Eteisen uusi elämä

Meillä on hankala eteinen, johon ei pysty edes nohevinkaan sisustuslehden eteisenuudistusartikkeli. Eteinen ei ole oikeastaan edes eteinen vaan pitkä ja kapea käytävä, josta lähtee ovia kaikkiin pääilmansuuntiin ja jossa ei ole edes tilaa millekään peiliovikaapeille tai muille nykyajan kotkotuksille.

Ei silti, että kukaan sellaisia haluaisikaan. Meillä on kaksi taloon kuuluvaa alkuperäistä ja yksi kuopiolaisesta antiikkiliikkeestä ostettu Alvar Aallon Paimion parantolaan suunnittelema naulakkotyyppi ja ne ovat toistaiseksi riittäneet päällysvaatesäilytykseen. Ainakin rintamamiestalofoorumilla joskus ääneen pohtimani kenkäteline on edelleen tekemättä ja kengät vaeltavat siksi valtoimenaan eteisen lattialla. Palaamme asiaan, kunhan siihen tulee parannus.

Kävimme viime perjantaina paikallisessa kierrätyskeskuksessa hakemassa peräkärryllä kotiin joululahjani, hienon vanhan ison kippurakärkisen potkukelkan. Veimme samalla kierrätykseen entisen olohuoneen maton mallia Ikea ja Nasun käytöstä poistaman kasettidekin ja vetokahvan yläasentoon jumittavan matkalaukun. Näitä jälkimmäisiä esineitä autosta purkaessa katse osui hienoon pieneen lipastoon, joten kirmasimme saman tien sisään kysymään kyseisen lipaston hintaa. Joku muukin oli jo ehtinyt iskeä siihen silmänsä, mutta tämä joku oli sen verran kohtelias ja hölmö, että alkoi kilpakosijasta kuultuaan höpisemään jotain "no en minä nyt niin välttämättä sitä tarvitse" -tyyppistä. Puolisoni totesi tähän reippaasti että minä kyllä haluan sen, ja niin lipasto ja potkukelkka matkasivat kotiin.

Meillä oli ennen eteisessä tätini ensimmäinen omilla rahoilla ostama huonekalu, sinivihreä 60-luvun lipasto, joka on kulkenut mukanani ensimmäisestä omasta huushollistani asti. Siellä oli myös talossa ollut, keltaiseksi maalattu pieni pinnatuoli. Eteisnäkymä oli jokseenkin levoton, ei nyt ehkä vähiten siksi, että Paimion parantola -naulakot ovat pääsääntöisesti ylikuormitettuja.

Uusi lipasto pääsi tänään paikalleen eteiseen ja sen kaveriksi hain vintistä joskus jostain osto- ja myyntiliikkeestä vailla sen kummempaa käyttötarkoitusta mukaan tarttuneen pinnatuolin. Ja katso, eteisestä tuli jotenkin rauhallisempi. Se johtuu varmasti siitä, että nyt eteisessä on pelkästään lakatun puun eri sävyjä.

Ja ehkä myös siitä, että lipaston kansi ei ole vielä kuorruttunut kaiken maailman töryllä, jota siihen luultavasti huomisesta alkaen rupeaa pesiytymään.



Sisustuslehtityyliin lopuksi tavaraluettelo: Matto on ihanan paksu, lämmin ja pehmeä kirppislöytö vitosella ja siitä harvinainen tapaus, että ulottuu päästä päähän koko viisi- ja puolimetrisen eteisen. Peili on huuto.netistä, anoppi on askarrellut siihen nuo puiset karminpätkät ylä- ja alareunaan. Kissa-avainnaulakko roikkui koko lapsuuteni meidän mummon keittiön seinällä ja valokuvakehyksessä olevasta vuoden 1953 almanakasta olen kirjoittanut jo aiemmin. Täti ostaa aina joululahjaksi Martta Wendelinin kalenterin. Tuoli ja lipasto tulikin jo läpikäytyä, kaikki muu on aitoa ja alkuperäistä.

