Kirje viherrakentajalle

Minä tilasin tammikuussa meidän alapihan luiskaan kiviset portaat.

Ihan ammattilaiselta viherrakentajalta tilasin, helkkarin kalliit kiviset portaat. Ajattelin, että ulkoistetaan nyt se mikä pystytään, maksoi mitä maksoi. Ja ammattilaisen rakentamat kiviportaat nyt olisivat suunnilleen ikuiset, tai kestäisivät ainakin meidän ajan.

Huhtikuussa viherrakentaja kävi tiluksilla, tarkisti paikan, sovimme yksityiskohdista, sain sähköpostiin tarjouksen ja lupauksen siitä, että portaat ilmiintyvät kesäkuun aikana.

Arvaako joku? Kesäkuun lopussa lähetin varovaisen kyselyn, jossa tiedustelin, mitenhän porrasasian kanssa maailma makaa. Sain vastauksen, että kiirettä on ollut ja huonot säätkin mutta heinäkuun aikana portaat valmistuvat.

Huomenna on elokuu. Meillä ei ole portaita.

Minä purin turhautumiseni tähän koko rakennus- ja remontointiyrittäjien toimintaan kirjoittamalla kirjeen viherrakentajalle. Se kuului näin:

Hei,

kalenteri kertoo, että portaat eivät valmistuneet heinäkuunkaan aikana. Kuten sanoin, meillä ei ole niiden kanssa niin kiire mutta minua ärsyttää niin paljon tämä perään kysely, että voidaan tällä päivämäärällä todeta että unohdetaan koko porrasprojekti.

Taustaksi sen verran, että tämä on nyt varmaan noin viidestoista kerta, kun yritän hankkia jonkinlaisia rakennus- tai remontointipalveluja täältä Mikkelistä. Tämä on myös noin kolmastoista kerta, kun tämä sama kaava toistuu - luvataan joku aikataulu, sitten tekijästä ei kuulu mitään, kysyn perään, luvataan toinen aikataulu, sekään ei pidä paikkansa mutta ei ole myöskään puhettakaan siitä, että aikataulun muuttumisesta ilmoitettaisiin tänne suuntaan. Olemme jostain kumman syystä onnistuneet löytämään putkimiehen ja sähkömiehen, jotka osaavat käyttää sekä kelloa että kalenteria, joten todistettavasti se ainakin joltain yrittäjältä onnistuu, mutta kaikissa muissa tapauksissa kuvio on aina tämä sama. Savolaissyntyinen puolisoni on ehkä paremmin sisällä tässä mikkeliläisessä mielenmaisemassa, koska hän totesi jo keväällä tämän porrasprojektin tarjousta esitellessäni melko lakonisesti, että "ei se tule kuitenkaan". Kun esittelin tuota edellistä viestinvaihtoani, hän totesi entistä lakonisemmin, että "Mitäs mä sanoin. Ei se tule."

Minulla on kaksi pientä lasta, työläs remonttiprojekti ja vaativa päivätyö. Olisin enemmän kuin iloinen, jos voisin maksua vastaan ulkoistaa tästä paketista edes joitakin osia. Nyt niiden saamarin portaiden kanssa käy samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin meidän remonttiviritysten - minä ja puoliso tehdään itse, öiseen aikaan lasten mentyä nukkumaan tai kauhealla kiireellä ja stressillä muksujen pyöriessä jaloissa. Se hyvä puoli tässä toki on, että meistä on muutamassa vuodessa kehkeytynyt melko osaavia korjausrakentajia, mutta on tämä jotenkin ihan käsittämättömän surkuhupaisaa.

Ja tästä on ihan turha vetää mitään "sinähän sanoit että teillä ei ollut kiire" -johtopäätöksiä. Minä tilasin portaat sinulta, sinä lupasit ne toimittaa ensin kesäkuussa ja sitten heinäkuussa. Huomenna on elokuu, meillä ei ole edelleenkään portaita eikä myöskään sinun taholtasi minkäänlaista oma-aloitteista ilmoitusta siitä, että portaita ei muuten tulekaan, ei kesä- eikä heinäkuussa. Ehkä tulevana vuonna tuohikuussa, mutta siihen mennessä me ollaan jo tehty ne itse.

