And the winner is...

Kansa on puhunut.



Äänestyksessä Smegin retrojääkaappi vastaan UPOn retrojääkaappi annettiin 44 ääntä, joista yksiselitteinen 33 äänen enemmistö kannatti perinteistä, suomalaista kodinkonemuotoilua. Smeg sai kisassa vain 11 ääntä.



Mitä tästä opimme. No, puoliso ehkä tykkää edelleen enemmän Smegistä, mutta nyt minun on helpompi puolustaa omaa kantaani. 70 vuotta kotimaista kodinkonehistoriaa ei voi olla ihan tuulesta temmattu juttu, kun meidän kotiseutumuseoon valitaan sitä toista kodinkonetta, joka sinne keittiöremontin myötä on hankittava.



Toinen on astianpesukone, mutta niistä ei ymmärrettävistä syistä ole tarjolla 50-luvun muotoilua edustavaa retromallia.

Nämä kuvat löytyvät UPOn sivuilta kohdasta UPO vuodet. Kivoja kuvia, kunnioitettava historia.

Arkkitehdin vastaanotolla

Kävin tässä päivänä muutamana tapaamassa ELY-keskuksemme arkkitehti Kirsti Kovasta. Kirsti pitää ilahduttavan edelläkävijämäisesti eräänlaista maksutonta perinnerakennusklinikkaa täällä eteläisessä Savossa, lisätietoja muun muassa tästä ELYn tiedotteesta.

Niin, ja Kirsti on myös kirjoittanut mainion artikkelin aiheesta Jälleenrakennuskauden omakotitalo - liian hyvä pilattavaksi. Lienee tarpeetonta mainita, että jaan hänen ajatuksensa. Kovin moni tässäkään kaupungissa ei ainakaan keskustaa ympäröivillä rintamamiestaloalueilla kiertelyn perusteella jaa.

Jutustelimme Kirstin kanssa reilun tunnin aiheesta meidän talo, ja lähdin tapaamisesta iloisena, innostuneena ja taas kerran huojentuneena siitä, että kanssani rintamamiestaloista yhtäläisiä ajatuksia ajattelevia ammattilaisia on olemassa. Sain konkreettisia ideoita ja vinkkejä, lämpimän kehotuksen hakea projektiimme ELY-keskuksen avustusta rakennusperinnön hoitoon ja monta aika olennaista huomiota siitä, että minä en ole arkkitehtuurin ammattilainen ja että sellainen näkee asioita eri tavalla kuin maallikko.

Emme jutelleet niinkään asioista kuten "mikä on kellarisaunan seinän oikeaoppinen rakenne", vaan yleisemmistä ja jotenkin, öö, arkkitehtoonisemmista asioista. Vaikka sellaisista, että kun talon piirustuksissa lukee että talossa kuuluu olla punainen kattohuopa, niin miten siihen tulisi suhtautua. Kirsti sanoi osuvasti, että punainen huopakatto on silloin taloon kuuluva juttu - jos tilalle laittaa vaikkapa samanvärisen konesaumatun peltikaton, muuttaa se väkisin talon mittasuhteita koska kattoa on korotettava alkuperäisestä ainakin 7 sentin tuuletusraon verran. Samalla taloa ikään kuin "upgreidattaisiin", tehtäisiin siihen sellainen muutos, joka on vähän niin kuin hienompi ja fiinimpi ja tyyriimpi kuin alkuperäinen katto - joka taas muuttaisi rakennusta aika olennaisestikin, noin filosofiselta ja miksei ulkonäölliseltäkin kannalta. Minua tämä näkökulma suuresti ilahdutti, koska olen ollut piirustuksien näkemisestä asti sitä mieltä, että haluan sen rakennusmestari Eino Hahdon vuonna 1952 taloon suunnitteleman punaisen huopakaton.

Puhuimme myös ulkovuorauksen pelastamisesta. Nythän tilanne on valitettavasti se, että hyvää tarkoittavat tahot ovat maalanneet alkuperäisen keilaponttilaudoituksen keltaisella lateksilla, joka taas on harmaannuttanut liian tiiviinä maalina laudoituksen monin paikoin aika pahannäköiseksi ja irtoilee nyt irvokkaasti. Kirstin mukaan laudoitus on vielä pelastettavissa, jos laudasta on puoletkin kovaa puuta, ja laudoitusta voi maalin pois skrabaamisen jälkeen vielä varovasti hioakin. Skrabaukseen on kuulemma paras työkalu viikatteen terästä tehty raaputin - terä on juuri sopivan kaareva vanhalle keilapontille! Skrabaukselle paras aika on Kirstin mukaan huhtikuu, silloin laudoitus on vielä talven jäljiltä kostea mutta jo lämmin, ja lateksi irtoaa hyvässä lykyssä isoina liuskoina "nylkemällä". Ideaani maalata talo 50-luvun maalausmallin mukaiseksi ikkunanpokien korostusväreineen Kirsti piti hyvänä, sillä tavalla talo ei vahingossakaan uudelleen maalattuna näytä niiltä talopaketiksi naamioiduilta rintamamiestaloilta joita Suomi on pullollaan.

Raha-asiat eivät ole vähiten tärkeitä ja aiomme kyllä hakea ELYn korjausavustusta - sinällään se on aika luonnollinen rahan lähde, koska olemme joka tapauksessa kunnostamassa taloa alkuperäisin menetelmin ja mahdollisimman alkuperäisin materiaalein tai pikemminkin niitä säästäen. Nämä ovat ne kriteerit, joilla korjausavustusta on nimittäin mahdollista saada.