Maapohjakellari huoneentuu epäortodoksisesti

Seisoimme tänään kolmen sukupolven voimin entisessä maapohjakellarissa. "Tämä tuntuu nyt jo huoneelta", totesi puoliso. Totta maar, niin tekeekin. Tilassa on tasainen betonilattia ja tänään epämääräinen ja rosoinen, autotalliin avautuva aukko sai karmit ja sen shabby chic -ovenkin ainakin valokuvaustuokion ajaksi.

Pekka Huhdan, jota tuttavallisemmin myös guruksi kutsutaan (kjäh kjäh), mainioilla Sihistin-nimisillä nettisivuilla on oiva ohje siitä, kuinka vanhalle peiliovelle rakennetaan arvoisensa karmi. Kas tässä.

Meidän kellarissa on nyt ovi, jossa ei ole noudatettu gurun ohjetta ja tehty noita sormiliitoksia. Älkää kysykö miksi, minä sanoin että ne pitäisi olla. Timpurit elivät kellarin karmityömaalla omaa elämäänsä sillä aikaa kun olin töissä. Karmi on toisaalta ruuvattu kasaan ja sitten kiinnitetty lujasti kellarin betoniseinään, eli kaipa se koossa pysyy, vaikka painavia peiliovia joutuukin kannattelemaan. Jos ei pysy, niin kurittomat timpurit ovat luvanneet ottaa lusikan kauniiseen käteen ja korjata tekeleensä oikeaoppiseksi.

Ja jotta kaikki loputkin perinnerakentamisuskottavuudet karisisivat, karmin ja betoniseinän välistä railoa ei ruvettu tukkimaan tervatuilla tappuroilla, vaikka rakennusmestari Eino Hahdon rakennustapaohjeessa niin käsketään. Tervattuja tappuroita ei ollut saatavilla, joten karmin ja betoniseinän välinen railo on tukittu uretaanilla.



Onhan tämä nyt jotenkin vähän sietämätöntä. Ja toisaalta, alan pikkuhiljaa ymmärtää niitä rintamamiestalojaan remontoivia, työssäkäyviä lapsiperheitä jotka suorittavat remonttejaan "mennään rautakauppaan, ostetaan mitä tarvitaan, lyödään kiinni" -metodia. Sormiliitokseton, uretaanilla kuorrutettu karmi on ilonaihe, koska se on kaiken tämän arkikaaoksen keskellä kuitenkin valmis karmi.

Joskus pitää mennä siitä mistä aita on matalin. Varsinkin päivänä, jolloin maksulliset miehet saapuivat ja leikkasivat rehottavan orapihlaja-aidan kokonaan alas.

Etupihan ehostus

Toivon sydämeni pohjasta, että takapihamme vaikutuspiirissä asuvat ihmiset lukisivat blogiani. Tämä kertomus ehkä antaisi heille uskoa siihen, että takapihan puolella rehottava hirveä ryteikkö muuttuu vielä joskus tulevien vuosien aikana kauniiksi puutarhaksi.

Etupihan osalta kuviot olivat melko selvät jo muuttokesänä. Pihalla ei ollut minkäänlaista liikennöintiväylää autoja silmälläpitäen vaan koko etupiha oli nurmikkoa. Tonttiliittymä oli entisten asukkaiden sekatavarakaupan sijainnin vuoksi hilautunut vuosien saatossa tontin laidasta keskelle pihaa, ja näin koko etupiha oli käytännössä autoliikenteen alustana. Lumityöt olivat hankalat ja mittavat, nurmikko kului sadekelillä velliksi autonrenkaiden alla ja piha oli muutenkin jotenkin hassu ja hankala. Vaikka kyllä se taaperokärryilyyn kelpasi.



Anoimme jo viime vuonna kaupungilta lupaa siirtää tonttiliittymä takaisin alkuperäiselle paikalleen ja lupa heltisi ongelmitta - ja jopa ilmaiseksi. Suunnitelman toteutus venyi tälle syksylle, ja oli kaikkea muuta kuin ilmaista, mutta lopputulos on kyllä suorastaan vähän liiankin hieno.