Kovin turhautunein terveisin, 
Laurakaisa

 Minä olen ihan suunnattoman turhautunut tähän kuvioon. Miten tämä voi olla aina tällaista? Miksi likipitäen kaikki yrittäjät, joiden kanssa olen asioinut, toistavat tätä samaa kaavaa? Ja ennen muuta - millä ihmeen ajalla ja energialla me nyt kyhäämme jotkut portaat tuonne alapihalle? Argh.

Valoa tähän risukasaan tuo kuitenkin se, että meillä on naapurissa yhden miehen korjaus/rakentamisyritys, jolla sattui yllättäen olemaankin neljä päivää vapaata aikaa tällä viikolla. Naapurin Antin ansiosta meillä ei ole enää lahoa seinää eikä lahoa parveketta, vaan ehjä seinä, purettu parveke, uusi verannan huopakatto ja tämän ja huomisen aikana epäilemättä myös valmistuva uusi parveke lahon tilalle.

Ja se tekee tästä ulkoistamisvaikeudesta oikeastaan vielä lohduttomampaa. Kun tietää, että muutaman päivän ostopalvelun maksamisella saa hommia kertalaakista valmiiksi, kun itse niitä samoja hommia joutuisi nyhertämään pala kerrallaan  varmaan vielä viiden vuoden päästäkin. Minä olen väsynyt keskeneräisyyteen ja tekemättöminä roikkuviin projekteihin, ja meillä on nostamatonta remonttilainaa ja molemmilla tällä hetkellä sellaiset tulot, että näitä keskeneräisyyksiä voisi palkata jonkun toisen tekemään. On turhauttavaa, ärsyttävää ja käsittämätöntä, että niiden tekijöiden kanssa sopimukseen pääseminen on näin tuskaisen hankalaa.

Vastusta tarjonnut alkukesä

Olen lähinnä masentuneena lukenut kaikkien muiden blogi-ihmisten blogeja toukokuun alusta asti ja yrittänyt päästä kevään, alkukesän, pihahommien, remonttijuttujen, ulkopuuhien ja muiden vastaavien kivojen, vuodenaikaan ja valittuun teemaan liittyvien juttujen imuun.

En ole päässyt. Kun kalenteria taaksepäin katsoo, näyttävät meidän touko- ja kesäkuumme vuonna 2014 melko lohduttomilta. Joku on ollut koko ajan kipeä, yleensä minä tai lapset. Flunssia toisensa perään, välillä virkistyksenä räväkkä oksennustauti. Minulla on ollut kuluneiden kahden kuukauden aikana korvatulehdus ja poskiontelontulehdus, seuraavana varmaan iskee rotavirus ja uhmaikä. Lisäksi kesäkuu meni sillä tavalla, että jompi kumpi aikuisista oli koko ajan työmatkalla, etupäässä Hollannissa. (Sentään vuorotellen, ei samaan aikaan.) Yksin kahden mukulan kanssa kipeänä kotona ollessa ei juuri edistetä edes perushuushollitoimintoja, saati mitään remontti- tai pihahommia, puhumattakaan minkään asian blogiraportoinnista. Ja kun meillä juhannuksena alkoi lasten kanssa kesäloma, alkoi myös yhtäaikainen flunssa JA mahatauti.

Siis käsittämättömän upeaa. Koko ajanhan on myös satanut vettä ja ollut noin +9 astetta lämmintä.

(Tähän lienee pakko todeta, että kun olimme lasten kanssa koko ajan kotona,  muun muassa noin puolisentoista vuotta kuopuksen syntymän jälkeen, ja kun sanon koko ajan, tarkoitan että ihan koko ajan, minä olin hyvin harvoin ja lapset tuskin koskaan kipeinä. Jälkikasvun edustajat muun muassa sairastivat ensimmäisen mahatautinsa 2- ja 3-vuotiaina tämän vuoden maaliskuussa. Noita entisiä onnen aikoja on sentään lohdullista ajatella, kun aina välillä joku varmasti hyvää tarkoittava taho ehdottaa, että "eihän teillä ole siinä talossa vaan mitään..." No, ainakaan tällä otannalla ei ole. Päivähoidossa ja/tai työpaikalla sen sijaan on taatusti jotain, luultavasti tosin ei mitään sen kummempaa kuin toisia ihmisiä ja niiden mukanaan kuljettamia viruksia. Tätähän tämä.)

Niin että kaikki aloitetut hommat ovat kesken. Talo sentään tuli maalatuksi, mutta siitä puuttuu kyljestä vielä numerolappu.

