Mies remontoi toilettia

Meillä ei ikinä mikään valmistu, etene eikä tapahdu rivakasti. Vessan kanssa nyt oli ihan suotavaakin ehkä pitää jonkinmoista etenemistaukoa, että paikkavalu ehti kuivua kunnolla, mutta olisihan tässä kerinnyt väliaikaislattian aikana tekemään vaikka mitä.

Tässä kuvassa nyt kuitenkin jo taputellaan puruja paikoilleen koolausten väleihin. Huomatkaa tunnelmaa luomassa erittäin professionaalinen työvalaisin, uskollisista uskollisin Mats Golvlampamme.

Tässä lattia on paikallaan ja remonttimies suunnittelee assistenttien suosiollisella avustuksella seuraavaa siirtoa.

Seuraavaa siirtoa ei tule, koska paikalle saapuu nukkevauva, jonka hoitotoimenpiteet ajavat vessaremontoinnin ohi.

Vuokko Nuhanenä Nuppunen, huomenna yksi vuotta, tutustuu akkuporakoneen saloihin. "Vuokko powaa", kommentoi isosisko kuvaajan selän takaa.

Sitten olikin jo iltapalan aika. Ehkä meillä on juhannukseen mennessä taas toimiva vessa asuinkerroksessa. 

Laurakaisa järjestää arvonnan

Lupasin taannoin kehittyä bloggaajana joitakin asteita vuorovaikutteisempaan suuntaan ja olen mielestäni siinä varsin hyvin onnistunutkin. Lisäksi olen huomannut, että blogin pitämisestä on noussut esiin aivan uusia, mukavia ulottuvuuksia tämän lisääntyneen vuorovaikutuksen myötä - kiitos siis teille, hyvät lukijat.

Blogeissa on aina toisinaan erilaisia kilpailuja ja arvontoja, ja minäkin ajattelin tämän uuden keskustelevaisemman blogiotteen kunniaksi nyt järjestää ensimmäisen arvonnan. Mietin pitkään, mikä olisi sopiva palkinto, kunnes se kirkastui minulle kaikessa itsestäänselvyydessään:

Voittaja saa omakseen aivan uunituoreen Hannu Rinteen Perinnemestarin Rintamamiestalo -kirjan, jossa myös meidän taloa ja remonttiprojektia on esitelty. Kirja julkaistaan 20.3.

Arvontaan voi osallistua yksinkertaisesti jättämällä kommentin tähän postaukseen. Ja koska tämä on Eläköön vuorovaikutus -arvonta, olisin iloinen, jos jokainen osallistuja kirjoittaisi arpalippuunsa asian tai asioita, joista haluaisi blogissani lukea. Niitä voivat olla vaikka

- "et ole koskaan kirjoittanut aiheesta X, vaikka olet monta kertaa lupaillut tai aihetta muuten sivunnut"
- "haluaisin nähdä, millainen kellarin rappu teillä on"
- "kerro lisää kummitusjuttuja"

Tai sitten, jos ei keksi mitään mistä haluaisi lukea, voi vaan kirjoittaa vaikka että "päivän säästä" tai "varsieväkaloista" tai muuta satunnaista mieleen juolahtavaa. (Varsieväkaloista voisin kyllä kirjoittaakin, ne ovat hienoja.)

Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa eli kaikki 19.3.2013 klo 23.59 mennessä jätetyt kommentit osallistuvat arvontaan. Onnettarena toimii esikoinen, joka on juuri oppinut leikkaamaan saksilla ja jonka kanssa arpalippujen askartelu tulee siis olemaan riemullinen ohjelmanumero.

Arpaonnea itse kullekin säädylle! 

Hey Blue, here is a song for you

Joskus oli aika, jolloin harrastin blogeissani paljon biisilainausotsakkeita. Joskus oli myös aika, jolloin blogissani oli joka postauksen jälkeen päivän biisi. (Myöhemmin kävi ilmi, että nykyinen aviomies, silloinen toveri elämän myllerryksissä oli kerännyt ne kaikki biisit ämpeekolmosina tietokoneelleen kansioksi. Kaunis teko.)

