keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Valoa ikkunassa

Tulin tänään töistä kotiin vähän myöhemmin kuin muu perhe. Oli HYVIN outoa kääntyä risteyksestä kotikadulle ja katsoa tätä näkymää:


En ole varmaan ikinä ennen tullut pimeällä kotiin niin, että meidän yläkerran ikkunassa olisi ollut valo. 

Mutta täällä sitä nyt asustellaan, valaistussa vintissä. Eilen keräännyimme ensimmäistä kertaa yläkertaan siirretyn keittiön pöydän ääreen iltaruualle. Hihitytti, kaikkia. Tuntui erittäin kummalliselle. Ihan kuin olisi jossain Big Brother -tyyppisessä koelaboratoriossa - että tässä me nyt muina perheinä esitämme olevamme meitä, ja olevinaan olemme omassa kodissakin, vaikka oikeasti tämä on joku lavastettu tilanne ja näyttelemme kohtausta elokuvasta "Insinööriperheen illallinen". 

Ei se nyt mikään huono fiilis missään tapauksessa ole, hassu ja kummallinen vain. Näköjään tekee ihan hyvää välillä muuttaa, vaikka oman talon sisälläkin. 

Olemme siirtäneet kulun yläkertaan jo nyt vuokralaisen ovelle, koska remontin aikana pääoven ja verannan kautta kulkeminen kuljettaisi luultavasti remonttiryönää kengänpohjissa pitkin taloa. Vuokralaisen ovi vain sattui jäämään viime syksynä vähän vaiheeseen ja tuo filmivanerilla peitetty ikkuna ei varsinaiseti ole ehkä se esteettisin tervetulotoivotus. (Kuvat ovat taas ihan kamalia mutta kestänette tämän, tämä valokuvausosuus on minulle se blogin päivittämisen tulppa ainaisesti. Yritän tehdä sillekin asialle aika pian parannuksia, joista raportoin lisää kun niiden aika koittaa.)


Positiivista kuitenkin se, että vuokralaisen ovessa on kahva. Vielä kuukausi sitten ei ollut.

Meillä on täällä ylhäällä ihan kotoisaa ja mukavaa. Väitän, että perusremonttitilannetta paljon paremmat fasiliteetit, kun on kuitenkin toimiva keittiö ja iso yhdistetty olo- ja makuuhuone kaukana remonttituoksinnasta. 


Lasten takia -  ja omankin henkisen hyvinvoinnin - tuntuu ihan asialliselta tämä ratkaisu, että emme jääneet mihinkään välitilaan vaan muutimme tänne kokonaan. Toki alakerrassa on varastoituna iso määrä huonekaluja ja muuta tavaraa, mutta ne on pakattu kokonaan pois odottamaan kevättä ja remontin valmistumista. Täällä on kaikki oleellinen. 


Telkkaria ei tosin ole, koska yläkertaan ei ole vedetty antennirasiaa. Se on ehkä-työlistalla. Juho Kusti vartioi vihdekeskusta, onneksi on Yle Areena josta näkyy Pikku kakkonen tarvittaessa.


Keittiöön on tosiaan siirretty alakerran vanhat kaapit, jotka silloin Vuokon syntymän aikaan kolmisen vuotta sitten vaihdettiin tiskikoneeseen ja uusiin yläkaappeihin. Ihanhan nuo toimivat. Tiskikone on alhaalla vielä paikallaan joten roudaamme tiskejä pajukorissa edestakaisin toistaiseksi - mitäpä sitä ei ihminen tekisi, ettei tarvitse tiskata käsin. (Oho, onpa nyt kyllä ihan todella kamalan huono kuva.) 


Yläkertaan ei tule myöskään voimavirtaa, joten muistelemme nuoruutta Pietarissa kaasuhellan äärellä. Jääkaappi oli talossa kun muutimme, ja pöytä on tuossa pakkoratkaisuna - kukaan ei ole ehtinyt maalata alakerran keittiössä ollutta puoliksi kunnostettuna ostettua astiakaappia ja nyt se kaappi on meidän koululla ja odottaa innokasta puuartesaania tekemään työn loppuun. 


Joulukukka piristää tunnelmaa härkäviikoilla. 

Kotoisaa ja mukavaa on keittiössäkin. Insinööri piirtää keittiösuunnitelmaa puhtaaksi, halailevat tyttäret syövät päärynää. Olen erityisen iloinen tuosta seinähyllystä. 


Joten laitan siitä vielä lähikuvan. Kiva kun niitä tärkeitä ja kauniita tavaroita saa esille. 


Hylly on oikeasti palanen sellaisesta lipasto-kirjahyllystä, josta lipasto oli kadonnut. Ostin sen paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä kesällä ja ajattelin laittaa sen seisomaan lattialle ilman lipastoa ja ladata siihen kirjoja. Sitten keksin, että sehän sopii tuohon - jäljistä päätellen tuossa kohtaa on joskus ollut jonkinlainen seinähylly. Puoliso keksi kääntää hyllyn ylösalaisin. Ai kun tuli hyvä. 

Emme ole samaa mieltä noiden talossa muuttohetkellä olleiden tekokukkien estetiikasta. Puolison mielestä ne kuuluvat tänne. Minusta ne kuuluisivat paremmin kaatopaikalle. Pattitilanne. 

Vessa jää nyt esittelemättä mutta sen remontoinnista voisi kirjoittaa useammankin pitkän postauksen, joten säästetään se siihen. Mikään, ja todellakin painotan että MIKÄÄN ei ole ollut niin henkisesti tekemätön paikka kun tuo yläkerran vessa. Mutta valmiiksi tuli sekin. Ammattilaiset asialle niin ongelmat yleensä ratkeavat. 

maanantai 19. tammikuuta 2015

Muutto.

