen potkuhousuja kolmattatoista kertaa pinoon, aloitamme jotain, jätämme kesken, noin vain, luomme entisen kaaoksen keskelle uutta kaaosta. Kun kello on vähän vaille pimeän tuloa, havahdumme ja yritämme tehdä jotain, joka ei enää onnistu, koska se olisi pitänyt tehdä valoisan aikaan. Sama mennä peiton alle ja yrittää ehkä huomenna tai ensi viikonloppuna uudestaan.

Kylässä säännöllisin väliajoin käyvä täti lohduttaa aina, että olettehan te jo saaneet täällä aikaiseksi vaikka mitä kun vertaa edelliseen kertaan. Ja fakta on se, että olemme virallisesti asuneet talossamme kolme (3) kuukautta. Se ei ole kauhean paljon. Silti sotkun ja keskeneräisyyden ympäröimänä alkaa välillä ärsyttää. Valmistahan ei oikein voikaan vielä tulla, siis sillä tavalla valmista että kaikki olisi mietittynä ja paikallaan, kun niin moni paikka odottaa jonkun toisen paikan valmistumista, ensi vuotta ja keittiöremonttia, kesää ja putkiremonttia, saunan valmistumista, tai muuten vaan yleistä inspiraatiota. Mutta ei talo nyt sentään mikään joka nurkasta auki oleva remonttitannerkaan ole, ja näissä olosuhteissa kodista saisi ihan kivan, siistin ja toimivan. Kun vain joskus viitsisi, ehtisi ja jaksaisi.

Luin sitten paikallislehdestä alla olevan Fingerpori-stripin, ja jotenkin rauhoituin. Tällä samalla filosofialla tätä kotia on rakennettu ja tullaan rakentamaan jatkossakin. Ei haittaa, jos kaikki ei ole heti valmista ja täydellistä, ei ole tarpeen haalia jostain äkkiä jotain vähän sinne päin vain siksi että saisi vedettyä to do -listalta jotain yli.



Ei ole aikatauluja, ei deadlineja. On muutakin elämää kuin talo, on varsinkin yksi pieni elämä jonka kasvattaminen on kuitenkin tällä hetkellä se kaikkein tärkein asia, vaikka se vaatisikin sitä että illat vain makaisi sorkat seinällä ja huokailisi. Prioriteettia kohdalleen, ja kyllä se taas siitä.

Jos vaikka ensi viikolla saisi ne olohuoneen pahvilaatikot tyhjiksi.

And the winner is...

Kansa on puhunut.



Äänestyksessä Smegin retrojääkaappi vastaan UPOn retrojääkaappi annettiin 44 ääntä, joista yksiselitteinen 33 äänen enemmistö kannatti perinteistä, suomalaista kodinkonemuotoilua. Smeg sai kisassa vain 11 ääntä.



Mitä tästä opimme. No, puoliso ehkä tykkää edelleen enemmän Smegistä, mutta nyt minun on helpompi puolustaa omaa kantaani. 70 vuotta kotimaista kodinkonehistoriaa ei voi olla ihan tuulesta temmattu juttu, kun meidän kotiseutumuseoon valitaan sitä toista kodinkonetta, joka sinne keittiöremontin myötä on hankittava.



Toinen on astianpesukone, mutta niistä ei ymmärrettävistä syistä ole tarjolla 50-luvun muotoilua edustavaa retromallia.

Nämä kuvat löytyvät UPOn sivuilta kohdasta UPO vuodet. Kivoja kuvia, kunnioitettava historia.

Arkkitehdin vastaanotolla

Kävin tässä päivänä muutamana tapaamassa ELY-keskuksemme arkkitehti Kirsti Kovasta. Kirsti pitää ilahduttavan edelläkävijämäisesti eräänlaista maksutonta perinnerakennusklinikkaa täällä eteläisessä Savossa, lisätietoja muun muassa tästä ELYn tiedotteesta.

Niin, ja Kirsti on myös kirjoittanut mainion artikkelin aiheesta Jälleenrakennuskauden omakotitalo - liian hyvä pilattavaksi. Lienee tarpeetonta mainita, että jaan hänen ajatuksensa. Kovin moni tässäkään kaupungissa ei ainakaan keskustaa ympäröivillä rintamamiestaloalueilla kiertelyn perusteella jaa.

