Keittiön hetki parrasvaloissa

Kuva: Jaakko Avikainen

Olemme asuneet Mikkelissä kohta yhdeksän kuukautta. Joka toinen kuukausi olemme ilman omaa ansiotamme koristaneet paikallisen sanomalehti Länsi-Savon sivuja. Ensin yritimme matkustaa häämatkalle Tbilisiin, puoliso ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen lentokoneeseen vikiteltynä, ja jäimme jumiin välilaskupaikkaamme Riikaan kun Islannin tulivuori päätti paukahtaa. Hankimme Riikassa jumittaessamme täydennystä ohueen matkakassaan lähettämällä kaksi valokuvaa Helsingin Sanomiin (ne maksavat niistä yllättävän hyvin), ja kotiin bussilla ja laivalla palattuamme paikallislehti oli suunnilleen ovella odottamassa ja halusi tehdä meistä jutun.

Seuraavan kerran istuimme kesäkuumalla Mikkelin Kirkkopuistossa, söimme jäätelöä ja keskustelimme siitä, kuinka stereotypista on ajatella, että löylynheiton MM-kilpailuissa henkihieveriin ja autuaammille metsästysmaille päätyneet kilpailijat olivat varmasti venäläisiä. (No, eivät olleet, vain toinen oli.) Samalla hetkellä pusikosta hyppäsi Länsi-Savon toimittaja ja kuvaaja, jotka tekivät katugallupia siitä, mitä mieltä kansalaiset ovat löylynheiton MM-kisoista. Ja taas oltiin lehdessä.

Pari viikkoa sitten menin idioottimaisesta homokeskustelusta suivaantuneena ensimmäistä kertaa elämässäni äänestämään seurakuntavaaleissa, koska en halunnut jättää luterilaista kirkkopoloista taantumuksen voimien valtaan. Marssin paikalliseen kauppakeskukseen ja täyttelin juuri äänestyslappuja kun selän takaa kuului: "Anteeksi, olemme Länsi-Savosta, voiko teistä ottaa kuvan?" Meinasi ruveta naurattamaan. Kuva otettiin, ja se päätyi lehden seurakuntavaaliuutista koristamaan.

Viime viikon perjantaina olimme hamstraamassa kirpputorilta isoja ja halpoja räsymattoja autotallin oven talvieristystä varten. Kesken hamstrauksen puhelin soi, ja linjalla oli Länsi-Savon toimittaja. Hän oli tekemässä juttua Mikkelin väestökäppyröiden kääntymisestä valoisaan suuntaan, ja tarvitsi juttuunsa tänä vuonna kaupunkiin muuttaneen henkilön haastateltavaksi. Työpaikalta olivat antaneet minun numeroni, luultavasti todettuaan että lehteen se päätyy kohta taas kuitenkin, joten parempi että tällä kertaa hallitusti.

Niin kävi, että papan satavuotias kehto pääsi tämän päivän lehden etusivulle, kuva meidän pihalta tokalle sivulle (nätisti näkyvät kuvassa muuten verannan räystäiden alla irvokkaasti repsottavat lateksimaalin jämät) ja keittiö nettiversioon. Juttu on kokonaisuudessaan vain paperilehdessä, mutta pieni pätkä, jossa tulemme epähuomiossa parjanneiksi kaikkia itäsuomalaisia kaupunkeja paitsi Mikkeliä, löytyy täältä.

(Eikä se Lappeenranta muuten mikään "huono" ole. Puoliso vaan on opiskellut siellä 10 vuotta ja totesi, että se on vähän niin kuin nähty.)

Kestovaippainfo

Tämä ei nyt liity kyllä aiheeseen oikein millään tavalla, paitsi siten että meidän makuuhuone eli nurkkakamari on vihdoin päässyt pahvilaatikkovarastona toimimisen alennustilasta ja on jälleen siisti ja sievä.



(Ja sitä käytetään muun muassa pyykin kuivaukseen.)

Otan kamarista valoisaan vuorokaudenaikaan kuvia, joissa sen kaikki sulot pääsevät esille. Esittelen tällä erää vain lopputuloksen, jonka saa aikaan aloitteleva kestovaippavanhempi pestessään kaikki vaippakuoret yhdellä kertaa ihan vaan varmuuden vuoksi tulevaa kestovaippakäyttäjää varten.

Tarinan opetus: Ne vaippakuorien tarrat kannattaa vissiin pitää pesun aikana kiinni.