Meidän talolla on ihan oikea mahdollisuus olla vielä joku päivä sellainen rintamamiestalo, jollaisia ei montaa löydy maan kamaralta, ja niin kauan kuin se minusta ja kukkarostani on vähänkään kiinni, se mahdollisuus talolle kyllä suodaan. Hyvä juttu, jos valtiovalta tässä pyrkimyksessä haluaa muutamalla tonnilla meitä avustaa - ja tarjota lisäksi ilmaista sparrausapua talon ylläpidon pohdiskeluun.

Vastuun paino = ämpärillinen omenoita

Vanhassa Kunnon Talossa asuminen aiheuttaa ainakin minulle tietynlaisen velvollisuudentunnon.

Tai itse asiassa kyse ei ole velvollisuudentunnosta, koska tunne ei ole mitenkään pakottava tai vastenmielinen. Velvollisuudentunnosta tehdyt asiat kun harvemmin ilahduttavat kenenkään mieltä, varsinkaan sen, joka kyseisen motivaation varassa tekemisiään hampaat irvessä suorittaa.

Vastuu on ehkä parempi sana. Vastuu itse talosta, sen ylläpitämisestä, kunnostamisesta ja vaalimisesta. Talon ja sen rakennusajan ja - tavan arvostaminen. Hellä ymmärrys sen pieniä puutteitakin kohtaan.

Samalla vastuu heijastuu jollakin merkillisellä tavalla koko elämään. Voi toki olla, että se on uuden elämäntilanteen, lähitulevaisuudessa toivottavasti keskuuteemme saapuvan Pikku Tilliäisen ja hyvin selvästi alkanen keski-ikäistymisen aikaansaamaa, ei niinkään itse talon, mutta on talollakin aivan varmasti osansa prosessissa.

Jotenkin tuntuu, että talossa on aiheellista ja asiallista palata 2010-luvulta vähän matkaa takaisin, ainakin osittain sellaiseen elämään jota mummo ja ukki omassa rintamamiestalossaan elivät.

Meilläkin on pakastin täynnä marjoja nyt, kun syksy on tullut. Puolukoille on vielä tilaa, kohta saapuville lampaille ja hirville täytyy viilentää kakkospakastin. On luonnollista ja asiaankuuluvaa valmistaa viimeisistä viime vuoden hirvenlihoista palapaistia äitin Saksassa piikomassa ollessaan ostamassa punaisessa, emaloidussa valurautapadassa, tehdä sen kylkiäisiksi perunamuussia ja tarjoilla lisäksi etikkapunajuuria. Jotenkin näin:



On luonnollista potea huonoa omaatuntoa siitä, että omenat ehtivät pudota puusta alas ja viettää yksi viikonloppu niitä maasta keräten ja sortteeraten. Tässä vain alle puolet sadosta.



Ja on luonnollista lohkoa seitsemän ämpärillistä omenoita, kaivaa kaapista talon mukana tullut Anni-vainaan AEG ja lingota omenat juuri sellaiseksi tuoremehuksi, jollaista ukkikin teki.



Se ei ole helpoin eikä ainakaan vähiten aikaa vievin tapa saada omenatuoremehua. Mutta jostain syystä talossamme tuntuu asiankuuluvalta tehdä asioita joillain muilla kuin helppous- tai ajansäästökriteereillä.

Vaikka ihan vaan sen perusteella, että jos pihalla on omenapuu, ovat sen tuottamat hedelmät ihan yhtä paljon meidän vastuulla kuin vaikka talon katto. Tai ulkoverhous, tai kellarin verhomuuraus.

Ei niitä silloin voi jättää maahan mätänemään.

Hei me äänestetään!

Hetsku on hyvä olemassa. Olkoonkin, että tällä hetkellä vähän kaukana. Mutta olemassa, kiistatta.

Edellisen postauksen kommentissa hän nimittäin lanseerasi oivan idean, jonka otan nyt käyttöön: Seuraa taloblogin ensimmäinen äänestys, ja se koskee jääkaappeja.

Siis kumman kaa?

Kandidaattimme numero yksi on rouhea Smeg, kodinkoneiden aatelia. Kallis, mutta ammattilaisen mielestä myös luotettava. Saksasta tilaamalla Smegin saa puoleen hintaan siitä, mitä Suomessa maksaisi. Tekniset tiedot tästä.



Kandidaatti numero kaksi edustaa katoavaa kansanperinnettä, suomalaista kodinkonesuunnittelua. Upon retrokaappi on Smegiä edullisempi ja muotokieleltään kenties vähemmän ärhäkkä. Tekniset tiedot tästä.




Äänestysnamiskat löytyvät tuosta ylävasemmalta ja äänestysaikaa on viikko. Osallistu ihmeessä, vaikutusmahdollisuutesi ovat toki lähinnä hypoteettiset mutta saadaanpa ainakin dataa perheneuvottelun ja päätöksenteon pohjaksi!

Kuvat: Smeg ja Upo

Keittiö, versio 09/10

Kun tässä nyt on puhuttu paljonkin valmiiksi saamisesta ja keskeneräisyydestä niin otamme yhden esimerkin elävästä elämästä: tervetuloa keittiöömme. Se ei jää ihan tähän asuun, mutta olemme tehneet olomme siellä kotoisaksi ja niin toimivaksi kuin olemassa olevien reunaehtojen vallitessa on mahdollista. Olen tyytyväinen lopputulokseen.