Jutustelimme Kirstin kanssa reilun tunnin aiheesta meidän talo, ja lähdin tapaamisesta iloisena, innostuneena ja taas kerran huojentuneena siitä, että kanssani rintamamiestaloista yhtäläisiä ajatuksia ajattelevia ammattilaisia on olemassa. Sain konkreettisia ideoita ja vinkkejä, lämpimän kehotuksen hakea projektiimme ELY-keskuksen avustusta rakennusperinnön hoitoon ja monta aika olennaista huomiota siitä, että minä en ole arkkitehtuurin ammattilainen ja että sellainen näkee asioita eri tavalla kuin maallikko.

Emme jutelleet niinkään asioista kuten "mikä on kellarisaunan seinän oikeaoppinen rakenne", vaan yleisemmistä ja jotenkin, öö, arkkitehtoonisemmista asioista. Vaikka sellaisista, että kun talon piirustuksissa lukee että talossa kuuluu olla punainen kattohuopa, niin miten siihen tulisi suhtautua. Kirsti sanoi osuvasti, että punainen huopakatto on silloin taloon kuuluva juttu - jos tilalle laittaa vaikkapa samanvärisen konesaumatun peltikaton, muuttaa se väkisin talon mittasuhteita koska kattoa on korotettava alkuperäisestä ainakin 7 sentin tuuletusraon verran. Samalla taloa ikään kuin "upgreidattaisiin", tehtäisiin siihen sellainen muutos, joka on vähän niin kuin hienompi ja fiinimpi ja tyyriimpi kuin alkuperäinen katto - joka taas muuttaisi rakennusta aika olennaisestikin, noin filosofiselta ja miksei ulkonäölliseltäkin kannalta. Minua tämä näkökulma suuresti ilahdutti, koska olen ollut piirustuksien näkemisestä asti sitä mieltä, että haluan sen rakennusmestari Eino Hahdon vuonna 1952 taloon suunnitteleman punaisen huopakaton.

Puhuimme myös ulkovuorauksen pelastamisesta. Nythän tilanne on valitettavasti se, että hyvää tarkoittavat tahot ovat maalanneet alkuperäisen keilaponttilaudoituksen keltaisella lateksilla, joka taas on harmaannuttanut liian tiiviinä maalina laudoituksen monin paikoin aika pahannäköiseksi ja irtoilee nyt irvokkaasti. Kirstin mukaan laudoitus on vielä pelastettavissa, jos laudasta on puoletkin kovaa puuta, ja laudoitusta voi maalin pois skrabaamisen jälkeen vielä varovasti hioakin. Skrabaukseen on kuulemma paras työkalu viikatteen terästä tehty raaputin - terä on juuri sopivan kaareva vanhalle keilapontille! Skrabaukselle paras aika on Kirstin mukaan huhtikuu, silloin laudoitus on vielä talven jäljiltä kostea mutta jo lämmin, ja lateksi irtoaa hyvässä lykyssä isoina liuskoina "nylkemällä". Ideaani maalata talo 50-luvun maalausmallin mukaiseksi ikkunanpokien korostusväreineen Kirsti piti hyvänä, sillä tavalla talo ei vahingossakaan uudelleen maalattuna näytä niiltä talopaketiksi naamioiduilta rintamamiestaloilta joita Suomi on pullollaan.

Raha-asiat eivät ole vähiten tärkeitä ja aiomme kyllä hakea ELYn korjausavustusta - sinällään se on aika luonnollinen rahan lähde, koska olemme joka tapauksessa kunnostamassa taloa alkuperäisin menetelmin ja mahdollisimman alkuperäisin materiaalein tai pikemminkin niitä säästäen. Nämä ovat ne kriteerit, joilla korjausavustusta on nimittäin mahdollista saada.

Meidän talolla on ihan oikea mahdollisuus olla vielä joku päivä sellainen rintamamiestalo, jollaisia ei montaa löydy maan kamaralta, ja niin kauan kuin se minusta ja kukkarostani on vähänkään kiinni, se mahdollisuus talolle kyllä suodaan. Hyvä juttu, jos valtiovalta tässä pyrkimyksessä haluaa muutamalla tonnilla meitä avustaa - ja tarjota lisäksi ilmaista sparrausapua talon ylläpidon pohdiskeluun.

Vastuun paino = ämpärillinen omenoita

Vanhassa Kunnon Talossa asuminen aiheuttaa ainakin minulle tietynlaisen velvollisuudentunnon.