Olen saanut koko syksyn ajan eri kanavia pitkin paljon viestejä teiltä, rakkaat lukijat. Viesteissä on toivottu, että päivittäisin useammin, tai että ylipäänsä edes joskus päivittäisin. Kiitos kaikista niistä viesteistä, on ollut häkellyttävää huomata, että tätä blogia kaipaa niin moni.

Blogin pitäminen on vähän niin kuin hampaiden... no, ei harjaus sentään, mutta ehkä lankaus. Jos sen ottaa ilta- tai aamurutiineihinsa, siitä on helppo pitää kiinni. Jos sen unohtaa kerran, unohtaa helposti toisenkin kerran. Päivä päivältä hammaslankaan tarttuminen muuttuu vaikeammaksi ja koko operaatio saa mielessä megalomaaniset mittasuhteet. Sehän vie aikaa. Tai hammaslanka on hukassa tai peräti lopussa. Tai ientä kolottaa. Tai. Moninaiset ovat selitykset, mutta lopputulos sama - hampaat jäävät lankaamatta, ja samalla tavalla jää myös blogi päivittämättä. Kun edellisestä päivityksestä alkaa olla kuukausi tai toinenkin, kynnys uuden postauksen naputtelemiseen on kasvanut ainakin puolen metrin korkuiseksi. Ja sitten sekin jää kirjoittamatta. Kuukaudeksi, toiseksikin.

Mutta nyt minä kirjoitan, ja aion tämän julkaistakin. Istun yksin olohuoneen lattialla ja katselen tätä näkymää:


Neljä ja puoli vuotta sitten muutimme keltaiseen taloon. Mietin silloin, että olohuone on ainakin niin ruma että se pitää aika pian remontoida omannäköiseksi. Karvatapetti ja mäntyviilukuvioinen kovalevy eivät sen neljän ja puolen vuoden aikana varsinaisesti tulleet esteettisiksi suosikeiksini, mutta yllättävän pitkämielisesti niitä on silti jaksanut tuossa katsella. 

Ja nyt on tyhjä olohuone, ja sen nurkassa kirpputorikasa. 

Olen ollut viime syksyn ja alkuvuoden poissa blogistani siksi, että olen käyttänyt nettiaikaani toisaalla. Kyllästyin jo viime kesänä totaalisesti keltaisen talon remonttien keskeneräisyyteen, sotkuun ja kaaokseen, koko kodin ja elämän sitku-vaiheeseen. Yhtenä iltana googlailin aihetta "valokuvien säilyttäminen", ja siitä alkoi suuri muutos. Suuri, mutta pienin ja varmoin askelin etenevä. 


Löysin nimittäin ensin ammattijärjestäjä ja life coach Sandy Talarmon (klik). Sandyyn tutustumisen jälkeen päädyin hänen Unelmien koti -verkkokurssilleen  ja sitä kautta kyseisen kurssin suljettuun Facebook-ryhmään. Siellä olen aikaani viettänyt silloin, kun tietokoneen kanssa olen nokakkain ehtinyt. 

Kirjoitan tästä nyt vähän arastellen ja ujona. Kaiken maailman life coachit ja elämäntapavalmentajat ja muut postmodernin yhteiskunnan uudet palveluammatit ovat tuntuneet minusta(kin) jotenkin vierailta. Että osataanhan tässä elellä ihan itsekin, maalaisjärjen ja mummon neuvojen varassa. Enää en ole sitä mieltä. Olen oikeastaan koko ajan vähän häkeltynyt siitä, miten pari-kolme oikeaa kysymystä kysynyt ihminen ja hänen kehittelemänsä kurssi ja perustamansa uskomattoman loistavia ihmisiä yhteen koonnut vertaistukiryhmä ovat aikaansaaneet meidän kotona todella ison muutoksen. Ei se muutos vielä ulotu kaikkialle, eikä se ole kääntänyt elämää sormien napsautuksella kaikin osin autuaaksi ja ihmeellisen ihanaksi. Mutta jotain se on kyllä kiistatta tehnyt. Jotain ihan näkyvää ja konkreettista.

Kuluneen syksyn ja talven aikana meidän yläkerran remontti on nimittäin kokonaan valmistunut. Sillä tavalla kokonaan että IHAN kokonaan. Kuuluisaa viimeistä listaa myöten. 


Jopa yläkerran vessa, joka aiheutti puolentoista vuoden ajan masennusta ja eripuraa, on nyt valmis. Siinä tosin auttoi aika paljon naapurin maksullinen remonttimies. Mutta ehkä se onkin osa sitä kaikkea oppimaani - viisautta on tunnistaa omien voimien ja ehtimisen rajat ja mahdollisuuksien mukaan hankkia apua niihin tilanteisiin. 


Tähän samaan jatkumoon kuuluu myös tuo otsikko: Muutto. Nyt on nimittäin niin, että kun tätä kirjoitan, on puoliso hakemassa lapsia mummolasta. Me olemme riehuneet täällä kahdestaan viikonlopun, ja tätä ennen vielä loppiaisviikonlopun, ja sen riehumisen tuloksena olemme virallisesti muuttaneet yläkertaan asumaan. Alakerrassa on olohuoneen kirpputorikasa, remppaimuri ja, no, se pakollinen jokaiseen muuttoon liittyvä viimeisten tavaroiden epämääräissotku keittiön hellan päällä. 


Olemme nukkuneet yläkerrassa jo melkein koko tammikuun ajan ja tästä päivästä eteenpäin muutamme sinne kokonaan asumaan. Tammikuussa teemme purkuhommia - hyvästi jää, mäntyviilukovalevy ja sen takana oleva suihkupömpeli - ja helmikuun alussa samainen naapurin remonttireiska tulee tekemään keittiön ja olohuoneen remontit. Niihin liittyy toki paljon muutakin kuin pintojen maalaamista, tapetointia ja uusia lattiapäällysteitä - sähkötöitä, huippuimuria, puhallinkonvektoria olohuoneen kattoon ja sen sellaista, monimutkaistakin. Jossain vaiheessa kuluvan kevään aikana muutamme yläkerrasta takaisin remontoituun alakertaan. 