Operaatio alkoi sillä, että pihan nurkassa kasvanut kitukasvuinen syreeni ja pari orapihlajaa kaadettiin nurin. Minä kaivelin pari testikuoppaa pihamaahan ja totesin, että vaikka paikalla joskus oli ollutkin hiekkainen tienpohja, se oli vuosikymmenten saatossa vajonnut unholaan. Sitten paikalle tilattiin luottokaivurikuski, joka kuori multakerroksen pois pihalta ja kaivoi myös orapihlajan sitkaat juuret mennessään.



Mullat ajettiin takapihalle täyttömaaksi, paikalle johon tulee joskus ehkä kenties autotalli. Huomatkaa pihalla rehottavat Teenage Mutant Ninja Sunflowersit eli käsittämättömän jättimäisiin mittoihin venähtäneet, linnunsiemenistä alkunsa saaneet auringonkukat.



Vielä tätäkin ennen piti päättää se, miten laaja ja minkä mallinen tulevasta kivituhkakerroksesta haluttiin. Kivituhka oli oikeastaan ainoa materiaali, jota suostuin harkitsemaan - asfaltit ja betonikivet sun muut nykyajan keksinnöt ovat varmasti käteviä ja näppäriä mutta näyttävät vanhan talon pihassa irvokkailta. Kivituhka kuuluu aikakauteen ja on minusta jopa nätti.

Pelkän suorakaiteen sijasta meidän kivituhka-alueemme on tuollainen paikoin vähän kaarevan muotoinen. Se on kaunis, mutta en lopulta tiedä, tuoko juuri tuo kaareva linja tuohon pihaan jotain ei-viiskytlukulaista, joka vähän häiritsee silmää. Pelkkä suorakaidekin näytti ainakin merkkausvärikokeilun perusteella hölmöltä, joten päädyime kaareen tuossa vuokralaisen rapun edessä.



Maiden kuorimisen jälkeen pihalle levitettiin suodatinkangas ja sen päälle kipattiin kaksi rekkakuormallista mursketta. Taaperokärryasennuksen jälkeen kaivuri tuli taas paikalle ja tasoitteli murskeen alustalle.



Rappujen edustalla oli styrox-levyjä, ja kun meillä sattui olemaan ylimääräisiä eps-levyjä, kuten styroxia nykyään kutsutaan, ajattelimme että lätkitään ne samalla tavalla kuin alkuperäisetkin. Saapihan nuo kaiveltua ylös jos ne alkavat sieltä huudella.



Ja sitten tuli kuorma-auton kyydissä yksi lasti pinnoitemursketta, joka seisoi kaivurikuskin kiireiden takia aika pitkään kasassa pihalla. Sitten tuli deadline vastaan. Tällä kertaa se oli betoniauto, joka tuli tuomaan kellarin lattiavalubetonia pihaan. Kaivurikuski kävi lykkimässä edellisenä iltana murskeen pitkin pihoja ja puoliso haki konevuokraamosta täryyttimen ja tiivisti veden ja täryn avulla pintakerroksen kovaksi ja toivottavasti kestäväksi. Pinnasta tuli ainakin maallikon tuntumalla yllättävän kova ja kantava, ensi keväänä kai sen sitten näkee millainen lopputulos on. Nyt siitä ei ainakaan irtoa mitään kengänpohjien kautta sisälle kantautuvaksi. Korkeintaan tytär saa kaivettua pihamaasta irti isoimpia kiviä, joita salaa yrittää pureskella kolmella hampaallaan.



Ennen pintakerroksen tasoittelua puoliso kärräsi takapihalta maalämpökaivon kuonakasasta rappujen eteen asennushiekkakerroksen ja asetteli sille vähän liuskekiviä jäljittelevän rapuneduskiveyksen edellä mainittua kengänpohjakantautumista hidastamaan.



Kiviä syövä tytär osallistui myös tähän asennustyöhön innolla.



Minä intin ensin hartaasti oikeiden liuskekivien puolesta, mutta nuo hautakiviveistämön ylijäämägraniitit saatiin naapurista ilmaiseksi. Puoliso vetosi jälleenrakennuskauden henkeen ja siihen, että silloinkin käytettiin sitä materiaalia, jota sattui olemaan saatavilla. Selitys oli kelvollinen, ja kyllähän nuo graniittilaatat itse asiassa sointuvat aika kauniisti harmaaseen rappuun ja pihan pintaan.