Arkeologisia tutkimuksia

Ei sitä kameraa edelleenkään ole mistään löytynyt, mutta sen sijaan löytyi Panun vanha kamera lipaston laatikosta ja blogipäivitykset palaavat taas keskuuteemme. Kera hermoromahduksen, koska vanha sotaratsu-Sony ei aivan vastaa oman näppärän Ixukseni heitä seinään ja ota kuva -helppokäyttöisyyttä.

Haahuilin tässä eräänä unettomana yönä ympäri taloa noin kello kolmelta aamuyöllä, ja sain mielestäni hienon idean: Jahka kaikki suunnitteluasteella olevat remontit etenevät siihen vaiheeseen, että olohuoneen nurkan suihkupömpeli puretaan pois ja olohuoneeseen avautuu jälleen kulku suoraan eteiskäytävästä, voisimme ryhtyä radikaaleiksi ja sulkea pois käytöstä olohuoneen ja makuuhuoneen välisen oven. Näin makuuhuone aka nurkkakamari jäisi vähän syrjään kulkuväylältä, mutta talon ympäri pääsisi edelleen haahuilemaan jos uneton yö yllättäisi.

Aina rationaalinen puoliso kysyi aamulla idean esittelyn jälkeen, miten ajattelin ratkaista sen oviaukon sulkemisesta syntyvän ongelman, että nurkkakamari on tapetoitu ja tapetti on molempien mielestä säilytettävä tuleville sukupolville. Muistelin nähneeni vintillä joitain tapettirullia ja syöksyimme saman tien sinne. Makuuhuoneen tapettia ei löytynyt, sen sijaan löytyi mielenkiintoinen pahvinpala, joka oli oikeaoppisessa konservointihengessä poistettu olohuoneen seinästä nähdäksemme suihkupömpelin rakentamisen yhteydessä. Pahvista löytyi fantastinen arkeologinen kerrostuma:

Päällimmäisenä oli luonnollisesti olohuoneen nykyinen tapetti, joka henkii vahvaa 70-lukulaisuutta. Se on hitusen mykistävä, mutta hyvänä puolena täytyy mainita, että siihen on jo aikalailla tottunut. Erikoismaininnan arvoinen ominaisuus on se, että tapetti näyttää karvaiselta olematta kuitenkaan sitä, pinta on sileää paperia.



Puoliso hyökkäsi pahvin kimppuun kera puutarharuiskun ja sitkeän vesisumuttelun jälkeen nykytapetin alta löytyi kuuskytlukulainen, vaaleasävyinen ruudullinen tapettikerros, joka oli ihan nätti. Aloittelevat arkeologit unohtivat kuvata tämän osion, ja tänä aamuna tapettikerrostuma paloi jo iloisesti keittiön hellassa, mutta onneksi tapetti pilkottaa muutaman sentin alueella olohuoneen patterin takaa ja näyttää siis tältä:



Tämän jälkeen seurasi yllätysten yllätys: Kuuskytluvun ruututapetin alta löytyi vielä yksi, nähdäksemme siis alkuperäinen olohuoneen tapettikerros. Se on sävyltään vaalean ruskea, siinä on tummalla ruskealla ja kullalla tehtyjä lehti- ja oksakuvioita, ja tyyliltään se on nähdäkseni niin sanottu muraalitapetti, joita käytettiin paljon 40- luvulla ja vielä 50-luvun alussakin. Tapetti on kaunis, ja haluaisin löytää jostain vastaavaa. Ongelma on se, että ainakaan kahdessa tietämässäni vanhojen tapettien myymälässä, Tapettitalossa tai ruotsalaisessa Lim&Handtryckissä eli muraalitapetteja näkynyt. Tyydymme siis toistaiseksi ihailemaan tapettia tästä alta, ja vinkkejä tuon kaltaisen tapetin löytämiseen otetaan ilolla vastaan:



Se alkuperäinen ongelma, nurkkakamarin ja olohuoneen välisen oven sulkeminen ja oviaukon tapetointi, on edelleen suunnitteluasteella. Kiihkomielisesti kaikkia taloon tehtäviä muutoksia vastustava puoliso on sitä mieltä, että saman asian ajaa jos yksinkertaisesti sulkee oven ja lykkää olohuoneen puolella pianon oviaukon eteen, jolloin ovi kokee luonnollisen poistuman ovikäytöstä mutta on helposti palautettavissa alkuperäiseen tarkoitukseensa. Minua ja herkkää esteettistä silmääni moinen väliaikaisratkaisu ahdistaa, mieluummin purkaisin oven karmeineen ja listoineen, veisin ne vinttiin visusti talteen, levyttäisin oviaukon umpeen ja tapetoisin sen molemmin puolin, olohuoneen puolelta sillä uudella olohuoneen tapetilla jonka nyt satumme olohuoneen neljänneksi tapettikerrokseksi joku kaunis päivä valitsemaan. Makuuhuoneen osalta elättelen toivoa siitä, että pikkukamarin yhdestä seinästä, joka on tapetoitu nurkkakamarin tapetilla, voisi varovasti kastellen ja irti liu'uttaen siirtää pari vuotaa makuuhuoneen oviaukon peitoksi.