Ja sitten ne kaikkein suurimmat on tässä talossa tehty. Toki kaikenlaista pienempää ja vähemmän tärkeää on vielä jäljellä, kellarin viimeistelyä ja ensi keväänä loppujen ikkunanpuitteiden nyhertämistä, mutta mitään remonttirintamalla suuria tekosia ei meillä ole enää tällä kierroksella jäljellä. Putkiremontit, lämmitykset, pyykkituvat kellariin, saunat, ulkomaalaukset, ikkunaremontit, ja sitten vielä nämä sisätilat ylhäällä ja alhaalla - ne ovat kaikki valmiina. 


Vaikea sitä on todeksi uskoa. Ja vähän pelottavaakin ajatella, mihin sen kaiken ajatusenergian ja nämä viikonloput sitten käyttää, kun ei tarvitsekaan enää miettiä keskeneräisyyksiä koko aikaa. No, sitten vaikka se väitöskirja seuraavaksi. Höm.

En tiedä, millä aikataululla raportoin blogiin valokuvien kanssa kaiken sen, mitä tapahtui viime syksynä. Raportoin kuitenkin, sen lupaan. Nyt olen päässyt sen suurimman kynnyksen yli ja osaan räpsiä kuvia pädillä ja pienentää niitä Bloggeriin sopivaksi - sikäli päivityksiä voisi olla luvassa piankin. Jos pyrkisin ensin johonkin säännöllisyyteen ja yrittäisin kirjoitella vaikka kerran viikossa? 

Nyt kuitenkin sen keittiön hellan päällisen ja loppujen muuttosotkujen kimppuun. Seuraavaksi lienee asiallista esitellä meidän uusi koti, väistötila tuolla vintissä!

Ai niin, ps. Meille kuuluu noin muuten ihan semmoista tavallista hyvää. Töitä ja päivähoitoa ja maksalaatikkoa ja jauhelihakastiketta. Pikku kakkosta ja lumiukkoja ja vähän jo lasten harrastusrumbaakin. Välillä riidellään, välillä ollaan sovussa keskenämme. Ja välillä käydään Urpolanlammen jäällä luistelemassa. 


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Remontoija heittäytyy runolliseksi

Maalasin eilen illalla leikkimökkiä. Töiden jälkeen, kurkkukipuisena, epäluuloisesti pilviä keräävälle taivaalle tähyillen. Aloin sommitella mielessäni puolihuolimattomasti runomittaa koko ankeudesta - eli ikuisesti valmistumattomasta remontista - ja kun nyt olen jakanut runoa sekä Facebookissa että sähköpostilla kanssasisarille remonttilamaannuksen kurimuksessa, lienee paikallaan julkaista tämä kaunokirjallinen saavutus myös täällä:

On remontoijina tää perhe jotensakin hupa,
ei valmistu ees leikkimökki, saati sitten tupa.
Mä vihaan remontointia, mä tahdon vetää lonkkaa
ja koko perhe mua tässä toiveessani komppaa.

Ne toisenlaiset perheet osaavat kai elää niin,
et' tärväydy ei heillä kaikki aika remonttiin.
Vaan tämä äiti remontoi, hän skrabaa, maalaa, naulaa
ja lapsipolot äiditönnä itkuvirttä laulaa.

Mä tänään mökin maalasin ja siitä olen ylpee,
vaan tuolla se nyt kaatosateen syleilyssä kylpee.


Että näin. Miksi en ikinä usko, että aina alkaa sataa kun minä nappaan maalipensselin käteeni? Ulkomaalaustöitä ylipäänsä pitäisi suorittaa vain ja ainoastaan toukokuussa. Ja ensi kesänä ei muuten remontoida mitään, paitsi näitä tänä kesänä kesken jääneitä.

torstai 28. elokuuta 2014

Lastenhuoneen tapetti

Tämä on nyt sikäli merkittävä blogiteksti, että kirjoitan tätä iPadilla. Se on oikeasti uusi työvälineeni, mutta koska työvälineellä on tarkoitus ryhtyä pitämään myös työblogia, ja minä olen tässä koko tablettiskenessä, omppuskenestä puhumattakaan, vielä perin noviisi, otan nyt itselleni vapauden harjoitella työvälineen käyttöä niin kutsutuissa vapaa-ajan projekteissa ennen kuin ryhdyn bloggaamaan Vakavista Asioista. Olen muun muassa äsken kuvannut puolisosta videon, josta tein hauskan 89 sentin hintaisen appsin avulla mykkäfilmin, joka hihitytti sekä kuvaajaa että kuvattavaa melko perustavanlaatuisesti. Ihan hauska vehje tämä on. 

Kuvata en tällä sen sijaan oikein osaa, mutta aion nyt tässä harjoittelupostauksessa kertoa teille aiheesta lastenhuoneen tapetti.  


Lastenhuoneessa on siis tällainen hassunhauska järjestely. Yksi seinä on tapetoitu samalla kuuskytlukulaisella tapetilla kuin nurkkakamarikin. Muut seinät ovat keltaiseksi jollain vettä pitävällä maalilla maalattua sitä edellistä viiskytlukulaista tapettia. Keltainen on sitä samaa mitä meidän vessassa oli ennen ja eteisessä ja keittiössä on edelleen. Olen täten tullut siihen lopputulokseen, että se on masentava ja pimentävä väri, josta haluan päästä eroon. 