Tai itse asiassa kyse ei ole velvollisuudentunnosta, koska tunne ei ole mitenkään pakottava tai vastenmielinen. Velvollisuudentunnosta tehdyt asiat kun harvemmin ilahduttavat kenenkään mieltä, varsinkaan sen, joka kyseisen motivaation varassa tekemisiään hampaat irvessä suorittaa.

Vastuu on ehkä parempi sana. Vastuu itse talosta, sen ylläpitämisestä, kunnostamisesta ja vaalimisesta. Talon ja sen rakennusajan ja - tavan arvostaminen. Hellä ymmärrys sen pieniä puutteitakin kohtaan.

Samalla vastuu heijastuu jollakin merkillisellä tavalla koko elämään. Voi toki olla, että se on uuden elämäntilanteen, lähitulevaisuudessa toivottavasti keskuuteemme saapuvan Pikku Tilliäisen ja hyvin selvästi alkanen keski-ikäistymisen aikaansaamaa, ei niinkään itse talon, mutta on talollakin aivan varmasti osansa prosessissa.

Jotenkin tuntuu, että talossa on aiheellista ja asiallista palata 2010-luvulta vähän matkaa takaisin, ainakin osittain sellaiseen elämään jota mummo ja ukki omassa rintamamiestalossaan elivät.

Meilläkin on pakastin täynnä marjoja nyt, kun syksy on tullut. Puolukoille on vielä tilaa, kohta saapuville lampaille ja hirville täytyy viilentää kakkospakastin. On luonnollista ja asiaankuuluvaa valmistaa viimeisistä viime vuoden hirvenlihoista palapaistia äitin Saksassa piikomassa ollessaan ostamassa punaisessa, emaloidussa valurautapadassa, tehdä sen kylkiäisiksi perunamuussia ja tarjoilla lisäksi etikkapunajuuria. Jotenkin näin:



On luonnollista potea huonoa omaatuntoa siitä, että omenat ehtivät pudota puusta alas ja viettää yksi viikonloppu niitä maasta keräten ja sortteeraten. Tässä vain alle puolet sadosta.



Ja on luonnollista lohkoa seitsemän ämpärillistä omenoita, kaivaa kaapista talon mukana tullut Anni-vainaan AEG ja lingota omenat juuri sellaiseksi tuoremehuksi, jollaista ukkikin teki.



Se ei ole helpoin eikä ainakaan vähiten aikaa vievin tapa saada omenatuoremehua. Mutta jostain syystä talossamme tuntuu asiankuuluvalta tehdä asioita joillain muilla kuin helppous- tai ajansäästökriteereillä.

Vaikka ihan vaan sen perusteella, että jos pihalla on omenapuu, ovat sen tuottamat hedelmät ihan yhtä paljon meidän vastuulla kuin vaikka talon katto. Tai ulkoverhous, tai kellarin verhomuuraus.

Ei niitä silloin voi jättää maahan mätänemään.

Hei me äänestetään!

Hetsku on hyvä olemassa. Olkoonkin, että tällä hetkellä vähän kaukana. Mutta olemassa, kiistatta.

Edellisen postauksen kommentissa hän nimittäin lanseerasi oivan idean, jonka otan nyt käyttöön: Seuraa taloblogin ensimmäinen äänestys, ja se koskee jääkaappeja.

Siis kumman kaa?

Kandidaattimme numero yksi on rouhea Smeg, kodinkoneiden aatelia. Kallis, mutta ammattilaisen mielestä myös luotettava. Saksasta tilaamalla Smegin saa puoleen hintaan siitä, mitä Suomessa maksaisi. Tekniset tiedot tästä.



Kandidaatti numero kaksi edustaa katoavaa kansanperinnettä, suomalaista kodinkonesuunnittelua. Upon retrokaappi on Smegiä edullisempi ja muotokieleltään kenties vähemmän ärhäkkä. Tekniset tiedot tästä.




Äänestysnamiskat löytyvät tuosta ylävasemmalta ja äänestysaikaa on viikko. Osallistu ihmeessä, vaikutusmahdollisuutesi ovat toki lähinnä hypoteettiset mutta saadaanpa ainakin dataa perheneuvottelun ja päätöksenteon pohjaksi!

Kuvat: Smeg ja Upo

Keittiö, versio 09/10

Kun tässä nyt on puhuttu paljonkin valmiiksi saamisesta ja keskeneräisyydestä niin otamme yhden esimerkin elävästä elämästä: tervetuloa keittiöömme. Se ei jää ihan tähän asuun, mutta olemme tehneet olomme siellä kotoisaksi ja niin toimivaksi kuin olemassa olevien reunaehtojen vallitessa on mahdollista. Olen tyytyväinen lopputulokseen.