Lopputulos on kyllä varsin kaunis. Aika näyttää, miten se kestää käytössä - nuo naapurin ylijäämäkivet ovat ehkä vähän turhan niukkoja pinta-alaltaan mutta kunnon pohjatöiden ansiosta saattavat vaikka tuossa kestääkin.



Betonia jäi kellarivalusta yli, joten samalla valettiin myös matto- ja pyykkitelineet aiemmin valitulle paikalleen. Näin tuli hyödynnettyä kapea tontinsuikale naapurin Paulin ja meidän välissä, tuolle kaistaleelle tuskin mitään muuta järkevää käyttöä olisi keksinyt. Mattotelineen talvikäyttö oli ensin sijoituspaikan suurin pulma, koska lumet katolta tippuvat nykytilanteessa tuohon kulkureitille ja blokkaavat koko telineen. Sitten keksin, että ongelma tulee poistumaan ensi kesänä kun katto palautetaan alkuperäiseen huopa-asuunsa - huopakatolta eivät lumet hallitsemattomasti alas hujahtele.



Aamuhämärissä puoliso kaivoi kukonlaulun aikaan sängystään ylös kiskotun naapuriparan kanssa myös tolpat aurinkoportille ja nekin valettiin tömäkästi tonttiliittymän molemmin puolin - ylijäämäbetonia kun sattui olemaan aika reilu määrä. Portin ja telineiden maalaus on esissä ensi keväänä, niistä tulee tiilenpunaiset. Portit nostettiin paikoilleen betonin kuivuttua iltahämärissä - ilmeisesti aurinkoportteja voi asentaa vain pimeään aikaan.



Etupihan ehostus on orapihlaja-aidan alasleikkuuta ja uudelleenkasvatusprojektia ynnä pientä hienosäätöä vaille valmis. Joku minua tuossa pihassa häiritsee - se on jotenkin liian tyylikäs. Ökypiha vanhassa mökissä. Liikaa pinta-alaa ja avaruutta, kenties?



Tarkoitus oli kivetä nuo ajoväylän reunat niin, ettei nurmikko pääse valtaamaan alaa. Luulen, että jätämme sen kuitenkin tekemättä - puoliso lohdutti ökypihaansa murehtivaa bloggaria arvelemalla, että piha alkaa pian näyttää nukkavierummalta kun se vähän reunoilta ruohottuu ja sammaloituu.

Kuorma-autolla pihaan tuodut murskekasat maksavat aivan tolkuttomasti. Mutta olen joka tapauksessa sitä mieltä, että kyllä tuo operaatio kannatti. Etupihalle tuli ryhtiä ja autoille tolkullinen paikka. Vielä kun keksisi, mihin ympäri pihamaata orpona seilaavan peräkärryn sijoittaisi.

Kirjoissa ja kansissa

Koska koko kesä on aikalailla raportoimatta blogiin, puuttuu täältä myös ehdottoman merkittävä tapaus sekä talomme että varsinkin siinä ennen meitä asuneen perheen historiassa.

Ostimme talomme tosiaan suoraan ilman välittäjiä kauppias-Annin perikunnalta ja meillä oli talokauppoja tehdessämme ilo tutustua talon edelliseen lapsikatraaseen. Olemme kuulleet heiltä paljon tarinoita niin talosta kuin siinä asuneista ihmisistä ja elämästä, jollaista ei enää eletä.

Äitinsä kuoleman jälkeen Annin perikunta oli päättänyt kirjoittaa äidistään kirjan ja viime heinäkuussa vietettiin tuon omakustanteen julkistustilaisuutta. Kaikki talon edelliset lapset, osa puolisoineen, saapuivat tuomaan meille uunituoreen painoksen kirjasta ja tapahtumaa oli todistamassa myös muutamankin paikallislehden toimittaja. Edelliset lapset toivat nykyiselle lapselle tuliaisena ihanan, perinteisen kärpässienijakkaran, josta on sittemmin ollut suurta iloa - sen päällä ei suinkaan istuta eikä sille kiivetä, vaan se kaadetaan kumoon ja sitä vieritellään hihkuen pitkin keittiön lattiaa.