No, sitten nousi työpaikalla kirjaimellisesti tapetille se, että pintakäsittelyn opiskelijat kaipaisivat tapetointikohteita tämän syksyn aikana. Ja koska lastenhuoneen kellertävä nykytila ynnä revenneet tapetit minua lievästi ärsyttivät, ajattelin luovuttaa tapetointihomman opiskelijoiden käsiin. kiireellisyyslistalla lastenhuoneen tapetointi oli jossain kohdassa "sadanviidenkymmenen tuolla puolen", mutta kun kerran opiskelijat tarvitsivat nimenomaan paperitapetointikohdetta... Oikeasti syynä tähän intoutumiseen oli se, että olen nyt ihan perustavanlaatuisesti lopen kyllästynyt tähän ikuiseen remonttia odotellessa -tilanteeseen ja kaipaan ympärilleni kaunista lebensraumia nuhjakan ja kulahtaneen tilalle.

Ja kyllä se tapetti oikeasti repsottaakin monesta kohtaa, vaikka tästä kuvasta sitä ei ehkä aivan pysty havaitsemaan...


Kun kerran olin päättänyt, että syksyllä tapetoidaan, en voinut hillitä itseäni vaan menin nykäisemään yhdestä repsotuskohdasta ihan vaan kokeillakseni, mitä tuon keltaiseksi maalatun tapetin alla on. No, siellä oli vanhempaa tapettia, ja puukuitulevyä. Ei ylläri.


Noin periaatteessa tämäkin huone pitäisi tapetoida konservointimielessä niin, että tapettikerrokset jätettäisiin uuden tapetin alle. Koska olen jo alakerran vessan osalta (hitsin hitsi, sekin remontti on loppuun raportoimatta...) kokenut karvaasti, että tuohon keltaiseen maaliin ei tartu mikään mahti maailmassa (en osaa näemmä upottaa tätä linkkiä tekstiin tällä laitteella, mutta tässä niistä maaliongelmista vessassa http://laurakaisatalo.blogspot.fi/2013/07/maalimurheita.html), epäilen, ettei siihen tarttuisi myöskään minkään valtakunnan tapettiliisteri. Näin ollen olen päättänyt, että lastenhuoneesta revitään kokonaan pois nuo maalatut tapetit ja tapetoidaan uusi kerros neitseelliselle pohjalle. Vanhat tapetit jätetään muistoksi vain tuolle paperitapetoidulle ja maalaamattomalle seinälle. 

Huone on tapetoitu aikaisemminkin niin, että listoja ei ole irrotettu vaan tapetin reuna on nostettu listoja vasten kuten alla saattaa näkyä, jos on oikein tarkat silmät ja kyky lukea huonolaatuisia kuvia. Ajattelen, että samalla tavalla tehdään nytkin - jos listoja lähtee repimään irti, ne pitäisi maalata uusiksi ja se taas on niin iso työ, etten siihen nyt jaksa ruveta kun on paljon muutakin työn alla. Saavat opiskelijat kokeilla ihan oikeita vanhan kunnon pula-ajan menetelmiä. Höm.


Minua nyt sivumennen sanoen hiukkasen ahdistaa tuo keltainen maali eteisen ja keittiön seinissä. Se on  ties mitä, taatusti epähengittävää. Ei paljon auta sutia sitä jollain perinnemaalilla, jos alle jää tiivis pinta, luulen ma. Mutta en mieti sitä nyt, mietin sitä joskus myöhemmin kun on keittiön ja eteisen miettimisen vuoro.

Ai niin, yksi olennainen asia jäi vielä kertomatta: lastenhuoneeseen ei tule lastenhuoneen tapettia, koska  minusta lastentapetit ovat pääosin ääliömäisiä ja meillä ei ole tarkoitusta tapetoida huonetta uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun lapset ovat kasvaneet ohi lastentapettivaiheesta. Tämä huolimatta siitä, että tytär vanhempi ihastui ikihyviksi Maaria Wirkkalan lapsena piirtämään, ylläripylläri vaaleanpunaiseen Enkeli-tapettiin. 

Lastenhuoneeseen tulee proosallisesti Yki Nummen Calypso. Eleetön, vaalea, viiskytlukulainen. En tiedä, miten tällä laitteella saisi sen kuvan tähän suoraan, joten saatte käydä linkin takaa kurkistamassa Pihlgren&Ritolan sivuilta: http://www.tapettitehdas.fi/fi/tyylit/50-luku/63348

Opiskelijat saapuvat joskus kuluvan syksyn aikana. Odotan innolla, millainen onnen tunne valtaa mielen kun sitten on yksi huone kokonaan valmis. Muuta muutosta ei ole tulossa, tapettioperaation jälkeen on vain syväpuhdistettava ja vahattava lattian linoleummatto ja siinä se. 

Kas näin, ensimmäinen bloggaus iPadilla suoritettu. Vähän kökköä, mutta tällä tavoin saan ainakin selätettyä sen suurimman bloggausesteen eli laiskuuden pienennellä järkkärillä otettuja kuvia blogiin sopivaksi. Täytynee etsiä seuraavaksi joku valokuvausopas pädille, luulen ma. 

tiistai 5. elokuuta 2014

Oodi maksullisille miehille

Pienenä välikommenttina ennen pidempää raportointia: on kuulkaa ihan superhuojentavaa kaiken itse tekemisen ja hitauden ja muun elämän ylijyräämän remonttiraukan jälkeen katsella, miten kahdessa (2) päivässä tämä


muuttuu täksi:


