keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Iltasatu

Kuten aiemmin kerroin, aika monet kyselivät pitkän bloggaustauon aikana, voisinko päivittää. Monet myös lisäsivät, että ymmärtävät kyllä elämäntilanteen ja sen, että blogin aktiivinen ylläpito ei aina ole päällimmäisenä prioriteettilistalla. 

Kirjoitin tänään Facebook-päivitykseksi tällaisen iltasadun ja ajattelin jakaa sen myös täällä blogissa. Tämä pieni kuvaus yhden päiväni illasta - joka on sähellyksen ja lähtöasetelman kannalta jopa aika tyypillinen nykyisessä elämässäni - ehkä kertonee, miksi sitä energiaa ei ole ihan kauheasti tänne asti riittänyt...

Mutta siis iltasatu, olkaa hyvä:

Minun piti eilen illalla viedä kirpputoritavarat tänään alkavalle myyntipöydälle. En voinut, koska tein puolison kanssa remonttirojukuormaa peräkärryyn. Minun piti hoitaa kirpputorikeikka tänään ruokatunnilla, mutta en voinut, koska olin sairaan tyttären kanssa kotona. Kun puoliso tuli illalla töistä, lähdin viemään aarteita kirpputorille ja samalla retkellä päätin käydä työpaikalla, koska oli Hyvin Kiireinen Työtehtävä, jota en voinut kotoa käsin loppuunsuorittaa. Suoritin työtehtävää, johon kuului kopiohuoneessa käynti kahteen eri otteeseen - printterini ei toimi ja lähin tulostusmahdollisuus on kopiohuoneessa, kuten myös skanneri. Ensimmäisellä käyntikerralla hoin itselleni "muista avaimet muista avaimet muista avaimet", ja muistin avaimet. Toisella käyntikerralla en hokenut ja no, arvannette erikseen kertomattakin miten kävi. 

Olin pimeässä koulurakennuksessa yksin. Työhuoneen ovi oli lukossa. Työhuoneessa sijaitsivat muun muassa puhelin, autonavaimet ja päällystakki. Ei ketään missään. Yritin miettiä kuumeisesti, kuinka tästä nyt lähtisin tilannetta purkamaan, kun kuulin käytävältä laahustusta. Käytävää pitkin kulki vanha setä, joka oli luvalla sanoen hieman kuuro. Hetken huutamisen jälkeen sain selville, että hänellä ei ole avaimia, mutta kansalaisopiston kuvanveistokurssi jatkuu kellarissa. Menin sinne. Yksi kuvanveistokurssilaisista johdatti minut läpi kellarin katakombien toiseen opetustilaan, jossa oli ennakkotietojen mukaan opettaja, jonka hallussa kurssilaisen mukaan saattoi olla avain. Epäilin jo katakombikierrokselle lähtiessäni, että avain olisi vääränlainen. Opettaja ja avain löytyivät, epäilykseni oli oikea. 

Mietin, että mikä tahansa alkutilannetta parempi asetelma on parempi, ja pyysin kuvanveisto-opettajan avaamaan lähimmän luokkahuoneen oven. Luokkahuone sattui olemaan lähihoitajien hoitoluokka. Siellä on tietokoneen lisäksi kuutisen kappaletta muovisia potilasnukkeja, jotka makaavat suut auki sairaalasängyissä ja ovat minusta päiväsaikaankin hieman pelottavia. Käynnistin tietokoneen ja lähetin potilasnukkejen toljottaessa vieressä tyhjin katsein Facebook-viestin työtoverilleni, joka edustaa minusta seuraavaa sukupolvea ja jonka ajattelin siksi olevan todennäköisemmin saavutettavissa ajantasaisesti kuin esimerkiksi edellistä sukupolvea edustavan puolison. Työtoverin etuna oli kiistatta myös se, että hänellä on avaimet työhuoneeseemme. Työtoveri ei, kumma kyllä, sattunut olemaan esimerkiksi toisella puolella Suomea sukujuhlissa vaan saavutin hänet välittömästi viestilläni. Hän oli kotona, ja lupasi lähteä tuomaan avaimia. Sovimme kulkevamme samaa katua pitkin, koska olin tässä välissä ehtinyt kartoittaa naulakoihin unohtuneita vaatekappaleita ja todennut niistä löytyvän sen verran pukinetta, että voin poistua rakennuksesta ulos talvi-ilmaan. Pukineet olivat koon 34 huppari ja kokoa S oleva tuulitakki. (Minä olen kokoa 40 ja M.)