Minun henkilökohtaisena missionani on se, että tämä talo tullaan joku päivä suojelemaan museoviraston toimesta aikakautensa yhtenä harvoista alkuperäisessä asussaan säilyneistä rakennuksista. Henrikssonin lasten kirja tukee omalta osaltaan tätä missiota - kun on olemassa painettua sanaa keittiön komeroon arestiin pistetyistä lapsista tai puuhellan pellistä, jossa roikkuivat perheen sekatavarakaupan avaimet, on minulle ainakin itsestään selvää, että se komero ja hellan pelti säilytetään kyllä myös jälkipolville katseltavaksi.



Olen siteerannut aiemminkin perulaista runoilijaa César Vallejoa ja tämä on hyvä hetki siteerata vähän enemmän. Tämän vuoksi minä olen ostanut vanhan talon, ja tämän vuoksi olen iloinen siitä, että tiedän ja tunnen ne ihmiset, jotka täällä ovat ennen minua asuneet:

"Uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat koska niiden seinät on tehty kivestä tai teräksestä mutta ei ihmisistä. Talo astuu maailmaan, ei silloin kun se on saatu rakennetuksi vaan silloin kun siinä aletaan asua. Talo elää yksinomaan ihmisistä, niinkuin hauta.

Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on jäänyt ole heidän muistonsa vaan he itse. Eikä ole niinkään että he jäisivät vaan he jatkuvat talon läpi. Teot ja toiminnot lähtevät talosta junalla tai lentokoneella, ratsain tai jalan tai maassa raahautuen. Se mikä jatkuu talossa on orgaani, parhaillaan tapahtuvassa ajassa tai ympyränkehällä toimiva tekijä. Askelet ovat menneet, suudelmat, anteeksiannot, rikokset. Se mikä jatkuu talossa on jalka, huulet, silmät, sydän. Kiellot ja vahvistukset, hyvä ja paha ovat hajaantuneet. Se mikä jatkuu talossa on teon subjekti."

Shabby chic

Kaikki te tiedätte mitä se on. Se on sitä, mitä joka ikinen sisustuskauppa ja -lehti on ollut viime vuodet kyllästymiseen asti pullollaan. Valkoista maalia, jota on hiomapaperilla kulmista vähän sillai elegantisti kulutettu, ynnä muuta järjellä käsittämätöntä.

Minä osallistuin tänään pitkästä aikaa remonttihommiin. Kellarissa on tosiaan nyt valu ja suurennettu oviaukko tulevan pyykkituvan ja autotallin välissä. Saimme joskus viime vuoden puolella naapureiltamme (jotka luvalla sanoen ovat ainakin yhtä vakavasti hamstraamiseen suhtautuvia kuin mekin) kaksi tarpeetonta rintamamiestalon ovea, jotka ovat ilmeisesti joskus palvelleet veranan ovina tai muina katon alla olevina ulko-ovina. Toinen näistä ovista on tarkoitus sijoittaa pyykkituvan ja autotallin väliin, kas näin:



Koska muut kellarin peiliovet ovat ruskeita, tuo ovi on tarkoitus maalata myös samalla värillä. Asiaa ei auttanut edes toisten naapurien nelivuotias neiti Näpsä, joka totesi tulevasta maalinpoistourakastani kuultuaan melko ykskantaan: "Mutta keltainen on syksyn väri!"

Että hommiin vaan.



Maalausalustana toimi kellarin lattian ylijäämäbetonilla paikoilleen valettu, uusi mattoteline yhdistettynä kellarin lattiasta yli jääneisiin eps- eli styrox-levyihin. Kätevä ja käytännöllinen työalusta. Minä en ainakaan kykene poistamaan kuumailmapuhaltimella maalia sisätiloissa, käry käy nokkaan ja alkaa yököttää. Onneksi taitaa olla vielä sen verran kesää jäljellä, että tuon urakan saa suoritettua vielä sulan maan aikana.