Epäilyttää tosin, että irrotettu ja uudelleen liisteröity paperitapetti saattaa lopputuloksen osalta edustaa koiran oksennus -kategoriaa. Vaan yrittää toki sopii, ainakin jos saan rakkaan puolison taivuteltua oviaukon viimeistellymmän sulkemistyylin kannalle.

Pakkomielle

Kamera on hukassa, joten bloggaaminen jumittaa. Lisäksi olen ollut töissä viime viikot päivin ja suurin piirtein öin, joten vaikka kamera löytyisikin, ei mitään julkisuuteen sopivaa kuvamateriaalia olisi mahdollista ottaa. Lähinnä täällä voisi kuvata dokumenttielokuvan elämänhallinnan hukkumisesta kaaokseen.

Olen yhden maksatushakemuksen päässä siitä, että siirryn hetkiseksi pois työelämästä. Ensimmäinen vapaaherrattaren toimenpide olkoon se kameran etsiminen, tai ehkä kuitenkin tiskaus.

Siihen asti voitte ihailla tätä.



Kuva: Finnish Design Shop

Minä näen valmistuneen keittiöremontin, koivupuisen tason ikkunan edessä, ja kaksi yllä mainittua arkipäivän dessign-helmeä odottamassa, että niille istutaan teemukin kanssa ja ruvetaan katselemaan ikkunasta ulos. Huuto.netissä ne olisivat nyt myynnissä, puolet halvemmalla kuin kaupan kiskurihinnat.

Jossain tuolla selkäni takana muistutetaan, että talouttamme on kohtaamassa kiistaton taloudellinen taantuma, ja että huokailin itse puoli tuntia sitten Port-au-Princen telttakyliä ja sitä, miten meillä on kaikkea ja vielä kattokin pään päällä. Että jos ei välttämättä tarvita, ei osteta, ja 380 euroa on kuitenkin aika paljon vain kahdesta tuolista. Eikä nuo itse asiassa ole edes yhtään sopivat rintamamiestalon keittiöön.

Ilonpilausta parhaimmillaan.

No, ehkä jätetään ostos siis väliin, tyydytään katselemaan kauniita kuvia ja säästetään nekin rahat. Speedheater-rahastoon.

Drinks are on the house! The bar is open!

(Luuranko kaapista: olin teini-ikäisenä kiihkeä Tom Cruise -fani. Osaan siksi ulkoa kaikki hänen 80-luvun elokuvansa. Nykyisin tunnen asiasta ajoittaista häpeää, varsinkin jos tulee pikkuveljen kanssa puhetta synnyttämisestä ja hän vetää esiin erinäiset istukka-aiheiset viittaukset Tom Cruisen myöhempiin vaiheisiin.)

Cocktail-elokuvaa lainaten, olemme siis avanneet pihallemme anniskeluravintolan. Minusta rintamamiestalon keittiön ikkunan alle kuuluu talvisin lintulauta, ja se ajattelumalli on ukkini ja mummoni perintöä. Olen lukemattomina iltapäivinä nojannut kättä poskeen mummolan keittiössä kissa-avainnaulakon vieressä ja katsellut lintulaudalla hyppeleviä tiaisia. Kissa-avainnaulakko on nyt meidän eteisessä ja keskiviikkona ostettiin vankilan myymälästä myös lintulauta.

Vankilan myymälä on muuten hyvä kauppa. Siellä on vaikka mitä, ja mikään ei maksa paljoa, ja tuntee ostoksia tehdessään kantavansa jonkinlaista vaikeasti selitettävää kollektiivista yhteiskuntavastuuta.

Lintulautaostoksen suorittamisen jälkeen mentiin ruokakauppaan ja parkkeerattiin lemmikkieläinten ruokahyllyn edustalle. Tarjolla oli siementä kuorittuna, pähkinää rouhittuna, talia pallotettuna ja jos vaikka mitä muutakin evästä pihan pikkulinnuille. Kilohinnat eväillä olivat moninkertaiset verrattuna siihen perinteiseen appeeseen, kuorimattomiin auringonkukan siemeniin. Puoliso epäili, tokko degeneroitunut lintuparvi löytää laudallemme jos niille tarjoilee moista simppeliä bulkkiruokaa, ja toisaalta kelpuuttavatko ne perusraaka-aineen jos naapurin laudalla onkin tarjolla vaikka samaa tavaraa valmiiksi kuorittuna.