Älkää kertoko kenellekään, mutta me vähän niin kuin rakennettiin uusiksi tuo parveke. Sellaista ei saisi tehdä siksi, että alkuperäisen kopioksi tehty parveke ei ihan välttämättä täytä nykyisiä rakentamismääräyskokoelman vaatimuksia kaidekorkeudesta, vaikka muut vaateet täyttyvätkin. Parvekkeen korkeutta säätelee kuitenkin ennen muuta tuo rautaputkesta tehty kaide, joka on kiinni talon rungossa sillä tavalla, että sen irti saamiseksi osapuilleen puoli taloa olisi pitänyt purkaa. Emme halunneet purkaa puolta taloa, enkä myöskään halunnut että verannan ja parvekkeen mittasuhteet muuttuvat, koska nyt kokonaisuus on sopusuhtaisen näköinen. Jos parvekkeen laitaa olisi korottanut vaadittuun metriin, siitä olisi tullut pienen ja korkean tötterön näköinen, pelkään ma. Matalampaa kaidetta puoltaa myös se, että verannan takana ovat talon toisen pään palotikkaat, ja vähän matalamman kaiteen yli on helpompi heilauttaa itsensä parvekkeelta ensin verannan katolle ja siitä tikapuille, jos livakkaa poistumista vintiltä joskus tarvitaan. Veranta tarvitsi sitä paitsi uuden katon, ja kattohuopaa oli aika mahdoton vaihtaa sillä tavalla, että vanha, laho parveke tönötti siinä päällä.

(Minä nyt kirjoitan tämän tekosen avoimesti tähän blogiin siksi, että jos joku haluaa mennä kantelemaan meistä Mikkelin rakennusvalvontaan, ja Mikkelin rakennusvalvonta katsoo rikkeen niin suureksi, että alkaa sitä tutkia ja sitten meitä hutkia, voin mieluusti riidellä vaikka maailman tappiin asti siitä, onko järkevää a) ylipäänsä aina soveltaa rakentamismääräyskokoelmaa pilkulleen korjausrakentamisessa tai b) purkaa puolta taloa siksi, että saisi talon runkoon pultattua parvekkeen kaidetta hiissattua ylöspäin joitakin senttejä. Koska järjetön Niemen tehtaiden sänky -kiista on jälleen vuoden tauon jälkeen aktivoitunut, olen vakuuttunut siitä että joku raivopäinen kaheli bloginlukija soittanee heti huomenissa rakennusvalvontaan. Ei kun vaan, jos siltä tuntuu.)

Nyt vähän maalausta ja nurkkalautaa ja Ferrexiä tuohon kaiteeseen niin meillä on maailman nätein ja söpöin pikku parveke, jonne voin istuttaa ensi kesänä kukkia ilahduttamaan kaikkia Ristiinantietä ohi suhaavia matkaajia. Jonkun istuskelupaikankin sinne voisi kyhätä, kun vain keksisin, mikä olisi mukava ja mahtuisi noihin vaatimattomiin neliöihin.

Raportoin parvekkeesta vielä tarkemmin kuvien kanssa, kunhan saadaan se ihan valmiiksi. 

maanantai 4. elokuuta 2014

Hankoon

Olemme viettäneet tänä kesänä kolme supertehokasta remonttiviikonloppua. Supertehokkaiksi ne on tehnyt se, että lapset ovat olleet ko. viikonloppujen ajan isovanhempiensa hellässä huomassa. Lämmin kiitos isovanhemmille (ja kaino toive siitä, että jos yksi viikonloppu vielä jompaan kumpaan mummolaan elokuun loppupuolella...).

Ensimmäinen viikonloppu toukokuussa meni alapihaa myllätessä. Kaksi muuta ovat sujuneet ikuisuusprojektilta tuntuvan talon ulkomaalausprojektin viimeistelyssä. Minä kitisin sen keskimmäisen viikonlopun sitä, että tämä homma sujuisi paljon letkeämmin jos olisi radio. Viime viikonloppuna puoliso osti minulle radion.


Radio on Sangeanin malli WR12 ja se on ihana. Siinä on jykevä ääni, sellainen josta olisi hyvä kuunnella iltaisin merisäätä valtakunnassa kaikki hyvin -tunnelmissa. Se painaa todella paljon, mikä on harvinaista nykyisten heppoisien muovista kasattujen pienelektroniikkarempuloiden maailmassa. Ja se on niin kaunis.

(Meillä oli Joensuusta Romuritarilta ostettu tsekkoslovakialainen vanha radio, mutta se meni rikki. Siitä ei myöskään kuulunut kuin yksi kanava kunnolla, joten en ole vaivautunut viemään sitä edes korjattavaksi. Nyt on retroradio, josta kuuluu monta kanavaa. Aion pidättäytyä tässä kohtaa modernissa teknologiassa. Kohta meillä on varmaan laminaattia ja lasikuitutapettia yltympäriinsä.)

No, jo kaksi intensiivistä aamusta puolilleöin -viikonloppua vaatinut urakka tosiaan sujui paljon letkeämmin radion tahdissa. Suomipop soittaa aika paljon Leevi and the Leavingsia, huomasimme. Lisäksi tuli päivitettyä kesän 2014 musiikkitrendit. Aika paljon soi se Arttu Wiskarin Avaimet käteen -kauhistus - ihan käypää terapiaa henkilöille, joille uusi talopaketti näyttäytyy toisinaan varsin houkuttelevana skenaariona. Ja sitten soittavat runsain mitoin myös sitä Vadelmavenepakolaiskappaletta, tätä näin:



Panun serkku se sitten kommentoi Facebookissa, että savolaisnäkökulmastahan tuo teos sopii meidän tämänhetkiseen remonttiprojektiin numero yksi suorastaan loistavasti. Ihan ihmetytti, ettei sitä itse keksitty.


Kun nimittäin toista viikonloppua hankoo ja hankoo maaleja irti ikkunanpokista ja verannan ikkunoiden sisarpaneelista tehdyistä alkuperäisistä listoista, tietää hanganneensa. Iljettävää, venyvää, käryävää muovimaalia. Yäk.