Toinen puoli ovesta valmistui melkein kokonaan tyttären päiväuniaikaan ennen tattisopan keittelyä, ja tämä on nyt vissiin sitä shabby chiciä parhaimmillaan. Kaikki inhat hankalat kohdat on jätetty myöhemmäksi, pitää käydä hakemassa maalikaupasta kapeampi työkalu.



Ajattelin tuossa lämpimikseni, että jos olisin vähemmän jääräpäinen tämän viiskytlukulaisuuteni kanssa niin tuossahan olisi melkein valmis kellarin ovi. Ihanasti kulahtanut, ai kun romuromanttinen, puoliso kipin kapin karmilankkukauppaan ja ovi äkkiä paikoilleen.

Nyt tuo kaipaa minusta kipeästi hiontaa ja pellavaöljymaalia pintaan. Omaa elämänsähän tässä selvästi vaikeuttaa.

Kellarin lattiaa sanoin ja kuvin: lähtökohtia ja lattiankaivuuta

Projektit ovat blogin hiljaisuudesta huolimatta edenneet. Hiljaisuus ei sinänsä tarkoita sitä, että bloggaukselta säästyneellä ajalla olisi edistetty remonttia - minusta ei ole ollut minkäänlaiseksi avuksi saati tekijäksi koko syksynä, aika on mennyt tasan tarkkaan töissä ja iltaisin lapsen kanssa touhutessa. Lisäksi selkä otti ja meni rikki, eikä ole vieläkään oikein tullut kuntoon, mikä nyt ei ole omiaan edistämään yhtään mitään.

Onneksi on rakas puoliso, joka toimii sekä koti-isänä että opiskelijana että remonttimiehenä tarpeen mukaan.

Mutta itse asiaan, siirtykäämme maan alle. Kun talon tulevaisuutta suunnittelimme, päätimme aloittaa kunnostustyöt kellarista. Osin siksi, että sauna kaipasi kiivaimmin remontointia, osin siksi, että arvelimme ettei kellarin jälkeen mikään muu tuntuisi enää missään. Ainakin tässä vaiheessa on sellainen kutina, että olimme oikeassa.



Kuten edellä olevasta pohjakuvasta käy ilmi, kellaritila on alun perin jaettu suurin piirtein kolmeen osaan. Yhden kolmanneksen vie autotalli, toisen kolmanneksen kombinaatio rappuset-pottukellari ja varasto-sauna. Väliin jää tila, jonka toisessa päässä on entinen pannuhuone ja jonne oli 90-luvulla siirretty öljysäiliöt. Tilassa ei ollut lattiaa, vain Anni-vainaan omakehittelemä sanomalehtisilppueristys hiekkamaan päällä. Säilytimme siellä vaatimatonta halkovarastoa. Pari hiirtä ja yksi myyrä pitivät sitä kotinaan.



Tästä lievästi lohduttomasta murheen alhosta visioi arkkitehtimme alun perin jos jonkinlaista kodinhoitohuonetta, ja lopulta päädyimme pyrkimään kohti yhdistettyä varasto-pyykkihuolto-vessa-suihkukaappitilaa. Lopputulos on suunnitelmista huolimatta vielä hämärän peitossa, mutta yritän tässä kuvata matkaa lähtötilanteesta tähän päivään.

Ensin piti saada maalämpö, jotta öljysäiliöt kävisivät tarpeettomiksi ja niistä päästäisiin eroon. Ne lähtivät lopulta jonnekin Hämeenlinnan seutuville jatkamaan elämäänsä jossain toistaiseksi öljyllä lämmitettävässä rintamamiestalossa. Paikkanne on tyhjä, kaipaus sen sijaan kaikkea muuta kuin suuri ja sanaton.



Tuosta kuvasta käy muuten ilmi se, mistä minä tykkään tuossa tilassa eniten: sinne osuu kesällä iltapäivisin ja keväällä ja syksyllä iltaisin kauniisti auringon valo.

Talon ulkopuolella öljysäiliöiden poistuminen jätti myös jonkinlaiset arvet, jotka tullaan paikkaamaan sitten joskus ehkä ei ensi- vaan sitä seuraavana kesänä kun ulkoverhous maalataan.