Mutta mennään nyt tänään Joni Mitchellillä, kun sattui niin sopiva tekstinpätkä mieleen.

Minulla on nyt vähän sellainen olo, että luovutan näiden väriasioiden kanssa. Vessan seinään tosiaan melko pikaisesti valitsin noin seitsemästä maalikaupasta ottamani näytelapun joukosta yhden, joka oli olevinaan se paras. Ei beessi, ei sininen, ei valkoinen, vaan harmaa.

No, se harmaa ei kylläkään ole harmaa. Se näytti ensin hammastahnan väriseltä, mutta onkin ihan vaaleansininen. Siis noin niin kuin luonnossa. Tässä kuvassa se näyttää kai valkoiselta. Tuossa kohtaa on vasta yksi kerros maalia keltaisen päällä (ja hormin ritilä on keltainen, koska siitä tulee punainen) mutta ei se ainakaan yhtään paremmaksi muuttunut toisellakaan maalauskerralla. Sinisemmäksi.

Minä yritin positiivisesti ajatella, että onhan se harmaa. Ja se onkin, jos asettaa remonttivalaisimena edelleen toimivan Mats Golvlampan posottamaan suoraan seinälle hehkulampun keltaista valoa. Se, mikä jää Matsin selän taakse ja katveeseen, on vaaleansinistä. Erittäin vaaleansinistä.

En tiedä, mitä nyt tekisin. Melkein tekisi mieli luovuttaa saman tien ja tehdä, kuten Kylä-Laurilassa - vaihtaa siis surutta väriä. Jos palaisin juurilleni, myöntäisin että kaikki muu paitsi valkoinen valkoinen menee yli käsityskykyni, ja sutisin seinään viimeisen kerroksen ihan vaan sitä perus-maalarinvalkoista, mitä katossakin, niin ainakaan ei tulisi mitään sävy-yllätyksiä. Sitä paitsi katto on minusta kivan värinen. En halua maalata tuota enää kuin sen yhden kerran, koska mitä paksumpi maalikerros, sen näkymättömämmäksi tuo Enso-levyn hento raitakuviointi käy. Maalin pitäisi siis osua nyt kerralla maaliin. Onko kenelläkään ehdotuksia siihen, miten tätä dilemmaa olisi paras lähestyä?

Muistutuksena kerrattakoon, että vessa on puolentoista neliömetrin suuruinen koppi, jonne on tulossa isolle alalle seinästä melko hallitsevaa mustavalkoraidallista Enso-levyä. Lisäksi sinne tulee voimakkaan Uulan Puolukanpunaisia yksityiskohtia, kuten tuo viemäriputki, hormin ritilä, lattia- ja ovilistat sekä tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan myös ainakin yksi ellei kaksi puista pientä kaappia. Tuo entistä vähän tunkkaista keltaista selvästi vaaleampi vaaleansininen osoitti ainakin sen, että pikkuvessa on avaramman oloinen kun sen katto ja seinät ovat vaaleat. Ehkä siksi haluaisin pitäytyä siinä vaaleassa värimaailmassa enkä esimerkiksi maalata seiniä mustiksi tai punaisiksi, koska pelkään että koppi kutistuisi entisestään. Ja sinne tulee valaisimeksi se sama pyöreä maitolasikuuppa, joka siellä olikin, ja lampuksi ihan tavallinen hehkulamppu. (Tämä on periaatekysymys.)

Onko häviäjän ratkaisu ostaa kolmen litran pönttö maalarinvalkoista ja vetää sillä koko vessa. Vai menenkö vielä kikkailemaan maalikauppaan. Kas siinä pulma. 

Ensin huvi

Ja sitten vasta työ.