Keittiön nykytilaa olen kuvannut tarkemminkin tässä postauksessa, jossa näkyy myös sijainti pohjapiirroksessa. Tarkoituksena on siis tehdä ensi kesänä The Grande Remontti, jonka pääpointit ovat tällä hetkellä maailman hirveimmän muovimaton poistaminen keskuudestamme ja kaappitilan lisäys. Sekä tiskikone ja tulevia tiskauksia varten tiskialtaan korotus honkkeli-asukeille sopiviin sfääreihin.

Muuten keittiö on ihan kiva ja toimiva nytkin. Metsäkämpältä pelastettu vinokaappi on seinällä, anoppi on puutyökurssilla valmistamassa siihen vielä liukuovia tuohon alaosaankin koska vaikutelma on nyt liian talonpoikainen 50-luvulle, mutta niitä odotellessa nähtävillä on kokoelma kaikkea kaunista ja kivaa. Tuo nurkassa oleva loppuunskrabausta ja maalausta odottava kaappi on siis siirtymässä jatkossa verannalle, koska tuohon kohtaan on tulossa jääkaappi.



Niin, jääkaappi. Meillä on aiheesta kaksi kilpailevaa koulukuntaa, molemmat ovat sentään punaisia ja retromalleja. Mies on ihastunut Smegin rouheaan muotokieleen, minä pidän enemmän vaatimattomammasta Uposta. Hömpötystä ja humputusta, moiset rertokaapit, mutta minusta tuntuu että voikkuleipätarpeita olisi räntäisenäkin marraskuun aamuna ilahduttavaa kaivella noin pirteästä kylmäsäilytystilasta. Debatti siis jatkuu, kodinkoneista perillä oleva lähipiirin edustaja tosin suositteli tekniikan puolesta Smegiä.

Nykyinen jääkaappi näkyy nurkassa. Se on liian pieni, mutta muuten ihan toimiva. Tuossa kyökinnurkassa on talon alkuperäisen keittiön pöydän, sähkölieden ja jääkaapin kolmiyhteyteen koottuna myös mikro, leipälaatikko, kahvinkeitin, yleiskone, työtaso, muropurkki, matkailurahasto, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista teetetty hauska mustavalkovalokuva 50-luvun Kauppatorista, paperinkeräysjärjestelmä, torikori ja muuta pientä ja tarpeellista. Ei ehkä ihan vastaa työtehoseuran standardeja, mutta toimii silti.



Ja tarkoituksena on vetäistä tuohon seinälle kaapit ja aktiivihiilisuodattimella varustettu liesituuletin, alaosaan patakaappi ja vetolaatikosto, jotka kaikki odottavat yläkerrassa maalausta.

Ikkunan edessä päivystävät talon alkuperäiset keittiön istuimet - käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa siitä, otetaanko ne käyttöön keittiön tuoleiksi vai kunnostetaanko vintillä olevat Askon kierrätyskeskuslöydöt. Tarvitseeko ihminen selkänojaa, kas siinä pulma.



Tuohon ikkunan eteen on joka tapauksessa tulossa taso, jonka alle vierekkäin vetolaatikot. Yhteen olen kaavaillut taitettavaa silityslautaa. Vetolaatikoita on mallailtu toiseen reunaankin, mutta ongelma on se, että patteria tuskin on järkevää kovin isolta alalta peittää. Haluaisin tuohon ikkunan eteen kaksi sellaista korkeajalkaisempaa pallia, jollaiset olivat toisessa mummolassani. Ja minusta tuohon ikkunan eteen voisi sijoittaa tulevaisuudessa mainiosti esimerkiksi läppärin ja lapsiperheeen nettiyhteyden.

Tässä on toinen keittiön hermokeskus, eli vesipiste. Rempassa ei ole tarkoitus pyrkiä siihen työtehoseuramalliin, että vesihanaa liikuteltaisiin tästä kohtaa yhtään mihinkään - minusta on ihailtavan selkeää ja rationaalista, että kaikki talon vedet kulkevat tuosta samasta kohtaa ylös ja alas. Lavuaarisysteemin takana on nimittäin vessa, ja yläkerrassa on identtinen pohjaratkaisu.



Suunnitelmissa on tehdä pikimmiten tuohon alakaappiin pukkijalat tiskipöydälle ja irrottaa alakaappi talven aikana kunnostettavaksi, se nimittäin sopii täydellisesti yläkerran keittiöön ja minusta on tärkeää, että alkuperäiset (ja ainoat) keittön kaapit jatkavat elämäänsä jossakin päin taloa. Alakaappi ulottuu Panua polviin, joten siihen on tarkoitus tehdä ihan uusi kaappiaihio, johon integroidaan tiskikone liimapuulevykannella ja tuollaisella puulatikkokahvalla. (Vähän saa huijata.) Aiomme pärjätä yhdellä tiskialtaalla, sen alle tulee vanhan Enso-oven taakse jätevaunusysteemi. Tai sitten nykyinen "ämpäri, vanha muovikuppi ja viinilaatikosta tehty kierrätyslokerikko" -järjestelmä saavat luvan kelvata edelleen.

Yläkaapiksi tulee kainuulainen Enso-kaappi ja sen yläpuolelle vielä toiset kaapit kaikille mahdollisille ylimääräispurnukoille ja pakasterasioille. Mani-levy on hyvässä kunnossa mutta sitä ei riitä koko keittiöön, joten ehkä tuo pätkä irrotetaan ja siirretään ikkunaseinustalle kaappien väliin ja tuohon tulee punainen kaakelointi valkoisin saumoin. (Jos jollain on myytävänä punaista Mani-levyä, ostamme oitis!)