Maapohjakellarissa majailivat muuten myös ruokataloutemme olennaiset kapineet, kaksi pakastinta. Ne roudattiin jollain täysin käsittämättömällä korkeimpien voimien suosiollisella avustuksella kahdestaan puolison kanssa maalämpöpömpelin kanssa entiseen pannuhuoneeseen. Eli Panu roudasi, minä pitelin symbolisesti jostain nurkasta kiinni. Pakastimet saavat olla pannuhuoneessa ainakin toistaiseksi, pyykkituvan puolelta niille ei ole budjetoitu tilaa.

Kun lattiapinta-ala saatiin vapaaksi, oli aika käydä Annin eristysmateriaalien kimppuun.



Tässä vaiheessa olin vielä onnellinen äitiyslomalainen, joten osallistumiseni kellarihommiin oli sentään jonkinlaista. Sanomalehtisilppua - kuivaa sellaista - irtosi lattiasta noin peräkärryllinen, ehkä viisi säkkiä. Emme enää muista moisia yksityiskohtia. Olennaisempaa on se, että kun puoliso kävi kuskaamassa säkkejä kaatopaikalle, sai hän sieltä mukaansa juuri jätelavalle lentämässä olleen aarteen: vanhan, pienen, suloisen yhden istuttavan pulpetin, josta ei nyt satu tähän hätään olemaan kuvaa. Jossain tulevaisuuden sisustuspostauksessa se luultavasti näkyy. Tässä kuvassa näkyy sen sijaan vain nainen työnsä ääressä:



Lopulta jäljellä oli pelkkä hiekka, ja kaivuu-urakka. Ensin autotallin ja kellarin välinen palo-ovi irrotettiin saranoita myöten ja noin 30 cm korkea kynnys moukaroitiin maan tasalle kottikärryliikenteen sujuvoittamiseksi. Sitten piti vain kärryttää.



Kellari olisi luultavasti vieläkin tuossa tilassa, ellei tontille olisi saapunut pietarilais-sveitsiläinen urho, joka sparrasi puolison kottikärryineen suorastaan huimaan suoritukseen. Lattiankaivuu tuli suoritetuksi muutamassa tunnissa yhden erittäin hikisen illansuun aikana. Minä juoksin hätäpäissäni välillä kauppaan ostamaan sipsejä ja suolapähkinöitä - molemmat ihmiskaivurit hikoilivat niin, että pelkäsin tosissani käsiin jäävän kaksi nestehukkapotilasta.

Sinänsä kaivuuhomma oli inhimillinen tuon kottikärry ja lapio -metodin avulla suoritettavaksi kun tässä vaiheessa oli jo päätetty, että kellarin lattia tullaan eristämään salaojittavalla lämmöneristeellä, meidän tapauksessamme fuktisolilla. Kuten jo saunarempasta kävi ilmi, meillä on tässä talohommassa filosofiana se, että korjataan mahdollisimman paljon vanhaa vanhalla tavalla ja jos on jossain kohtaa pakko tehdä uutta, tehdään kokonaan uutta. Niinpä tuo kellarin uusi lattia tehtiin asiaan perehtymisen jälkeen järkevimmäksi katsomallamme, nykytietämyksen mukaisella rakenteella - eikä tuon salaojittavan eristeen käytössä varsinaisesti haitannut tosiaan se, että sen avulla kaivuu-urakan pystyi minimoimaan kun paksua kapillaarikerrosta ei tarvittu. Hiekkaa kärrättiin pihalle noin puolen metrin kerros, joka tilavuusmitalla ilmoitettuna tarkoitti noin 7-8 kuutiota.

Kellari nyt on ollut kuiva vuosikymmenet, sen kertoivat nuo kuivat sanomalehdet lattialla, mutta sen varaan ei toki kokonaan uskaltanut laskea. Tästä lattiarakenteesta seuraa myöhemmin lisää tarinaa, nyt kuvakavalkadi siitä, miltä kellari näytti kun sveitsiläinen tornado oli poistunut paikalta leipätyöhönsä, ohjaamaan dokumenttielokuvia. Jotkut ihmiset ovat niin selvästi väärällä alalla. Kuvissa näkyvä betonilaatta on piipun antura eli piippu lähtee nousemaan tuosta maapohjakellarin nurkasta.