Keskellä taloa ammottavan remonttireijän kanssa on opittu elämään sen verran sujuvasti, että mikään ei oikein etene. No, pienin askelin kuitenkin. Minun pitää ainakin ihan pikimmiten raportoida maailmankaikkeudelle todella hyväksi havaittu konsti paikata repsottavia Enso-pahveja. Halpa ja simppeli konsti, simppelille vanhan ajan materiaalille.

Jostain syystä on ollut viime päivinä sellainen olo, että nyt on kevät. Se on ehkä lisääntynyt valo, tai se, että tuuli tuoksuu jotenkin villille ja vapaalle, erilaiselle kuin keskitalvella. Kuka siis viitsii nököttää sisällä ja harrastaa putkiremontointia?

 Ei...

...me...

...ainakaan.

Tuo pulkkamäki sijaitsee Anttolanhovissa, jossa käytiin ulkoilun lisäksi palkitsemassa itsemme myös bliniherkuilla.

Nam.

Mutta huviretken päätteeksi piti toki palata takaisin arkeen. Kas näin iloisesti sujui maalarilta alakerran vessan kattohalltexien sutiminen pienen irtioton jälkeen:

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta noiden kattohalltexien pitää olla valkoiset. (Juuri minkään muun sitten ei rintamamiestalossa pidäkään, terveisin tyylipoliisi.) Ihan huimasti tuli avaruutta lisää jopa tuohon pieneen kopperoon kun katto valkeni.

Seinät piti maalata tänään, mutta kuopus alkoi tekemään hampaita ja suostui vain nököttämään sylissä kuin tatti kiukkuisena kuin ampiainen. Ei voi maalata, jos sylissä on kiukkuinen mukula. Oh well, huomenna sitten. 

Laurakaisa esittelee uuden, mullistavan sisustustyylin

Ja sen nimi on remonttia odotellessa -sisustus.

Kaikki lähtee tietenkin aina fiiliksestä, ja tässä tapauksessa se fiilis on jotakuinkin tällainen:

"Kun kohta kumminkin remontoidaan tämä huone/talo/nurkka/kerros niin ei varmaan kannata nyt nähdä vaivaa vaan lykätä vaan tämä sisustusesine x tai tarvekalu y tähän paikkaan mihin se nyt sattui kädestä putoamaan." 

Tämä sisustusfilosofia johtaa mielenkiintoisiin lopputuloksiin. Otetaan vaikkapa ämpärit.

Meillä on kellarin pyykkituvassa tason alla ihan oikea, mietitty ja harkittu säilytyspaikka ämpäreille:

Kuva on rakennusvaiheesta, nyt tuossa edessä on verho. Verhon takana kuuluisi talvella majailla kaikkien pienikokoisten piha-asioiden kuten kukkaruukkujen ja sen sellaisten, ja lisäksi siellä pitäisi olla säilytyspaikka niille ämpäreille. Meillä on paljon ämpäreitä: yleisämpäreitä, sieniämpäreitä, marjaämpäreitä, siivousämpäreitä, ennen oli myös vaippaämpäri kunnes vaipoissa alkoi kulkea kaksi yksilöä ja ämpäri kävi liian pieneksi. (Nyt on muovinen likavaippakori. Vaippaämpärin nykyistä olinpaikkaa en tiedä.)

Kun nyt äsken sinne verhon taakse kurkistin niin siellä oli yksi Värisilmän muovipussi jonka sisällä oli yksi melko huonoon kuntoon päässyt, käytetty maalipensseli. Hyllyllä oli lisäksi pariton, harmaa työkäsine kattoremonttiajoilta ja lattialla roskis täynnä kuivurin nöftää.