Keittiön nykytilaa olen kuvannut tarkemminkin tässä postauksessa, jossa näkyy myös sijainti pohjapiirroksessa. Tarkoituksena on siis tehdä ensi kesänä The Grande Remontti, jonka pääpointit ovat tällä hetkellä maailman hirveimmän muovimaton poistaminen keskuudestamme ja kaappitilan lisäys. Sekä tiskikone ja tulevia tiskauksia varten tiskialtaan korotus honkkeli-asukeille sopiviin sfääreihin.

Muuten keittiö on ihan kiva ja toimiva nytkin. Metsäkämpältä pelastettu vinokaappi on seinällä, anoppi on puutyökurssilla valmistamassa siihen vielä liukuovia tuohon alaosaankin koska vaikutelma on nyt liian talonpoikainen 50-luvulle, mutta niitä odotellessa nähtävillä on kokoelma kaikkea kaunista ja kivaa. Tuo nurkassa oleva loppuunskrabausta ja maalausta odottava kaappi on siis siirtymässä jatkossa verannalle, koska tuohon kohtaan on tulossa jääkaappi.



Niin, jääkaappi. Meillä on aiheesta kaksi kilpailevaa koulukuntaa, molemmat ovat sentään punaisia ja retromalleja. Mies on ihastunut Smegin rouheaan muotokieleen, minä pidän enemmän vaatimattomammasta Uposta. Hömpötystä ja humputusta, moiset rertokaapit, mutta minusta tuntuu että voikkuleipätarpeita olisi räntäisenäkin marraskuun aamuna ilahduttavaa kaivella noin pirteästä kylmäsäilytystilasta. Debatti siis jatkuu, kodinkoneista perillä oleva lähipiirin edustaja tosin suositteli tekniikan puolesta Smegiä.

Nykyinen jääkaappi näkyy nurkassa. Se on liian pieni, mutta muuten ihan toimiva. Tuossa kyökinnurkassa on talon alkuperäisen keittiön pöydän, sähkölieden ja jääkaapin kolmiyhteyteen koottuna myös mikro, leipälaatikko, kahvinkeitin, yleiskone, työtaso, muropurkki, matkailurahasto, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista teetetty hauska mustavalkovalokuva 50-luvun Kauppatorista, paperinkeräysjärjestelmä, torikori ja muuta pientä ja tarpeellista. Ei ehkä ihan vastaa työtehoseuran standardeja, mutta toimii silti.



Ja tarkoituksena on vetäistä tuohon seinälle kaapit ja aktiivihiilisuodattimella varustettu liesituuletin, alaosaan patakaappi ja vetolaatikosto, jotka kaikki odottavat yläkerrassa maalausta.

Ikkunan edessä päivystävät talon alkuperäiset keittiön istuimet - käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa siitä, otetaanko ne käyttöön keittiön tuoleiksi vai kunnostetaanko vintillä olevat Askon kierrätyskeskuslöydöt. Tarvitseeko ihminen selkänojaa, kas siinä pulma.



Tuohon ikkunan eteen on joka tapauksessa tulossa taso, jonka alle vierekkäin vetolaatikot. Yhteen olen kaavaillut taitettavaa silityslautaa. Vetolaatikoita on mallailtu toiseen reunaankin, mutta ongelma on se, että patteria tuskin on järkevää kovin isolta alalta peittää. Haluaisin tuohon ikkunan eteen kaksi sellaista korkeajalkaisempaa pallia, jollaiset olivat toisessa mummolassani. Ja minusta tuohon ikkunan eteen voisi sijoittaa tulevaisuudessa mainiosti esimerkiksi läppärin ja lapsiperheeen nettiyhteyden.

Tässä on toinen keittiön hermokeskus, eli vesipiste. Rempassa ei ole tarkoitus pyrkiä siihen työtehoseuramalliin, että vesihanaa liikuteltaisiin tästä kohtaa yhtään mihinkään - minusta on ihailtavan selkeää ja rationaalista, että kaikki talon vedet kulkevat tuosta samasta kohtaa ylös ja alas. Lavuaarisysteemin takana on nimittäin vessa, ja yläkerrassa on identtinen pohjaratkaisu.