Tuolla hiekkamaan alla risteilevät putket oli jo vaihdettu jossain välissä muovisiin autotallin lattiakaivosta tulevaa viemäriä lukuunottamatta. Putkimies-Marko vaihtoi varmuuden vuoksi nuo muoviset viemäriputketkin uusiin - nyt meillä on päivämäärän tarkkuudella tieto siitä, mitä ja milloin lattiavalun alle on asennettu. Lattiasta pätkäistiin pois myös yksi käytöstä poistettu rautaputki, joka tulkintamme mukaan on joskus tuonut käyttöveden taloon. Se on tässä kuvassa vasemmalla.



Sinänsä tuon putken pätkäisy sisälsi lievän jännitysmomentin, koska putken käytöstä poistamisesta ei ollut varsinaisesti dokumenttia. Sen alapuolelta, hieman syvemmältä, löytyi kuitenkin muoviputki, jonka pinnalla helmeili kesähelteellä vettä ja joka tuntui selvästi viileältä. Rautaputkeen ei kondensoitunut mitään eikä putki ollut viileä. "Vedä poikki vaan", sanoi remonttimies rälläkän varressa olleelle hanslankarilleen, ja tämä teki työtä käskettyä. Päättelyketju osoittautui aukottomaksi.

Autotallin viemäri kaivettiin siis ylös, ja tältä se näytti.



Jäljelle jäi roilo, johon vaihdettiin myös uusi putki ja lattiakaivo ja yhdistettiin se maapohjakellarin puolella pääviemäriin.



Samalla konevuokrausvuorokaudella puoliso silpaisi myös autotallin ja maapohjakellarin välisen oviaukon miehen mentäväksi. "Silpaisu" on sikäli hieman virheellinen termi, että sokkelin ja kellarin väliseinien materiaali, 50-lukulainen säästöbetoni, on meidän talomme kohdalla melko tujua tavaraa. Olen kuullut kauhutarinoita sokkeleista, jotka murenevat kun niihin kohdistaa lehmän henkäyksen. Meidän sokkelimme ei horju eikä murene, eikä timanttileikkuri meinannut purra kivenmurikoiden takia edes autotallin ja maapohjakellarin väliseinään, vaikka autotallin valettuun betonilattiaan terä upposi kuin kuuma veitsi voihin. Verta ei onneksi vuodatettu, ei juuri kyyneleitäkään, hikeä sitäkin enemmän.



Vehje oli miehekkään kokoinen, mutta ei sen terä silti ulottunut väliseinän läpi. Oviaukon korotusoperaatio piti suorittaa niin, että ensin surauteltiin autotallin puolelta ja sitten maapohjakellarin. Huomatkaa edelleen, että diplomi-insinööri työskentelee ainoastaan valkoisessa kauluspaidassa.



Puoliso seisoo kuvassa penkillä, hänenkään päänsä ei normaalioloissa sentään yllä kellarin 220 sentin korkeudessa olevaan kattoon. Tuo oviaukon kasvatus sen sijaan juontaa juurensa juuri isännän liki kaksimetriseen varteen - tämä kun on kojauttanut lippalakki päässään kellarissa liikuskellessaan päänsä tuon entisen palo-oven matalaan karmiin pari kertaa niin, että taju on meinannut vilahtaa kankaalle. Nyt ei ole sitä ongelmaa.

Näin oli kaikki perustavanlaatuiset työvaiheet suoritettu ja voitiin aloittaa itse lattian rakentaminen. Siitä kuulette ensi kerralla, toivottavasti mahdollisimman pian koska se lattiavalu kuivuu jo tuolla muovin alla.

Yleisön pyynnöstä

Edellisen postauksen kommenteissa toivottiin todistusaineistoa siitä, että uusi uljas jääkaappimme on todellakin saapunut. Lyhyestä virsi kaunis, tässä se nyt on:



Ja toimii edelleen.