Minä tuijotin kilohintaa, totesin että elämästä vieraantuminen ei voi pikkulintujen keskuudessa olla vielä tuolla asteella, epäilin myös naapurikilpavarustelun vaikutuksia, ja nappasin mukaan kassalle perinteisen siemensäkin.

Tänä aamuna menin keittiöön, avasin sälekaihtimet ja kurkistin ulos. Lintulaudalla pelmahteli yli kymmenen tiaisen parvi, jolle kuorimattomat perussiemenet näyttivät kelpaavan täysin ongelmitta. Lautapaikan valinnassa ajattelin vain itseäni ja sitä, että keittiön ikkunasta lintuja on mukava katsella, mutta näyttää siltä että sijainti on myös lintujen kannalta otollinen: lähistöllä on ruusupuskia, syreeniaitaa ja kohtuullisen matkan päässä myös orapihlaja-aita, joiden suojiin siemeniä pääsee kätevästi rouskuttamaan.



Muotiblogista lainattu kuvassa näkyvien esineiden hankita- ja kustannusselvitys: Lintulauta Mikkelin vankilan myymälästä parikymppiä, en muista enää tarkkaa hintaa, ja tolppa vanha heinäseiväs puolison sukutiluksilta, hinta työsuoritusperusteinen.

Ja loppuun vielä harrastelijapuutarhurin hapan kommentti: Kyllä marraskuu on sitten kaunista aikaa.

Eilisen päivän sähköä

Kävin eilen sähköliikkeessä, joka ei ihan vastannut nykykäsitystäni sähköliikkeestä. Kyseisen afäärin olemassaolosta meille vinkkasi samalle aaltopituudelle kanssamme ensinäkemältä heilahtanut sähkösuunnittelija. Hän suositteli vierailua paikassa sekä yleisen mielenkiinnon vuoksi että siksi, että saisimme sieltä tulevaa remonttia varten varaosia mahdollisesti sähkörempan tohinassa rikki meneville tai muuten vaan särkeytyville alkuperäisille 50-luvun katkaisijoille.

Vähän epäilin. Vaan enpä epäile enää.

Meillä oli summittainen käsitys siitä, missä kyseinen sähköliike sijaitsee, ja meitä oli ohjeistettu olemaan peljästymättä mikäli liikehuoneisto näyttää pimeältä ja menemään rohkeasti nykimään ovea. Näin oli, ja näin teimme. Ovella tuli vastaan vanha setä, ja kun esitimme asiamme, hän ohjasi meidät sisään. Tarkemmin sanottuna tuosta vasemmalla näkyvästä lasiovesta.



Myyjättärenä ja valojen sytyttäjänä toimi vastaanoton suorittaneen herran "emännyys", kuten hän itse rouvaansa tituleerasi. Ja eipä aikaakaan, kun vanhoista pahvisista myyntipakkauksista oli kaivettu lasiselle myyntitiskille liuta etsimiämme, iskemättömiä valokatkaisijoita. Sekä kuiviin että kosteisiin tiloihin. Malli täysin sama, kuin meillä käytössä oleva. Hinta joitakin euroja kappale. Maadoitettuja pistorasioita ei valitettavasti ollut enää valikoimissa, "kaikki ovat ostaneet", sanottiin selitykseksi, ja ymmärrettävistä syistä varastoon ei saa enää tilaamalla täydennystä.



Olen nyt syvästi pahoillani siitä, että en yksinkertaisesti kehdannut ottaa liikkeestä enempää valokuvia. Lukijakunta joutuu siis tyytymään sanalliseen kuvailuuni: Tämä oli yksi niistä paikoista, joissa käsinkosketeltavasti aistii ajan pysähtyneen. Hyllyissä oli isoja ja pieniä lasikupuja posliinikantaisiin pyöreisiin lamppuihin, katossa roikkui muutama 60-luvun valaisin, kaupan sisustus oli sinisine keinonahkatuoleineen jostain 40 vuoden takaa ja kaikki näkyvissä olevat sähköpistokkeet ja koskettimet mallia 50-luku. Vanhoja valaisimia olisi kuulemma ollut vintillä vielä lisääkin, joten vintagelamppuja etsiville suosittelen lämpimästi tutustumista myymälään. Tarjolla oli myös edustava valikoima erilaisia sähkömoottoreita ja generaattoreita, joiden röykkiö näytti varsin kunnioitusta herättäviltä hämärässä myymälätilassa.