Kukkaruukuista yksi palvelee takapihalla lumiukon päähineenä ja loput muistan nähneeni ennen lumentuloa työnnettynä pahvilaatikossa verannan alapohjaan. Ämpärit on sijoitettu sillä tavalla kivasti ja kätevästi kellarin rappuun kulkuväylälle huojuvaksi torniksi, että niihin kompastelee jatkuvasti kellarin ovesta kulkiessaan.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Talossamme on uskomaton määrä tyhjiä hyllyjä, lipaston laatikoita ja yläkomeroita sekä vielä uskomattomampi määrä sinne tänne vellovaa, vailla omaa sijoituspaikkaa haahuilevaa rojua joka käy hermoille, ahdistaa, ärsyttää ja sapettaa ihan joka päivä. Luulisi, että nämä kaksi olisivat suoranainen match made in heaven, mutta väärä on luulo. Ja se johtuu remonttia odotellessa -sisustusfilosofiasta.

Että mitä niitä ämpäreitä sinne tänne kuskaamaan kun kohta tulee kuitenkin iso paha remontti, joka puhkuu ja puhaltaa kaiken uusiksi ja sitten kaikelle voi vihdoin etsiä oman paikan.

Tämä sama pätee myös muuhun sisustukseen - kauniit huonekalut ovat vintissä varastossa, taulut ovat ripustamatta seinille, joka paikkaan kerääntyy romukasoja ja tavararöykkiöitä. Ja kaapit kumisevat tyhjyyttään.

Kun nyt otetaan huomioon, että meillä valtaosaa näistä autuaaksitekevistä remonteista on odoteltu jo kaksi ja puoli vuotta ja odotellaan tällä vauhdilla edelleen ainakin toinen mokoma, voisi kuvitella että vähänkin tolkullisempi yksilö osaisi tästä vetää johtopäätöksensä. Vaan johtopäätöksetpä eivät kuulu remonttia odotellessa -sisustajan repertuaariin lainkaan!

Remonttia odotellessa -sisustaja alistuu kohtaloonsa ja elää ärtyneenä kaaoksen keskellä. Tilannetta ei helpota se, että kun joku odotetuista remonteista viimein alkaa, syntyy normaalin odottelukaaoksen rinnalle myös remonttikaaos. Remontin alta roudataan tavaroita johonkin, yleensä yläkerran, jossa on jo valmiiksi parin edellisen remonttikierroksen perintönä tavaraa jos jonkinmoista. Mitkään kirpputori- tai kierrätyspyrkimykset eivät saa tavaramäärää vähentymään oleellisesti, mikä johtuu luultavasti edellä mainitusta säilytystilojen säilyttämisestä tyhjillään ja tyhjän panttina.

Salaa remonttia odotellessa -sisustaja katselee tietokoneen arkistoista kuvia ajasta, jolloin kaikki maallinen omaisuus ei ollut vielä siirtynyt uuteen omaan kotiin eikä yksikään remontti vielä alkanut tai edes antanut odottaa itseään: 

Ps. Remonttia odotellessa -sisustaja pysyy järjissään ainoastaan siten, että talossa on yksi huone, jossa ei ole mitään ylimääräistä rojua, jossa taulut ja suvun perintöpotretit ovat seinällä ja lipaston laatikot ja kaapit täynnä esineistöä, joka niihin kuuluu. Meillä tämä keidas ja rauhan tyyssija on nurkkakamari eli makuuhuone. Koska sitä ei tarvitse ikinä remontoida. 

Ytimessä

Minähän olen tunnetusti paasannut kaikenlaisen vanhan vaalimisen, säilyttämisen, säästävän remontoinnin, konservoinnin ja restauroinnin puolesta niin blogissa kuin muillakin areenoilla. Sinänsä hölmöä, että omassa talossa näitä periaatteita ei ole vielä niin kauheasti voinut noudattaa - sauna- ja kattoremontti olivat lähinnä rekonstruointia, nehän tehtiin vaikka vanhan näköisiksi ja mallisiksi niin silti täysin uusiksi, uusilla materiaaleilla ja osin työtavoillakin. Pyykkituvan rakentaminen oli puhtaasti peruskorjaustyyppistä käyttötarkoituksen muutosta ja mukavuuksien lisäämistä. Ikkunaremonttia ei lasketa kuuluvaksi mihinkään kategoriaan koska se ei ole vielä valmis, ja muutenpa emme ole oikein koskeneetkaan mihinkään.