Minä en osaa olla niin tarkka kuumailmapuhaltimen kanssa, että saisin nämä mahtavat ajalliset kerrostumat säilymään - tömäkkä muovimaalikerros on saatava irti ja saman pesuveden mukana lentävät sitten nämä varhaisemmatkin, perin mielenkiintoiset sävyt. Talo ei ole seinien kuorinnan perusteella ollut koskaan muu kuin keltainen, joten kokonaisuus on ollut varmasti melko säpäkkä näky tällä sanoisinko neonturkoosilla sävyllä maalatuilla ikkunatehosteilla!


Kuten taisin jo aiemmin mainita, meillä oli joskus kaunis ajatus siitä, että ikkunoiden vuorilaudat säästettäisiin, kuorittaisiin maalista ja maalattaisiin uudelleen. No, ei se purkaminen meiltä sitten onnistunut aikataulullisesti mitenkään ja maalaripojat purkivat laudat lopulta vähän ronskein ottein, joten niistä ei juuri jäänyt jälkipolville säilyteltävää.

Jälkikäteen ajatellen uudesta tavarasta vuorilautojen tekeminen on tässä konkurssissa ihan helpottavaa, koska noissa maalinpoisto-uudelleenmaalaus-touhuissa menee ihan hirveästi aikaa. Nuo verannan listat kuitenkin halusin ehdottomasti säilyttää, koska niissä on ihan oma ulkonäöllinen juttunsa eikä pelkästään satasta höylälautaa lyöty jiiriin akkunan ympärille.

Mutta kyllä niiden verannan listojenkin kanssa sai töitä tehdä. Ja lisäksi ovat karmit, nekin paksun muovitöhkän peitossa. Karmeista olen nyt tässä vaiheessa ottanut maalin pois vain siltä sivulta, joka näkyy ulospäin eli seinän ja ikkunanpokan väliseltä alueelta:


Kas näin. Tömäkkä turkoosi täälläkin, mutta myös punaruskean sävy: 


Myös ikkunoiden rimat, jotka nostavat karmin samalle tasolle paneloinnin kanssa, vaihdettiin uusiin koska niitä ei saanut ehjinä irti. Ja kun ensin olin hangannut sen vanhan maalin irti, seuraavaksi tuli Vadelmavenekappale taas ajankohtaiseksi - hankoon ja hankoon puolukanpunaista pellavaöljymaalia ranneohennuksella karmiin:


Niin, se unohtui sanoa että meidän tapauksessamme tämä ikkunaprojekti edellyttää aina kaikkien ikkunoiden irroitusta, koska isoissa ruuduissa ei ole ollenkaan saranoita ja ulkopokat ovat kiinni ruuveilla. Avoimien ovien viikonloput, siis:



Karmien maalinpoistossa käytin pelkkää fyysistä voimaa ja terävää skrabaa. Maali lähti niin ihan hyvin. Kuumailmapuhaltimella en uskaltanut sohia tuonne pölyisiin karmin ja seinän rakoihin, Speedheaterilla on minusta kamalan hidasta tehdä töitä ja maalinpoistoaineen kanssa pusaaminen oli myös työlästä ja kuumuudessa mahdotonta, kun olisi pitänyt vetää paksut suojavarusteet ylle. Voimaa ja skrabaa -menetelmän miinuksena tosin se, että tikkailta käsin minulla loppui välillä fysiikka kesken, kun olisi pitänyt yhtä aikaa keikkua tikapuiden nokassa ja painaa koko kehon voimalla skrabaa karmia vasten siistin jäljen aikaansaamiseksi.


Silloin apuun tuli suuremmalla massalla varustettu toveri remontin tuoksinnassa:


Ai niin joo ja tuleville sukupolville tiedoksi, että puoliso korjasi samassa rytäkässä myös lahonneen olohuoneen pikkuikkunan karmin. Lopputuloksesta en muistanut ottaa kuvaa, mutta siihen on siis suoritettu pienimuotoinen puukorjaus heinäkuussa 2014. Karmin nurkkaan oli jostain syystä valunut vettä ja nurkka oli lahonnut, ihan ei nyt saatu kiinni että mistä moinen vaurio kun kaikki muut talon karmit ovat olleet ihan ehjiä. Tuokin paikka toki huomattiin kesällä 2012 silloin kun ikkunanpokat olivat vuorotellen remontissa Rantasalmella, mutta arvatkaa muistettiinko sitä enää kun kunnostetut ikkunanpokat oli laitettu paikalleen. No, nyt ei ole enää laho sekään karmi. Feinillä lahot pois ja uutta puuta tilalle.


Sinänsä tämä koko ikkunaoperaatio ei vaikuta kovinkaan suuritöiseltä ainakaan pinta-alojen puolesta - maalataan karmista näkyviin jäävä kapea osa tehostevärillä ja kiinnitetään uudesta, valmiiksi maalatusta tavarasta uudet vuorilaudat ikkunoihin.

Kun sen sitten tekee työvaihe työvaiheelta alkaen verannan ja sen ulko-oven listojen ja lautojen maalinpoistosta ja uudelleenmaalaamisesta homesuojakäsittelyineen (arvatkaa unohdinko taas vaihteeksi oksalakan...), ikkunoiden irrottamisesta, tikkaiden nokasta käsin rimojen irrottamisesta, karmien maalinpoistosta, rimojen mittaamisesta, sahaamisesta ja uudelleennaulaamisesta, karmien ja rimojen maalaamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja takaisin paikoilleen asettamisesta, parin viikon odottelusta pellavaöljymaalin kuivumisen takia ja päätyen ikunoiden irrottamiseen taas kertaalleen uudelleen maalausta varten ja niiden kiinnittämiseen takaisin odottamaan punaisen maalin kuivumista niin, ettei vuorilautojen asetteluussa tuhriudu koko tienoo punamaaliin, on vähän sellainen olo että vaikka minä miten hankoon ja hankoon niin valmista ei tule koskaan. Että pitäisikö soutaa pakoon.