Puuhellasta en sano muuta kuin että olen siihen palavasti rakastunut enkä koskaan enää voi muuttaa mihinkään koska en voisi luultavasti ottaa sitä mukaani. Mikään ei ole kodikkaampaa kuin puuhellasta tuleva lämpö ja palavan tulen ritinä, ja pesällisen polttaminen leivinuunin puolella lämmittää ison kivikasan ja muurin moneksi päiväksi. Minä pidän myös tuosta pellitetystä ulkomuodosta - vähän krouvi, mutta toimii ja varsinkin lämmittää. Hellan yläpuolelle haluaisin ehkä huuvan, jos se siihen jotenkin istuisi. Nyt tarvittaisiin siis 3D-mallinnusohjelmaa - pelkään, että keittiöstä tulee ahtaan kopperon oloinen, jos joka seinällä onkin yht'äkkiä jotain. Ja toisaalta, keittiön kodikkuusaste nousi huimasti tuon vinokaapin myötä, aiemmin sillä paikalla oli paljas seinä. Pohdimme asiaa.

Tässä vielä lopuksi se vielä puuttuva näkökulma - kaksi isoa komeroa, jotka jäävät myös paikoilleen. Niihin on saanut upotettua jo melkomoisen määrän astioita, ovenpuoleisesta on tulossa siivouskomero sitten kun jauhot och ryynit -osio muuttaa ikkunaseinustalle omaan kaappiinsa.



Kas näin. Keittiön menneisyys, nykytila ja tulevaisuus siis kartoitettu. Vielä kun oppisin jotenkin sietämään tuota maailman hirveintä muovimattoa.

Yhtään tämän valmiimpaa

Vanhassa talossa asumiseen ja sen kunnostamiseen liittyy aina kaksi asiaa: valmiiksi saamisen ilo (harvoin) ja keskeneräisyyden sieto (usein).

Pekka Huhta on mainioissa Kuinka jaksaa remonttia -ohjeissaan lausunut näin:

6) Pidä huoli siitä että kotona on aina joku paikka johon pääsee karkuun remonttia. Oli se sitten ensimmäinen jo rempattu huone tai viimeinen vielä alkuperäinen, niin pidä huoli että jossain talossa on kokonaan remontilta rauhoitettu paikka jossa ei ole asennusta odottavia kalusteita, pahvilaatikkokasoja, remonttiryönää tai muutakaan tavallista elämää häiritseviä juttuja. Parhaassa tapauksessa tämmöinen paikka on makkari tai olkkari. Olkoon nyt vaikka vessa, mutta ihminen tarvitsee paikan jossa voi vetää pitkäkseen ja olla katsomatta remppaa silloin kun tekemättömät alkaa vilistä silmissä.

Meillä on pyritty tähän, ja onnistuttukin siinä viime viikkoina ihan hyvin. Kiistatta mielenterveyttä edistävä ohjenuora. Makuuhuoneesta eli nurkkakammarista on aiheellista tehdä oma raporttinsa, ja viikonloppuna myös veranta tuli "valmiiksi". Miksi lainausmerkit - palaan siihen postauksen lopussa.

Talossamme on siis kunnollinen vanhanajan iso lasiveranta. Se on ollut juhannuksesta asti epämääräisten, paikkaansa löytämättömien tavaroiden säilytyspaikka ja näyttänyt vähintäänkin törkyiseltä. Rakas kesälomaileva helsinkiläinen ystävä sentään pesi aikansa kuluksi ikkunat, ja anoppi teki pari viikkoa sitten verhot. Verhokankaat ostettiin sinä päivänä kun oli kertakaikkisesti liian kuuma olla kotona, ja menimme Anttilaan koska se on sunnuntaisin auki ja siellä on ilmastointi.

Viikonloppuna suoritimme Suuren Raivaustyön ja sijoitimme verannalla lojuneet tavarat...no, sisemmälle taloon. Ei ehkä ihan vielä omille paikoilleen. Lopputuloksena on siisti ja söpö veranta tähän tyyliin:



Pöytä on pelastettu kainuulaiselta metsäkämpältä, tuolit vähän väärää vuosikymmentä mutta hankittu parilla eurolla kierrätyskeskuksesta edellisen kodin parvekekalusteiksi ja saavat luvan kelvata ainakin toistaiseksi. Pöytäliina on vanha ja käsin kirjottu äitin tekemä kirpputörilöytö ja matto joku meidän perheen perintökalleus jonka alkuperää en tähän hätään muista. Hai-saappaat ovat ensimmäinen uuteen kotiin tekemäni hankinta koska ne varsinaiset kumpparit, vanhat kunnon mustat nokialaiset, ovat pysyväissäilytyksessä mökillä.



Kurpitsat anoppi ja Matti-eno, lävikkö Ikeasta suunnattoman henkisen ylivallan osoituksena. (Minä: Haluan tuon kauniin lävikön. Mies: Meillä on jo yksi toimiva siivilä, emme tarvitse lävikköä. Minä (kolmen sekunnin miettimisen jälkeen): Meillä on jo yksi haulikko, emme tarvitse viittä. Mies (mykistyneen hiljaisuuden jälkeen): Okei, osta lävikkö.)