No, nyt olemme päässeet tähän ah niin työlään mutta ainakin henkisellä tasolla myös palkitsevan "rintamamiestalo remontoitiin aikuisten oikeasti vanhaa kunnioittaen" -meiningin ytimeen. Sitä ydintä edustavat tällä hetkellä eniten vessan Enso-pahvit. Tai ensopahvit, tai Oulu-pahveiksikin niitä kutsutaan.

Olemme molemmat tuijottaneet vuorollamme lievästi haastavia eli reikäisiä, paikoin revenneitä, liian naftisti listojen alle jätettyjä pahvejamme ja puuskahtaneet "mitäjosvaihtaiskuitenkinnääpahvit" -lausahduksia. Ja sitten todenneet, myös vuorotellen, että ei vaihdeta. Ne paperit kertovat ihan yhtä paljon rakennusperinnöstä ja 50-luvun ajatusmaailmasta kuin sekin, että koko vessakoppero on tosiaan pienempi kuin meidän nykyinen keittiön pöytä. Kuten jo syksyllä kirjoitin, minusta vanhaa vaalitaan sillä tavalla että se jätetään paikoilleen ja sen annetaan olla.

Tuo kuvassa näkyvä vähän enemmän kuin lievästi haasteellinen kohta jää muuten sen mustavalkoraidallisen Enso-levyn alle. Puuh. Mutta ihan riittävästi reikää, repeämää ja tosiaan niitä listojen kyljessä irvottavia pahvinreunoja noissa riittää niin, että seinien siistiminen ennen uudelleenmaalausta vienee usempia henkilötyöpäiviä. Saapahan valu kuivua rauhassa.

Olen hakenut tälle Enso-pahvien säilytysvimmalle uskonvahvistusta intternetistä ja löytänytkin sitä. Totuushan se on, että vaikkapa pinkopahviseiniä voi repiä melko huoletta kun sitä pinkopahvia kuitenkin on edelleen saatavilla. Tuota paksua, kuviollista pahvitapettia ei enää valmisteta, sitä ei saa mistään. Jos tätä lukee joku, joka aikoo irrottaa tuota omalta seinältää niin olkoon yhteydessä minuun, tarvitsisin kipeästi isohkon palan tätä materiaalia yläkerran keittiöön.

Löysin Enso-pahviretkilläni netistä myös uuden tuttavuuden nimeltä Turun restaurointikeskus. Aivan loistavat sivut, vaikka päivityksiä ei taida juuri tältä vuosikymmeneltä ollakaan. Itku meinasi päästä kun luin vaikkapa säästävän korjausrakentamisen periaatteista - teksti voisi olla omalta näppikseltäni lähtöisin. Minulla on ollut niistä taannoisista naapurin ikkunoista asti vähän sellainen olo, että kukaan ei ymmärrä eikä tajua ja olen yksin maailmassa näiden huuruisten perinnehippiaatosteni kanssa. Mikä ei tietenkään ole totta, kuten tuon postauksen kommentitkin jo osoittavat. Kovin silti sydäntä lämmittää, kun löytää Virallisia Instansseja jotka jakavat omat ajatukset tästä tematiikasta. Restaurointikeskuksen sivuilla kerrotaan yksityiskohtaisesti erään kohteen kunnostamisesta, muun muassa Enso-pahveista tässä kirjastohuonetta käsittelevässä jutussa.

Jossa sanotaan näin: "Ensopahvia ei enää valmisteta kuten pinkopahvia. Alkuperäinen pahvi on hyvinkin säilyttämisen arvoinen kiinnostava materiaali, vaikka se on kolhiintunut ja repeillyt." 