Ja vähän pienesti olen ehkä alkanut ymmärtää, miksi markkinamies keksi kiireiselle nykyihmiselle vesiohenteiset maalit ja muut alkydihässäkät, joiden kuivumisaika mitataan tunneissa. En toki niitä omiin seiniini lätkisi, mutta sanottakoon vaikka niin, että ymmärrän ehkä, mistä lähtökohdasta noita pintakäsittelytuotteita on ryhdytty kehittelemään...

Vähän masentaa sekin, että vaikka ne lapset saisi vielä torpattua yhdeksi viikonlopuksi mummolaan, niin ei me tätä projektia varmaan vielä tänä kesänä saada valmiiksi. Meillä on nimittäin kolme ikkunaa, joihin ei pääse käsiksi tikapuilla ja joita varten pitää rakentaa telineet. Yksi on vintin ison huoneen ikkuna, toinen vintin portaiden pikkuikkuna ja kolmas tässä kuvassa takimmaisena näkyvä, autotallin oven päällä oleva olohuoneen ikkuna. Noille ei ole vielä tehty yhtikäs mitään ja niiden valmiiksi saattaminen edellyttäisi ties ainakin neljättä jos ei viidettä lapsivapaata viikonloppua. Hohhoijaa. Muualta paitsi vuokralaisen oven ympäriltä puuttuu lisäksi vielä ne vuorilaudat, ja vuokralaisen oven yläpuoleltakin kapea pikkuikkuna - paikalla on tällä haavaa esteettinen filmivaneri, koska kuvittelen pystyväni kunnostamaan ikkunan ennen pakkasten tuloa. Vuorilautojen sahaus jiiriin on luku sinänsä, kun sahuri vaatii itseltään millintarkkaa jälkeä, ja kääntöpöytäsahasta hajosi vielä ohjuri pahimmoilleen, onneksi siihen saa tilaamalla varaosia. Nopeaa valmistumista ei edesauta myöskään se, että ikkunoihin on askarreltava laudasta ja kahtia sahatusta paneelista vielä tippalista alalaitaan. Ne laudat ja puolikkaat paneelit ovat sentään jo valmiina ja odottavat toista maalauskertaa. Niistäkin unohdin oksalakan. Greit.


Tämän maratonpostauksen kauniiksi lopuksi lienee paikallaan esitellä, miksi minä näin kamalasti hankoon ja hankoon. Tässä keskeneräistä verantaa:


Noiden punaisten ympärille vielä siis valkoiset vuorilaudat tai tässä tapauksessa tosiaan koristelistat, niin a vot. Näyttää minun silmääni tosi nätiltä ja raikkaalta, vaalean keltaisen seinän ja valkoisten nurkkalautojen yhdistelmä olisi vähän lätky mutta punainen raikastaa todella paljon. Väriyhdistelmä ei ole minun keksimäni, talossa on ollut tosiaan jossain vaiheessa nuo karmien näkyvät osat punaruskeita, ja tämä kokonaisuus ulko-ovien ja katon väritystä myöten esitellään myös Kotini kauniiksi maalaten -kirjasessa, tässä kuva viime kesäisestä postauksesta:


Tämän talon ulkoisia kauneusarvoja aivan uuteen sfääriin kohottavan nysväyksen lisäksi meillä olisi esiteltävänä lahon ulkoseinän korjaus betonirappusten vierestä sekä uudelleenrakennettu parveke. Jos jaksan iltaisin valvoa, niistä pitäisi seurata raporttia jollakin aikajänteellä. 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Ku on niin hikiki

Meillä aina välillä pompsahtelee esiin tämä ajatus maakylmästä. Tai maaviileästä, miten sen nyt haluaa ilmaista.


(Malva viihtyy auringossa. Puutarhuri ei.)

Minä kun en ole kovinkaan tekninen henkilö, en osaa kuvailla kyseistä toimintoa sen kummemmin kuin että maalämpökaivossahan on putkisto, jossa kiertää litku. Litku kerää itseensä maaperästä lämpöä, jonka se sitten vapauttaa. Siinä maalämpöpumpussa se vissiin tapahtuu. No, tätä samaa systeemiä voi kesällä käyttää käänteisesti myös viilentämiseen, ja siitä kerrotaan enemmän vaikkapa tässä linkissä.

Paitsi meidän tapauksessamme tuloilmaa ei jäähdytetä, koska meillä ei ole koneellista ilmanvaihtoa, vaan viilennys hoidettaisiin pömpeleillä, joita sanotaan puhallinkonvektoreiksi. Sellainen seinälle tai kattoon kiinnitettävä ruma, no, kirjaimellisesti pömpeli, josta puhkuu siis viileää ilmaa.

Meillä on  ollut viime viikot taas ihan sietämättömän kuuma. Talvisaikaan meillä on yleensä noin 21 astetta lämmintä, mikä on optimaalinen lämpötila. Sitä kuumemmassa alkaa tulla kiukku, kärtty ja hiki. Nyt sisälämpötila lähentelee kolmeakymmentä, paitsi vintissä jossa se on reilusti sen yli kun aurinko paistaa läkittää huopakattoon kaiket päivät. Minä narisen ja valitan, lapset nukkuvat huonosti, kotona on sisällä melko ankeaa. Pihalla on ihan yhtä kuuma kun varjopaikkoja ei juuri ole.

Niinpä puoliso otti luottoputkimiehellemme puhelun, joka alkoi sanoilla "tämähän on se aika vuodesta, kun kaikki soittavat sinulle kun pitäisi saada mökki viileäksi". Luottoputkimiestä uskalsimme odottaa saapuvaksi maaviileäasioissa ehkä marraskuussa, mutta hänpä yllätti sanomalla, että voisi tulla jo ensi viikolla tekemään konsultointikäynnin. Mietimme hetken, totesimme että joskus se viilennys oli tarkoitus asentaa joka tapauksessa joten miksipä ei sitten nyt.