Suunnitelmissa on tehdä pikimmiten tuohon alakaappiin pukkijalat tiskipöydälle ja irrottaa alakaappi talven aikana kunnostettavaksi, se nimittäin sopii täydellisesti yläkerran keittiöön ja minusta on tärkeää, että alkuperäiset (ja ainoat) keittön kaapit jatkavat elämäänsä jossakin päin taloa. Alakaappi ulottuu Panua polviin, joten siihen on tarkoitus tehdä ihan uusi kaappiaihio, johon integroidaan tiskikone liimapuulevykannella ja tuollaisella puulatikkokahvalla. (Vähän saa huijata.) Aiomme pärjätä yhdellä tiskialtaalla, sen alle tulee vanhan Enso-oven taakse jätevaunusysteemi. Tai sitten nykyinen "ämpäri, vanha muovikuppi ja viinilaatikosta tehty kierrätyslokerikko" -järjestelmä saavat luvan kelvata edelleen.

Yläkaapiksi tulee kainuulainen Enso-kaappi ja sen yläpuolelle vielä toiset kaapit kaikille mahdollisille ylimääräispurnukoille ja pakasterasioille. Mani-levy on hyvässä kunnossa mutta sitä ei riitä koko keittiöön, joten ehkä tuo pätkä irrotetaan ja siirretään ikkunaseinustalle kaappien väliin ja tuohon tulee punainen kaakelointi valkoisin saumoin. (Jos jollain on myytävänä punaista Mani-levyä, ostamme oitis!)

Puuhellasta en sano muuta kuin että olen siihen palavasti rakastunut enkä koskaan enää voi muuttaa mihinkään koska en voisi luultavasti ottaa sitä mukaani. Mikään ei ole kodikkaampaa kuin puuhellasta tuleva lämpö ja palavan tulen ritinä, ja pesällisen polttaminen leivinuunin puolella lämmittää ison kivikasan ja muurin moneksi päiväksi. Minä pidän myös tuosta pellitetystä ulkomuodosta - vähän krouvi, mutta toimii ja varsinkin lämmittää. Hellan yläpuolelle haluaisin ehkä huuvan, jos se siihen jotenkin istuisi. Nyt tarvittaisiin siis 3D-mallinnusohjelmaa - pelkään, että keittiöstä tulee ahtaan kopperon oloinen, jos joka seinällä onkin yht'äkkiä jotain. Ja toisaalta, keittiön kodikkuusaste nousi huimasti tuon vinokaapin myötä, aiemmin sillä paikalla oli paljas seinä. Pohdimme asiaa.

Tässä vielä lopuksi se vielä puuttuva näkökulma - kaksi isoa komeroa, jotka jäävät myös paikoilleen. Niihin on saanut upotettua jo melkomoisen määrän astioita, ovenpuoleisesta on tulossa siivouskomero sitten kun jauhot och ryynit -osio muuttaa ikkunaseinustalle omaan kaappiinsa.



Kas näin. Keittiön menneisyys, nykytila ja tulevaisuus siis kartoitettu. Vielä kun oppisin jotenkin sietämään tuota maailman hirveintä muovimattoa.

Yhtään tämän valmiimpaa

Vanhassa talossa asumiseen ja sen kunnostamiseen liittyy aina kaksi asiaa: valmiiksi saamisen ilo (harvoin) ja keskeneräisyyden sieto (usein).

Pekka Huhta on mainioissa Kuinka jaksaa remonttia -ohjeissaan lausunut näin:

6) Pidä huoli siitä että kotona on aina joku paikka johon pääsee karkuun remonttia. Oli se sitten ensimmäinen jo rempattu huone tai viimeinen vielä alkuperäinen, niin pidä huoli että jossain talossa on kokonaan remontilta rauhoitettu paikka jossa ei ole asennusta odottavia kalusteita, pahvilaatikkokasoja, remonttiryönää tai muutakaan tavallista elämää häiritseviä juttuja. Parhaassa tapauksessa tämmöinen paikka on makkari tai olkkari. Olkoon nyt vaikka vessa, mutta ihminen tarvitsee paikan jossa voi vetää pitkäkseen ja olla katsomatta remppaa silloin kun tekemättömät alkaa vilistä silmissä.

Meillä on pyritty tähän, ja onnistuttukin siinä viime viikkoina ihan hyvin. Kiistatta mielenterveyttä edistävä ohjenuora. Makuuhuoneesta eli nurkkakammarista on aiheellista tehdä oma raporttinsa, ja viikonloppuna myös veranta tuli "valmiiksi". Miksi lainausmerkit - palaan siihen postauksen lopussa.