Ja pari muuta juttua. Kuten vuorilaudat nurkista ja ikkunoista.

Vähän on siis tuollainen riisuttu malli. Mutta maalattu on, se on tärkeintä. Minä yritän kirjoittaa siitä koko projektista vielä jonkun kokoavan tarinan, koska varsinkin lateksin kuorinta on asia, joka on niin montaa muutakin rintamamiestaloasukkia askarruttanut. Maaliin olemme tyytyväisiä, mutta ärsyttää kun tuo projekti on jäänyt tasan siihen vaiheeseen missä se oli, kun maalaripojat luovuttivat urakan toukokuussa. Lapset on neuvoteltu mummolaan ensi viikolla, ja vuorilautaosaston on suotavaa liikahdella melko rivakasti paikoilleen silloin. Toki kolmessa päivässä pitäisi myös korjata laho seinä, operoida tuo leikkimökki valmiiksi, pestä ikkunat ja mielellään remontoida myös yläkerta valmiiksi. Lähdetään nyt kuitenkin niistä vuorilaudoista.

Ollaan me sentään jotain muutakin saatu puolitiehen, ja se joku näkyy parhaiten takapihalla.

Piha ei ole vino, kuva on vino, en kerkeä sitä kesken päiväunipaniikkibloggauksen nyt oikomaan.

Leikkimökki on pystyssä, mutta siitä puuttuu vielä 1/4 kattoa, ikkunat, sisäkatosta paneelit ja lattian maalaus ynnä pari pientä sisustustoimenpidettä. Leikkimökin taakse on laskeutunut paras keksintö ikinä, trampoliini. Se on erittäinn kaunis pihasisustuselementti varsinkin tuollaisena vaatimattomamman kokoisena, kun halkaisija on vain 4,5 metriä. (Puolustuksen puheenvuoro, saimme kehikon puoli-ilmaiseksi naapurista, piti ostaa vain ehjä matto ja turvaverkko.) Jos estetiikassa jonkun mielestä on toivomisen varaa, voi kääntää katseensa tuonne alapihan oikeaan laitaan ja havaita, että mitään kuvassa näkyvää ei olisi tapahtunut, jos lapsia ei olisi voinut teljetä loikkimaan ja poukkoilemaan tuonne vetoketjun taakse pihahommien edistämisen ajaksi.

Olen siis istuttanut pihalle parikymmentä koivuangervoa ja kaksi jasmiketta tuohon penkereen päälle sekä kymmenisen imukärhivilliviiniä ja kolme köynnöshortensiaa kasvamaan naapurin autotallin seinää vasten. Ensin mainituista pitäisi kasvaa kaunis, pihaa vähän eri lokeroihin jakava aidanne. Kuvasta ei näy, että myös penkereeseen on suoritettu istutustoimia nukkeruusujen, vuorenkilpien, pikkutalvion ja muutaman muun kokeilun muodossa. Siitä penkereen kasvittamisestakin pitäisi tehdä ihan oma juttunsa. Hommaa sielläkin riittää, mutta alapiha on kiistatta muuttunut ahdistavasta nokkosryteiköstä jo ihan selvästi omakotitalopihan esiasteeksi. Ei vielä ihan, mutta aimo harppaus oikeaan suuntaan.

Sateisesta kesästä on ollut se ilo, että tuon rakennetun luiskan lohduton mullikko on muuttunut apilaa kasvavaksi vehreydeksi ilman omia kasteluponnistuksia. Nurmikkorintamalta on raportoitava sekin, että olemme saaneet palkatuksi maanmainion pehtoorin, naapurin 10-vuotias käy kerran viikossa ajamassa nurmikon ja saa korvaukseksi euroja pleikkarahastoonsa. Tätä varten piti ostaa kolmellakympillä bensakäyttöinen ruohonleikkuri tori.fi:stä.

Jotakuinkin tällaisissa tunnelmissa täällä siis edetään. Ai niin, juhannuksena kävimme tutustumassa itänaapurin puolella wau-arkkitehtuuriin Ilja Repinin kotimuseon muodossa. Tämä satulinna sijaitsee Repinossa, entisessä Kuokkalassa. Sitten kun keltainen talomme on kokonaan remontoitu ja piha myllätty mieleiseksi, voisin ruveta pitämään matkailublogia.

Mutta sitä genrenvaihdosta on turha tällä menolla ihan lähivuosina odotella.