Verannan sisäänkäyntioveen ripustin Hurissalon Matto ja Tekstiilin kesämyymälästä navetan ylisiltä ostamani risukranssin. Vähän liian Pentikkiä, myönnetään, mutta sallimme nyt 2000-luvun ripauksen kotimuseossamme koska tuo kranssi miellyttää minua suuresti. Sitä paitsi siinä roikkuu ihan oikea vanha avain.



Mies huokaisi valmista verantaa katsellessaan, että voi kun voisi vielä jotenkin säilyttää nuo vanhat sähköjohdot ja kytkimet. Voi kun. Mutta taitavat olla pienoinen turvallisuusriski, johdot ainakin.

Miksi sitten sanoin, että veranta on "valmis", valmiiltahan tuo näyttää? No, koska se valmiina oleminen on pelkkää ulkokuorta. Oikeasti verannalla on tuuletusongelma ja sen katto on luultavasti ainakin kostea ellei enemmänkin mätä - kas näin:



(Rakastan lateksia. Rakastan lateksia. Rakastan lateksia.)

Ja sokkelikin on verannan alta yhdestä nurkasta halki:



Ja oikeastaan verannalle pitää rakentaa pian työntöluiskat vaunuja varten ja keittiössä nyt oleva Matti ja Maija -kaappi on varmaankin pakko sijoittaa jatkossa verannalle koska se ei mahdu keittiöremontin jälkeen enää nykyiselle paikalleen ja itse asiassa olen ajatellut että isän tekemä, valkoinen pyöreä pöytä sopisi paremmin verannalle kuin keittiöön mutta se taas edellyttää jotain toista pöytäratkaisua keittiökäyttöön ja haluaisin sellaiset paneelista tehdyt kauniit ikkunalaudat niin kuin kaverini Sannan vanhempien verannalla koska verannalla kuuluu olla pelargoniaruukut ja lopppujen lopuksi portaatkin pitäisi korjata ja maalata ja verannan yläpuolella oleva parveke korjata koska se on laho. Ja ulko-ovesta puuttuu nimikyltti. Näin alkajaisiksi.

Veranta ei siis ole valmis, se on to do -listalla. Mutta pysyy paikoillaan ja näyttää kauniilta kalusteineeen ja kurpitsoineen. Toistaiseksi se riittää, ja toivottaa sekä omat että vieraat sisäänkäyjät lämpimästi tervetulleeksi meille.

Ihan pihalla

Joskus, yleensä pääsääntöisesti, tuntuu siltä että mitään ei saada aikaan ja kaikki on kesken ja mikään ei onnistu eikä ainakaan etene.

Kiersin lauantaipäivän ratoksi talon ja totesin, että edistytty kuitenkin on!

Maahan jätetyn murheenkryyni-öljysäiliön kanssa asiat etenivät lopulta yllättävästi. Ensin loka-autoa ja kaivuria ei meinannut saada paikalle millään. Sitten molemmat tulivat, niin yllättävillä aikatauluilla että naapurikin säikähti.

Ensin oli käynyt loka-auto imaisemassa sisuksiinsa säiliön öljynsekaisen veden. Ja jättänyt jälkeensä tämän mystisen signeerauksen (ja pari säikähtänyttä naapurin naista):



Seuraavaksi tuli, ihan yhtä yllättäen, paikalle traktorikaivuri ja kaivoi tyhjennetyn säiliön maasta. Ja varoi kiitettävällä huolellisuudella ruusujani, kun häntä siitä edeltä käsin useaan otteeseen oli muistutettu:



Kaivurikuski oli kasannut säiliön ja muut rautaromut, kuten saunan elähtäneen kiukaan, etupihalle romu-ukon pois noudettavaksi. En ehtinyt valokuvaamaan säiliötä ennen pimeän tuloa ja seuraavana päivänä töistä tultua säiliö oli kadonnut. Voitte siis kaikki nyt kuvitella, että tässä se oli:



Viikonloppuna vietettiin parisuhteen laatuaikaa muun muassa käymällä elokuvissa ja laittamalla pitkästä aikaa kunnon ruokaa Mikkelin mainion torin antimista. Pihapuuhastelulle jäi kuitenkin aikaa sen verran, että Panu kiipesi katolle tarkistamaan toistamiseen piipun strategiset mitat. Ensimmäisen mittauksen tulokset kun hävisivät jonnekin paperikaaokseen:



Piippuun on tulossa mittatilaustyönä hattu. Se muuttaa vähän talon ilmettä, mutta yrittää nyt ainakin olla sellainen eleettömän suoralinjainen ja muutenkin anteeksipyytävä ettei liikaa varasta showta. Samalta tekijältä lähipiiristä tilattiin myös suojapelti alakerran puuhellan edustalle - vaikka nykyinen maailman rumin muovimatto ei minusta suojausta tarvitsekaan, on pelti kai jonkun lain tai asetuksen mukaan silti oltava. Ja voihan sillä suojella sitten tulevaa alkuperäistä lautalattiaa.

Minä en kiivennyt katolle, minä keskityin syömään syksyn satoa.



Ja ihan pian, jo ehkä tänä iltana, aion kokeilla talon mukana tullutta mehulinkoa. Ukki ja mummo tekivät sillä tuoremehua omista omenoistaan ja mikään ei maistu paremmalle kuin tuo "ukin mehuna" tunnettu, paksu ja makeankirpeä juoma. Toivotaan, että mehulinko on samaa kaliiberia kuin isovanhemmillakin oli.