Minulla on silti yksi syy ylitse muiden säilyttää vaikkapa nyt vessassa, tai eteisessä ja keittiössä ja yläkerran eteisessä ja keittiössä nuo alkuperäiset Enso-pahvit: Minä tykkään niistä. Se johtuu ainakin siitä, että mummolan rintamamiestalon keittiö ja mummon ja ukin kesäpaikka, 20-luvulla rakennettu pieni hirsimökki Pohjois-Karjalassa, olivat ja jälkimmäisessä tapauksessa ovat edelleen ensopahvitettuja. Minusta se on nätti, sopiva ja mainio seinäpinnoite jonka vaihtamiselle ei ole kerrassaan mitään syytä. Ainoa harmi on se, että tuo pintakuviointi tietysti loivenee joka maalauskerralla enemmän näkymättömiin. Tässä verrokkina maalaamaton ja kolmeen kertaan maalattu pinta vierekkäin:

Niin, mitä tulee maalaamiseen, se summanmutikassa valitsemani harmaa sävy vessan seinään näyttää tällä hetkellä mintunvihreältä, sillä on siis sutaistu viemäriputken nurkka jota ei enää viemärin asentamisen jälkeen olisi päässyt maalaamaan. Toivon, että kyseessä on jonkinsorttinen optinen harha, joka poistuu kun muut vessan uudet elementit eli mustavalkoinen Enso-levy ja harmaa lattia asettuvat paikoilleen. 

Blogiyhteensattuma

Selailin eilen hajamielisesti nettiä ja päädyin jonkun blogin kautta toiseen blogiin ja sieltä kolmanteen ja neljänteen. Sitten olinkin lukemassa yks kaks hauskaa blogia, jossa remontoitiin vanhaa taloa, jossa asui monta kania. Olen kyllä kurkistanut Ekholmin Savustamon blogiin joskus aiemminkin, koska muistan talon ulkonäön ja sen, että villiviini oli kasvanut sisään kuistin seinästä.

Klikkailin remonttiaiheisia tunnisteita ja päädyin uudesta ulkoverhouksesta kertovaan postaukseen. Jäin tuijottamaan otsa kurtussa tätä kuvaa, joka on siis tietysti lainattu tuolta Savustamon blogista:

Ja sitten tajusin, että minä olen vasta muutama päivä sitten ajanut potkurilla tuon Ekholmin Savustamon ohi. Tosin tietämättä, että se oli Ekholmin Savustamo. Olimme putkiremonttievakossa, lähdimme potkuriajelulle, vanhempi tytär istui potkurin kyydissä ja minä vielä häntä valistaakseni viittilöin taloa kohti ja sanoin että katso, siinäkin joku korjaa tuollaista vanhaa, kaunista taloa vähän niin kuin iskä meillä kotona.

(Tyttären nykyisin jo hyvin laajaan sanavarastoon ei jostain syystä kuulu käsite "remontti". Kaiken, mitä korjataan, pitää ensin olla rikki. Vessaremontin syvintä olemusta emme siis ole ehkä aivan saaneet hänelle kirkastettua, kun tällä logiikalla vessa oli ensin ehjä kun kotoa lähdettiin, ja sitten iskä poissaollessamme sen rikkoi vaikka kaikki puhuivat että iskä muka jotain korjaa sillä aikaa kun ollaan mummolassa. Aikuiset ja heidän omituisuutensa.)

Päästä kuului suunnilleen tuulettimen hihnan vinkuna kun kuva ja potkurimuisto yhdistyivät. Melko hilpeä yhteensattuma, kaikkine potkukelkkoineen.

Lisäsin Ekholmin Savustamon tuohon vasemmalle kyttäyslistalleni ja saatan käydä kyttäilemässä mummolavierailuilla ihan paikan päälläkin. Nämä hardcore-remonttiblogit saavat oman työmaan näyttäytymään aina niin kovin pieneltä ja kevyeltä.