Jutustellessamme liikkeenhoitajan kanssa kävi ilmi, että hän oli ennen asunut Ristiinantien varressa ja käynyt, kuinkas muutenkaan, useasti meidän talon Annin sekatavarakaupassa. "Lujasti rakennettu talo", oli sähkömiehen kommentti, vaikka hän olikin enemmän hirsi- kuin purutalomiehiä. Jotenkin sen saatan hyvin ymmärtää.

Lopuksi vielä koordinaatit kiinnostuneille: Sähköliike M Liukkonen Ky, Pankalammenkatu 3, Mikkeli. Puhelin 015-210 444. Mene tänään, en ole valitettavasti lainkaan varma siitä, onko liikettä huomenna enää olemassa.

Asiakaspalvelun kukkanen

Olen väsynyt, siispä valitan. Vaikka tässäkin tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin.

Meillähän oli tässä kesemmällä se talon kaapelointiprojekti. Kaapelin virittely maksoi aika paljon. Jossain vaiheessa projektin jo päätyttyä kokoilin kotitalousvähennystä varten kesän aikana kertyneitä ostopalvelulaskuja uudelle tietokoneelle excel-taulukkoon ja jäin pyörittelemään käsissäni puhelinyhtiön laskua. Siinä sanottiin vain, sen kummemmin erittelemättä ja yhdellä rivillä, että "talokaapelin kytkentä", tai jotain sinne päin. Rupesin miettimään, ja koska mietintäaika oli varsin myöhäinen, lähetin puhelinyhtiöön sähköpostiviestin jossa kysyin, onko tässä laskussa mahdollisesti jonkinlainen työn osuus ja jos on, onkohan se mahdollisesti kotitalousvähennykseen oikeuttava sellainen.

Sain vastauksen melko nopeasti, mutta vastaus kuului niin, että asiakaspalvelija ei tiedä asiasta mitään ja asiakas voi itse selvittää asian verottajalta.

Hieman tätä ihmettelin, kun olin jotenkin ajatellut, että mikäli tuo kotitalousvähenyskelpoinen työn osuus laskuun sisältyy, en varmasti ole ensimmäinen asiasta kiinnostunut vaan laskuun tulisi ikään kuin automaattisesti eriteltynä eurosummat toisaalta työlle ja toisaalta muille kustannuksille. No, asiaa googlailtuani tulin siihen tulokseen, että koska kyseessä on omalla tontilla teetettävä työ, pitäisi kotitalousvähennyskin irrota. Verohallinnon ohjekin sanoo näin: "Omakotitalossa vähennykseen oikeuttaa sähkö-, putki-, kaapelityöt sekä kellaritilojen ja saunan remontti sekä ulkokunnostus kuten maalaus." Tarkistin vielä asian soittamalla verottajalle, joka vastasi, että kyllä tällainen kaapelin kytkemishomma on yksiselitteisesti kotitalousvähennykseen oikeuttavaa palvelun ostamista.

Ja minä ottamaan yhteyttä puhelinyhtiöön ja ihmettelemään, mikseivät ole eritelleet jo laskulla tuota työn osuutta kun tuskin olen ensimmäinen, jota asia koskettaa. Puhelinyhtiön asiakaspalvelu lupasi sen kummemmin ihmettelyyni kantaa ottamatta lähettää meille erillisen kirjallisen todistuksen siitä, mikä on työn osuus ko. kytkentäprosessista.

Tänään tuo todistus kolahti postilaatikkoon ja kävi ilmi, että 393,20 euron hintaisen kytkentämaksun sisältämä työn osuus oli niinkin merkittävä kuin 228 euroa. Jäin miettimään, kuinkahan monelta tuo on ihan vaan huomaamatta jäänyt hyödyntämättä ja toisaalta vielä enemmän mietin sitä, miksei tuollaista voi ihan automaattisesti ja asiakaspalveluhengessä mainita jo sillä ensimmäisellä kotiin tulleella laskulla, ja vaikka printata sinne alalaitaan huomautuksen että työn osuus muuten kartuttaa kotitalousvähennystä? Olisiko se verottajan edun vastaista, ja puhelinyhtiö haluaa olla verottajan hyvä kaveri? Vai eikö kukaan vain ole tullut ajatelleeksi moista?

Joka tapauksessa, tulipa taas kerran sellainen olo että tässä maailmassa ei näemmä saa mitään ilmaiseksi. Olkoon tarinan opetus se, että vaivannäkö voi säästää kukkaroa yllättävänkin paljon - ja olkoon esimerkki myös vinkkinä heille, jotka omiin taloihinsa aikovat tulevaisuudessa kaapeleita asennuttaa.