Lopuksi vielä kerrottakoon, että olen tänään ilmoittautunut Etelä-Savon Marttojen pihasuunnittelukurssille loka-marraskuussa. Tuskin maltan odottaa - ylemmästä mies kurkistaa savupiipun takaa - kuvasta kun käy ilmi, että suunniteltavaa ynnä toteutettavaa on yllin kyllin.

Tuo kauhea, ruma ja piikkejään viattomiin varpaisiin kylvävä 70-lukulainen mustanpuhuva happomarjapensas poistuu keskuudestamme ensimmäisenä.

Voittaa kotiolot

Bloggaajanne raportoi Kuopion kaupungista opiskelureissulta: Hotellissa on sauna ja langaton internet-yhteys. "Kyllä tämä kotiolot voittaa" -latteus puski väkisin mieleen.

Kuherruskuukausi on vähän niin kuin ohi, vissiin. Kertaakaan ei ole vielä tullut sellaista oloa että oliko pakko ostaa tämä rötiskö, mutta aika väsynyttä ja kypsää porukkaa on tiluksillamme viime aikoina haahuillut. Minä tarvitsen yhdeksän tunnin yöunia ja päikkäreitä pysyäkseni edes joten kuten toimintakykyisenä ja unohtelen asioita kuten arkisten esineiden nimiä ja sovittuja treffejä puuseppien kanssa. Puoliso alkaa olla kypsä ympärillä vipeltäviin palveluntarjoajiin ja varsinkin nimeltä mainitsemattomaan automaalaamoon, jossa puolentoista viikon ruostesuojausprojekti on kestänyt kohta kuusi viikkoa. Egyptiin vasta muuttanut vanha toveri totesi, että mitäs menitte viemään auton korjaamolle ramadanin aikana, oma vika. Ramadan onkin toistaiseksi ainoa syy, jota automaalari ei ole lanseerannut puolustuksekseen.

Vara-auto hajosi, molemmilla on flunssa, ajokoira karkasi vuorokaudeksi ja löydyttyään pissasi keskelle meidän sänkyä, sauna on purettu mutta kukaan ei tunnu tietävän, mitä sille seuraavaksi saa, voi ja pitää tehdä, kaikki projektiimme sitoutetut rakennusalan ammattilaiset noudattavat ajanlaskua jota meidän kalenterimme ei tunne, keittiön ja olohuoneen pattereissa ei ole termostaatteja ja lämmityksen koeponnistus sai aikaan trooppisen 40 asteen kuumuuden. Kukaan ei ole vieläkään siivonnut edes muuttokaaosta pois, ikkunat ja ovet pitäisi tiivistää, yläkerta maalata loppuun, tunkio tervehdyttää takaisin kompostiksi, Pikku Tilliäisen satavuotias kehto kunnostaa, tehdä päivässä kahdeksisen tuntia tuottavaa työtä ja hoitaa sosiaalisia suhteita.

No, emme lannistu. Otamme ensin päiväunet ja sitten iloitsemme niistä asioista, joista iloita voi. Kellarissa on peräkärryllinen polttopuuta ja keittiön puuhella toimii vailla moitteen sijaa. Makuuhuoneessa on matot lattialla ja taulut seinällä. Verannallakin on verhot. Kaapelille on kaivettu oja.

Ja välillä voi paeta hotelliin, jossa on sauna ja langaton internet.

Sudba

Ja sama suomeksi.

Ensimmäistä kertaa sen sanoi ääneen työtoveri, joka hoksasi että työpaikan markkinointihankkeen mainoskuvien taustalla komeileva talo on se keltainen, joka meinataan ostaa. Ja jälkeenpäin se on tullut mieleen aina kun älyttömän mukavien ja kiistattoman fotogeneettisten naapureidemme nassut lävähtävät eteen kun vaikkapa avaa oman työpaikan nettisivut.

Toisen kerran se tuli mieleen kun kuulin siitä äidin ystävän miehestä, joka asui talossa opiskeluaikana alivuokralaisena.

On se ollut mielessä muutenkin, tunteena ja aistimuksena siitä, että tämä on meidän koti, juuri sellainen kuin pitääkin. Vaikka sekasotkussa ja kaaoksessa ja vähän hankala ja aika työläs, niin silti juuri oikea.

Kohtalonuskoinen sivupersoona sai tässä päivänä muutamana vielä lisää uskonvahvistusta, kun tontille kirmasi kaksi maalämpömiestä, laitevalmistajan edustaja ja kaivon poraaja, tekemään katselmusta tarjouksen tekoa varten.

Mikkelin kaupunkiin on aikanaan rakennettu kaksi taloa täsmälleen samojen piirustuksien mukaan. Olemme ajaneet joitakin kertoja sen toisen ohi, se on suunnitelmien mukaisesti rapattu ja remontoitukin aika modernin näköiseksi. Mutta sama talo se on, silti.

Jotenkin tähän edellä mainittuun kohtalon sormella osoitteluun sopi aika hyvin se, että maalämpökaivon poraaja sanoi sisään asteltuaan ja hetken ympärilleen katseltuaan, että "tää on muuten meidän talo".

Todettiin siinä yksissä tuumin, että aika hyvät pohjapiirustukset on rakennusmestari Eino Hahto vuonna 1952 Mikkelin kaupungissa rustannut.

*********

Vanhoissa blogeissani on ollut aina Tänään soi -osuus. Otetaan se nyt käyttöön väliaikaisesti tässäkin, vaikkei rintamamiestaloaiheinen olekaan.