Minä en voisi sietää ajatusta, että pieteetillä hinkatun talomme ulkokuorta laitettaisiin rumentamaan mitään ilmalämpöpumppua vastaavaa. Jotenkin nyt pitäisi kuitenkin sietää ajatus siitä, että talon sisäpuolelle ilmestyisi kaksi rumaa pömpeliä - toinen vinttiin ja toinen olohuoneeseen. En ole oikein päässyt vielä tämän asian yli. Puoliso löysi netistä kaikkein vähiten rumat pömpelit, jotka laitetaan sitten kattoon. Ne ovat tämän näköisiä.


Eli sentään littanoita, vain 13 sentin korkuisia, mutta susirumia. Ne peittävät alleen monta monituista ihanaa originaalia Halltex-laattaa. Mitä minä niille pömpeleille nyt sitten teen? Maalaan punaisiksi, niin kuin vessan viemäriputken, sillä "jos et voi peittää, korosta" -mentaliteetilla?

On sietämättömän kuuma. Esteettisestä ongelmasta on jotenkin nyt vaan yritettävä päästä yli. Onhan meillä myös mikroaaltouuni...

Jos tästä maaviileästä nyt jotain hyvääkin voi sanoa, niin se on ainakin hyvin halpaa viilennystä. Yläkerran konvektoriin voisi lisäksi tehdä erikseen sellaisenkin systeemin, että se talviaikaan toimisi lisälämmityspatterina - meidän vintissä on talvella aika viileä, kun siellä on alakertaan verrattuna varsin pienet lämpöpatterit ja keittiön puolella ovi-ikkunasysteemi sekä isossa huoneessa sivuvintin ovi taitavat falskata paljon enemmän kuin alakerran ikkunoista yksikään. Kun vintti on tarkoitus lähitulevaisuudessa ottaa asuinkäyttöön (älkää kertoko kenellekään, mutta minulla on ihan hullu ja epärealistinen haave siitä, että saisimme tämän keskikerroksen remontoitua jo kevättalven 2015 aikana...), on siellä ihan hyvä kovimmilla pakkasilla olla lisälämmönlähde. Toinen vaihtoehto olisi tietysti koko talon lämmitysjärjestelmän kiertoveden lämpötilan nosto sille tasolle, että vinttikin pysyisi lämpimänä, mutta se tuntuu jokseenkin turhalta kun tässä varsinaisessa elämiskerroksessa paljon alhaisempikin lämpötila riittää.

Tuo pömpelihän ei itsessään vielä toimi vaan sille pitää vetää putket kellarista, kondenssivedelle oma putki ja sähköäkin se mokoma tarvitsee toimiakseen. Ajatus seinillä risteilevistä putkista olisi toki niin sietämätön, että sitten vaan elettäisiin jotenkin tämän kuumuuden kanssa. Nyt kun noiden putkien piilottamiseen on olemassa varsin näppärä ratkaisu, tämä koko projekti on ylipäänsä tuntunut jotenkin toteuttamiskelpoiselta.

Se ratkaisu kätkeytyy tämän oven taakse:


Tämä on siis pihan puolen sivuvintin ovi vintin isossa huoneessa. Ollaan tässä salaa ostettu tuollaiset metalliset sairaalasängyt naapurista, ne ovat nyt vierassänkyinä mutta niillä on tulevaisuuden sisustusvisiossa paikka meidän makkarissa joka tulee olemaan vintin keittiö, lapset saavat makuuhuoneekseen tämän ison huoneen.

Oven takana on siis vintti, ja vintissä on ollut kummallinen puulaatikko seinällä. Jossain vaiheessa puoliso kuikuili sen sisään lautojen raosta ja näki punaista, joten päättelimme siellä sijainneen vanhan puukeskuslämmityksen aikaisen paisuntasäiliön. Sehän se olikin, kun lautalaatikkoa sitten ryhdyttiin purkamaan.


 Otin komistuksesta kuvan muistoksi sen jälkeen kun laatikko oli purettu ja sen eristeenä ollut puru-lastu-muhju lapioitu ja imuroitu pois. Pitää ottaa tuo paisari talteen.


Kun siirrytään vintistä alaspäin, tuon paisarin putket kulkevat keittiön nurkassa olevassa kotelossa, joka on alkuperäinen ja näyttää tältä:


Ja kun mennään vielä alemmas, kellarin entiseen pannuhuoneeseen jossa nykyisin vaikuttaa maalämpöpumppu, ne putket töröttävät katosta tällä tavoin:


Tässä meillä on siis suora, katseelta piilossa oleva linja maalämpöpumpulta vinttiin. Tuota reittiä ne kaikki viilennyspömpeleiden vaatimat putket ja sähköt saadaan tuotua ilman ylimääräisiä läpivientejä tai kotelointeja sinne, missä niitä tarvitaankin. Tämä vähän niin kuin ratkaisi asian viilennysremontin kannalta suotuisasti - tai katsotaan nyt vielä, mitä se luottoputkimies ensi viikolla vieraillessaan sanoo.

Enpä tiedä. Minulla on hyvin ristiriitainen olo tämän asian kanssa, mutta yritän nyt pitäytyä säilyttämäänn mielessäni vintissä näillä helteillä majailleen kesävieraan lausunnon. Se kun kuului osapuilleen niin että jos te meinaatte siellä vintissä asua niin ei siinä suunnitelmassa ole mitään järkeä ilman tuota viilennyshommaa. Uskokaamme siis kesävieraan kokemuksen syvällä ja hikisellä rintaäänellä paukauttamaa näkemystä. Vaikka ihan varmasti itkettää kun se valtaisa pömpeli pojottaa olohuoneen katossa, sanokaa minun sanoneen.