Sain hysteerisen naurukohtauksen kun löysin naulakon päältä täydellisesti tuulitakin väriin sopivat lapaset. 

Kohtasin työtoverin ja terhakan pelastuskoiran kadulla, ja ystävällisesti he lähtivät avaamaan minulle työhuoneen ovea. Pyysin, että työtoveri kajauttaa minua seuraavan kerran jollakin käteen osuvalla astalolla kaaliin jos menen ottamaan jo lähtökohtaisesti ylitäyteen buukattuun kalenteriin vielä lisää työtehtäviä, joiden takia pitää hortoilla iltamyöhällä oppilaitoksen tiloissa. Työtoveri ja pelastuskoira poistuivat, minä ripustin avainnauhan kaulaan - jossa se aina roikkuu, ja johon se olisi pitänyt ripustaa myös tämän yötyön aikana - ja suoritin Hyvin Kiireellisen Työtehtävän loppuun.

Liian pienessä tuulitakissa ja sävy sävyyn olevissa lapasissa pitkin kaupunkia kävellessäni muistelin isääni, joka tapasi usein sanoa että viisaan ja älykkään ihmisen erottaa siitä, että älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu.


(Yllä olevassa kuvassa vietän päivää kotona sairaan lapsen ja terveen, yli-energisen lapsen kanssa. Olen kuninkaallinen keittiöpiika.)

3 kommenttia:

  1. Jotain tämmöstä on liikkeellä.
    Viime viikolla olin lähdössä täältä landelta kaupunkiin palaveriin, johon oli haalittu ihmiset 130 km:n säteellä jo muutama viikko sitten.
    Laitoin iltaa varten harrastustavarat takakonttiin. Sitten laukkuni kartturin penkille ja ikkunoita lumesta putsaamaan. Homma valmis ja mitä h...a kaikki ovet lukossa! Ensin rauhotuin ja ajattelin... sellainen kuulemma auttaa, ei hermostuminen. Laukussa oli siis autonavaimet, kotiavaimet, puhelin, lompakko, oheismateriaali siis ihan kaikki tarvittava. Ovet oli ja pysyi lukossa.
    Kodin vara-avain oli aivan idioottimaisessa paikassa hangen alle jäätyneenä; myös hanskat oli autossa (ettei ne kastuis). Aikani ähellettyäni pääsin sisään ja ikivanhan hätäkännykän kimppuun. Viesti miehelle (ainoa, jonka puhelinnumeron muistin ulkoa).
    Aika tekemätön paikka, auton vara-avaimetkin oli yli 100 km:n päässä.
    En päässyt edes harrastamaan. Kamat siellä lukitussa autossa, johon en siis päässyt sisään. Sählinkiä riitti monenmonta tuntia, eikä se tapaaminen mennyt siis suunnitelmien mukaan, uusinta paremmalla onnella ens viikolla.
    Ainoa lohtuni on, että äly-avain oli vikaantunut, ovien ei olisi pitänyt lukkiutua. Tunsin itseni idiootiksi.
    Jollain lailla pikkiriikkisen lohdutti, etten ole ainoa, jolle noin on käynyt; silloin ei kyllä naurattanut, eikä vieläkään. Harmittaa niitten muittenkin ihmisten puolesta.
    Puhelimellani oisin voinut ottaa kuvan punoittavista sormistani, joilla kaivoin avainta kätköpaikastaan (kännykkä oli kumminkin siellä autossa), joten samaistun sun kuvaasi.

    VastaaPoista
  2. Sitä on tosiaankin liikkeellä. Isäsi on viisas ja sinulla on onneksi kyky nauraa itsellesi. Tsemppiä arjen rumbaan!

    VastaaPoista
  3. Ihana iltasatu. Anteeksi että nauroin sille. :D

    VastaaPoista