Kaikkien suositusten mukaan lasta odottavien vanhempien on syytä laulella lapsukaisilleen jotain tiettyä laulua, jota lapsi tottuu kuulemaan ja jolla saa syntymän jälkeen sitten tainnutettua vastahakoisen perillisen tilanteessa kuin tilanteessa.

Jos tästä pitää jotain johtopäätöksiä vedellä niin Pikku Tilliäisestä tulee todennäköisesti "vallankumousjohtaja, sissikapinallinen ja huomattava marxilainen poliittinen hahmo". Jostain syystä hänelle tulee nimittäin lauleltua etupäässä tätä alla olevaa viisua. Syytettäköön mielikuvituksen puutteesta vain ja ainoastaan tulevia vanhempia.

Anopin Mahtavat Maalausvinkit, osa yksi

Mahdollisille blogin lukijakunnassa oleville Enson huonekalutehtaan keittiön kaappien kunnostajalle tarjotaan ilmainen ja taatusti toimiva maalausvinkki:

Kaapit ovat alun perin olleet hennon vaaleita sävyltään, kahvat ja listat on saatettu jättää puun värisiksi. Aivan 50-luvun alussa ja 40-luvun puolella suosittiin keittiön kaapeissa kahvojen ja muiden hantaakien maalaamista itse kaappien ovien sävyä tummemmilla tehosteväreillä siitä yksinkertaisen käytännöllisestä ja nerokkaasta syystä, että niissä ei näy lika läheskään niin selvästi kuin vaaleammissa ovien sävyissä.

Jaan elämäni miehen kanssa, jonka sisko parisuhteellistumisen jälkeisellä ensitapaamisella totesi lakonisesti ottavansa jo etukäteen osaa keittiön kaappien osalta. Rakas tahmatassu todellakin jättää keittiössä häärätessään jälkeensä normaalista poikkeavan skläfmäisiä, likaisia ja erinäisten ruoka-aineiden pilkuttamia kaapin ovia, kahvoja ja muita kädensijoja - syytä emme ole saaneet selville. Joka tapauksessa tämä vanha hyvä maalauskeino sopii keittiöömme täydellisesti.

Kainuun korvesta pelastetut keittiön kaappimme ovat edenneet siihen pisteeseen, että eläkeläisriistotyövoima on hionut ne ja maalannut pinnat tartuntamaalilla. Tässä yhteydessä kaappien kahvat on irrotettu ja luonnollisesti myös hiottu. Näin ne on helpompi maalata - kiinni oleva kahva jo muuten valmiiksi maalatussa kaappiyksilössä aiheuttaa pientä haastetta ainakin tälle tumpelolle:



(Reunasta irrotetun maalarinteipin alta jouduttiin siis hinkkaamaan punaista maalitäplää.)

Anoppi keksi irrotettujen kahvojen maalaukseen tämän kerrassaan loistavan keksinnön, jota voin siis lämpimästi suositella kaikille Enso-kaappien kanssa ahertaville kanssaihmisille. Tarvitaan pala styroxia, patolevyä tai muuta vastaavaa, cocktail-tikkuja ja kahvat.



Kahvojen ruuvinreikiin laitetaan tikut ja kahvat tökitään patolevyyn. Sitten otetaan yksi kahva kerrallaan, maalataan sen sisäpuoli kahvaa kädessä pidellen ja tökätään sen jälkeen kahva takaisin tikunnenään ynnä maalataan loppuun.



Jos osataan, käytetään maalaushanskoja eikä näytetä seuraavana päivänä teurastajalta. Mutta ollaan varmoja, että näytettäisiin hyvin paljon enemmän teurastajalta, jos yritettäisiin suoriutua kahvojen maalauksesta ilman patolevyn ja cocktail-tikkujen suomaa apua.

Voilá - sarjatuotantona maalatut keittiön kaappien kahvat. Kuvasta voi verrata, kumpi sävy on kauniimpi - Patolevy vai Uulan Utu.

Värejä ja sävyjä

Saunarintamalla tapahtuu melkein joka päivä jotain, mutta Panun ja appiukon toimesta. Olen yrittänyt pysyä kameran kanssa perässä, joten jonain hyvänä hetkenä ennen pitkää ilmaantunee tännekin saunarempan päivitysosio.

Saunarintaman sijasta olen itse ahkeroinut anopin kanssa yläkerrassa. Anoppi on muiden mainioiden ominaisuuksiensa lisäksi myös itseoppinut mestarimaalari, jonka hanslankarina on siis varsin kiitollista olla.

Maalausprojekti numero yksi talossa oli yläkerta. Meillä on edelleen suunnitelmissa vuokrata yläkerran tällä hetkellä täysin tarpeeton asunto talveksi jollekin kattoa päänsä päälle kaipaavalle opiskelijalle sekä asua itse yläkerrassa ensi kesästä hamaan, no, sen varsinaisen pääremontin valmistumiseen asti. Molempia käyttötarkoituksia silmälläpitäen yläkerran vähän nuhjuinen olomuoto on tarpeen raikastaa, ja lisäksi sinne pitää rakentaa keittiö.

Yläkerran kyökin värimaailma edusti tällaista tyylisuuntaa: Katossa omituisella beigellä maalatut Halltex-laatat (joita luulin ensin puuhellan mustaamiksi valkoisiksi, mutta kyllä ne beiget olivat), likainen ja jotenkin merisairaan värinen kellanvihreä pinkopahvi ja vaalean mintunvihreät karmit.