Talossamme on siis kunnollinen vanhanajan iso lasiveranta. Se on ollut juhannuksesta asti epämääräisten, paikkaansa löytämättömien tavaroiden säilytyspaikka ja näyttänyt vähintäänkin törkyiseltä. Rakas kesälomaileva helsinkiläinen ystävä sentään pesi aikansa kuluksi ikkunat, ja anoppi teki pari viikkoa sitten verhot. Verhokankaat ostettiin sinä päivänä kun oli kertakaikkisesti liian kuuma olla kotona, ja menimme Anttilaan koska se on sunnuntaisin auki ja siellä on ilmastointi.

Viikonloppuna suoritimme Suuren Raivaustyön ja sijoitimme verannalla lojuneet tavarat...no, sisemmälle taloon. Ei ehkä ihan vielä omille paikoilleen. Lopputuloksena on siisti ja söpö veranta tähän tyyliin:



Pöytä on pelastettu kainuulaiselta metsäkämpältä, tuolit vähän väärää vuosikymmentä mutta hankittu parilla eurolla kierrätyskeskuksesta edellisen kodin parvekekalusteiksi ja saavat luvan kelvata ainakin toistaiseksi. Pöytäliina on vanha ja käsin kirjottu äitin tekemä kirpputörilöytö ja matto joku meidän perheen perintökalleus jonka alkuperää en tähän hätään muista. Hai-saappaat ovat ensimmäinen uuteen kotiin tekemäni hankinta koska ne varsinaiset kumpparit, vanhat kunnon mustat nokialaiset, ovat pysyväissäilytyksessä mökillä.



Kurpitsat anoppi ja Matti-eno, lävikkö Ikeasta suunnattoman henkisen ylivallan osoituksena. (Minä: Haluan tuon kauniin lävikön. Mies: Meillä on jo yksi toimiva siivilä, emme tarvitse lävikköä. Minä (kolmen sekunnin miettimisen jälkeen): Meillä on jo yksi haulikko, emme tarvitse viittä. Mies (mykistyneen hiljaisuuden jälkeen): Okei, osta lävikkö.)

Verannan sisäänkäyntioveen ripustin Hurissalon Matto ja Tekstiilin kesämyymälästä navetan ylisiltä ostamani risukranssin. Vähän liian Pentikkiä, myönnetään, mutta sallimme nyt 2000-luvun ripauksen kotimuseossamme koska tuo kranssi miellyttää minua suuresti. Sitä paitsi siinä roikkuu ihan oikea vanha avain.



Mies huokaisi valmista verantaa katsellessaan, että voi kun voisi vielä jotenkin säilyttää nuo vanhat sähköjohdot ja kytkimet. Voi kun. Mutta taitavat olla pienoinen turvallisuusriski, johdot ainakin.

Miksi sitten sanoin, että veranta on "valmis", valmiiltahan tuo näyttää? No, koska se valmiina oleminen on pelkkää ulkokuorta. Oikeasti verannalla on tuuletusongelma ja sen katto on luultavasti ainakin kostea ellei enemmänkin mätä - kas näin:



(Rakastan lateksia. Rakastan lateksia. Rakastan lateksia.)

Ja sokkelikin on verannan alta yhdestä nurkasta halki:



Ja oikeastaan verannalle pitää rakentaa pian työntöluiskat vaunuja varten ja keittiössä nyt oleva Matti ja Maija -kaappi on varmaankin pakko sijoittaa jatkossa verannalle koska se ei mahdu keittiöremontin jälkeen enää nykyiselle paikalleen ja itse asiassa olen ajatellut että isän tekemä, valkoinen pyöreä pöytä sopisi paremmin verannalle kuin keittiöön mutta se taas edellyttää jotain toista pöytäratkaisua keittiökäyttöön ja haluaisin sellaiset paneelista tehdyt kauniit ikkunalaudat niin kuin kaverini Sannan vanhempien verannalla koska verannalla kuuluu olla pelargoniaruukut ja lopppujen lopuksi portaatkin pitäisi korjata ja maalata ja verannan yläpuolella oleva parveke korjata koska se on laho. Ja ulko-ovesta puuttuu nimikyltti. Näin alkajaisiksi.

Veranta ei siis ole valmis, se on to do -listalla. Mutta pysyy paikoillaan ja näyttää kauniilta kalusteineeen ja kurpitsoineen. Toistaiseksi se riittää, ja toivottaa sekä omat että vieraat sisäänkäyjät lämpimästi tervetulleeksi meille.