Lisäksi kokoonaisuuteen kuuluu minun mielestäni ihan mahtava puulattia, josta jokainen talossa vieraillut sielu (ehkä värikylläisesti elämään suhtautuvaa Hetskua lukuunottamatta) on todennut jotain sen tyylistä että "tästähän tulee tosi kiva kun tuon lattian maalaa". Höh. Ei sitä maalata. Se on jo hyvässä maalissa!



Suoritimme viime viikonloppuna siis operaation yläkerran keittiön katon ja seinien maalaus. (Niin, siis lienee tarpeetonta edes mainita enää tässä vaiheessa että pinkopahvien tai Halltexien vaihtamista muihin materiaaleihin ei edes harkittu.) Molemmissa käytettiin Uulan Into-sisustusmaalia, josta olin kuullut hyvää ja voin tämän hyvän nyt todeksi vahvistaa. Helppo ja kiva maalata, erikoismainitsemme vallitsevasta "kelvollinen ajokoiran korvike" -tilasta johtuen myös maalin hajuttomuuden - olen Pikku Tilliäisen takia yliherkkä kaikenlaisille käryille, mutta Intoa pystyi sutimaan ongelmitta. Pellavaöljymaalikin on vähän turhan tömäkkää herkistyneelle nenälleni.

Minusta ainoa oikea Halltex-katto on väriltään maalarinvalkoinen - tässä tapauksessa luultavasti melko pian hieman nokisen maalarinvalkoinen puuhellasta johtuen, mutta se on sen ajan murhe. Tölkki sitä kaupasta ja sutimaan. Halltexien maalaaminen edellyttää sitä, että maali vedetään ensin pensselillä levyjen uriin, samalla pensselöimme myös kattolistan ja aivan katon reunat telausta helpottamaan. Tässä menossa vielä uravaihe:



Anoppi kulki telan kanssa perässä ja samalla kuin omituinen beige peittyi maaliin, koko huone koki valaistumisen:



Katto vaati kaksi maalauskertaa, että omituisen beigen sai kokonaan peittoon, mutta kyllä siitä tulikin hieno!

Seuraavaksi siirryttiin pinkopahveihin. Joihin muuten upposi kolmen litran pönikkä maalia, eteisen yksi seinä saatiin vielä maalattua ylijäämällä. Lienee niin, että pinkopahvin röpelöinen pinta imee sitä sitten enemmän kuin tasainen Halltex-levy, ja toisaalta uusi seinän sävy oli aika paljon edellistä vaaleampi joten peittämistäkin oli enemmän. Maali oli siis edelleen Uulan Intoa, tällä kertaa sävytettynä. Into-maalin voi sävyttää Tiksin sisätilavärikarttaan, josta valitsimme asiantuntevan anoppiraadin kanssa sävyn...ööö, nyt en kyllä muistakaan sitä ulkoa. Se saattoi olla Manna, ja joka tapauksessa se on vaalean keltainen, lämmin sävy joka muistutti maaliämpärissä erehdyttävästi hyvin vatkattua sokerikakkutaikinaa.

Hyväksi havaitulla metodilla "minä sudin, anoppi telaa" suoritettiin tämäkin operaatio:



Ja katso, niin muuttui ruma kellanvihreä seinä kauniin ja lämpimän kakkutaikinaiseksi.



Arvokas vihreä lattia on peitetty remonttipaperilla, joten siitä ei nyt tuosta kuvasta saa käsitystä, mutta hyvin se kurkistuksen perusteella sopi uusiin seiniin ja kattoon. Huoneesta tuli kauniin, lämpimän ja kodikkaan sävyinen ja tuplasti entistä valoisampi - kannattava maalausurakka siis. Ikkunan ja ovien listat ovat edelleen hennnon mintunvihreät, niitä voisi harkita valkoisiksi mutta kiiltävä Miranol-pinta on niissä varsin kelvollinen joten saa nähdä, ulottuuko vaivannäkö niihin asti.

Maalattavaa nimittäin piisaa, yläkertaprojektissa on nyt meneillään puolivalmis eteinen (jonka sellainen vanhan ruskean värinen puulattia on kyllä kiistatta kaunis tuon kakkutaikinan ja valkoisen katon rinnalla, sikäli ymmärrän vihreän keittiönlattian dissaajia) ja yläkerrasta pitäisi vielä maalata iso huone. Pintojen jälkeen maalarinverstas vaihtaa taas ikuisuuksia kuivuvaan pellavaöljymaaliin kun sinne siirtyvät yläkerran keittiön kaapit, joista tuleee Uulan Oras-sävyn vihreät punaisin tehostein.

Ihastuin kodikkaaseen kakkutaikinaväriin niin, että se luultavasti saa olla myös alakerran keittiön pinkopahvien uusi väri, nyt ne ovat huomattavasti keltaisemmat. Yllä olevasta kuvasta voi arvioida siis tulevaa keittiön värimaailmaa - jo aikaisemmin esitelty, vähän ätläkän hailakan vaaleansininen Uulan Utu-sävy muuttui keittiön vinokaapin ovessa siksi ihan oikeasti meidän mummon mökin keittiökalusteiden väriseksi kun siihen lisäsi Puolukka-sävyä olevat punaiset tehostelistat.

Appiukko tosin totesi listojen ja kahvojen maalausta seurattuaan, että "tuo on ennemminkin pakkasen purema puolukka". Tarkkoja juttuja siis, nämä sävyasiat.