Njet net

Sellainen nettiyhteisö oli muuten ennen vanhaan olemassa. Siis njet.net.

Meillä ei ole edelleenkään kotona nettiä, ja töistäkin se päsähti, kiitos uutiskynnyksen ylittäneen sähkökatkon. Olin jo hetken vakuuttunut siitä, että No Niin, sähköremppa tulossa hiukan suunniteltua kireämmällä aikataululla, mutta onneksi toisessa kaupunginosassa asuva Nasu ja tien toisella puolella asuva naapurin setä todistivat, että katkos ei koskenut vain meidän taloamme.

Siis bloggaaminen on haasteellista. Ja vaikka se netti olisikin, ei sille luultavasti tulisi uhrattua juurikaan aikaa - pihamaalla näyttää tällä hetkellä tältä:



Siis hus pois kaikki sieltä koneen äärestä nauttimaan kesästä, auringosta ja monien onnellisten tapauksessa myös lomasta.

Täällä vietetään päivät töissä ja illat sitkeästi näissä merkeissä:



Pesin siis ensimmäisen ikkunan, joka oli lievästi haasteellista, koska en ehkä teknisesti ottaen saisi nostella mitään hirveän painavaa ja pula-ajan talossamme ei ole ikkunoissa saranoita. Niissä on alareunoissa tällaiset kahvat:



(Kuvassa ikkuna on siis kyljellään.)

Ja yläreunoissa tällaiset tapit:



Ja sekä ikkunanpokissa että karmeissa tällaiset hilpeät merkit, jollaiset ehkä löytynevät muistakin ikkunoista:



Tänään aion siivota keittiön loppuun (vihdoin) ja paistaa raparperipiirakan (ehkä). Tai sitten ottaa tirsat ja unohtaa koko jutun.

Logiikan kaunein kukkanen

Mitä tekee ihminen, kun hänen pitäisi siivota vessaa, että saisi vessansisälmyslaatikot tyhjennettyä, pyyhkiä etikalla ummehtuneita kaappeja, että saisi vaatelaatikot ja -säkit tyhjennettyä, hyllypaperoida keittiön hyllyjä, että saisi astialaatikot tyhjennettyä, ja ylipäänsä raataa kuin mielenköyhä saadakseen infernaalisen kaaoksen keskeltä kaiveltua edes lievästi inhimillisen asumuksen?

Ihminen istuu iltakaudet ihanien uusien naapureiden luona syömässä mokkapaloja ja keskustelemassa siitä, että ikkunaremontti on ehkä maailman turhin asia ja siitä miltä näyttää ja tuntuu putkirikon kastelema paikallisvaurio purueristeessä. Ja siitä, että loppujen lopuksi ei niin haittaa jos keskellä taloa on entinen ja tuleva vessa, nykyinen tyhjänä ammottava musta aukko. Vaikka se olisi siinä vähän pidempään. Koska nyt on kesä, ja muutakin tekemistä.

Uusilla omakotitaloalueilla varmaankin keskustellaan jostain ihan muista asioista. Varmaan niilläkin leivotaan mokkapaloja ja saadaan verratonta vertaistukea.

Ja illalla ihminen silittää vanhoihin nurkkakamarin tapetteihin täydellisesti sopivia alkuperäisverhoja, vaikka ikkuna on pesemättä, spiraalinauha asentamatta verholaudan taakse ja ikkunan eteen kasattu kaikki talouden kattovalaisimet. Yöksi hän virittää ikkunaan psykedeelisin sini-turkoosein kuvioin varustetun pussilakanan, kiipeää pahvilaatikkovuoren yli sänkyynsä ja nukahtaa väsyneen raskaaseen uneen.

Ja juuri ennen uneen vaipumistaan ajattelee, että huomenna ihan varmasti teen kaiken sen, mikä piti tehdä jo tänään.

"After all... tomorrow is another day."

Juhannus keltaisessa talossa

Alkuun pahoittelut radiohiljaisuudesta - kameran muistikortti unohtui viime viikon keskiviikkona työpaikalle ja sitä ei muka missään välissä ennättänyt hakea, vaikka kummankin kodin ja työpaikan väli on enimmillään parisen kilometriä. Talon nettiyhteyskin on vielä niin sanotusti vaiheessa - tarkoituksena on hankkia pitkäaikaisen ja palavan rakkauteni kohde, kaiken maailman huijarimokkuloihin ja pätkiviin ADSL-vempaimiin verrattuna varmatoiminen ja luotettava kaapelimodeemi, jonka humanistikin osaa "johto seinästä-johto takaisin" -menetelmällä palauttaa takaisin toimintakuntoon. Suunnitelmassa on vain yksi iso mutta: modeemin vaatima kaapeli on tällä hetkellä kelalla tontin luoteisnurkalla. Väliaikaista tai lopullista ratkaisua odotellessa bloggaan henki kurkussa työmaalla.

Ja ilman niitä valokuvia, hitto soikoon.

Olemme nyt tässä: kiitos maailman vahvimman muutto-Nasun, rakkaan puolison ja oman vähäisen panostukseni sekä eilen apuun kiirehtineen äidin, sijaitsee kaikki maallinen omaisuutemme perheen toista fillaria lukuunottamatta tällä hetkellä pysyvässä osoitteessa. Se on saavutus, jota sietää juhlia. Se väliaikainen osoite on siivottu ja tänä iltana on tarkoitus luovuttaa kerrostaloelämä lopullisesti pois. Hyvästi sisään tulevat postit, kätevästi parin askelen päässä ulko-ovelta sijaitseva kierrätysjärjestelmä ja huoltomiehies, joille voi aina soittaa kun tulee pulma.

Tilalle olemme saaneet uuden äärettömän tyylikkään postilaatikon (ja puoliso piti taluttaa ulos vain yhdestä rautakaupasta koska heti siitä toisesta löytyi 14,90 euron hintainen muovinen postiloota 149 euron hintaisten high tech -mallien sijasta) joka sijaitsee parin askelen päässä portilta, ensi viikonlopuksi itsellemme annetun "rakentakaa komposti" -ukaasin ja ensi viikon keskiviikoksi sovitut korjausuunnitelmanlaatimistreffit huoltomiestä ainakin henkisen tuen osalta jatkossa korvaavan rakennusarkkitehdin kanssa.

Ei niin kovin huono tilanne. Jos ei ota huomioon sitä, että koko talo on infernaalisen kaaoksen vallassa, joka nurkkaa peittävät pahvilaatikot ja keittiö, vessa, suihkupömpeli ja käytävä kellarista ja vintistä puhumattakaan jäivät siivoamatta ennen kuin tavaroita alettiin kantaa sisään.

Vaan nyt on kesä. Eilen kaksi pahvilaatikollista pyyhkeitä ja lakanoita majoittui uuden vanhan liinavaatekaapin uumeniin. Jo kahtena iltana peräkkäin on istuttu pihalla, juotu punaviiniä ja syöty grillattua halloumia ja vähän muuta sen kyytipojaksi. Kameran muistikortti on taas kamerassa. Juhannusaattona ehdittiin Hiihtomäen lavalle tanssimaan, ja Hiihtomäen lava sijaitsee yhtä aikaa meidän naapurissa JA Saimaan rannalla. Elämämme on järjellä käsittämättömän luksusta.

Eikä kumpikaan osapuoli loukkaantunut vakavasti sunnuntai-illan "kyllä pienikin Nasu saa ison miehen liikkumaan nokkakärreillä" -älynväläyksessä, vaikka toista ehkä ihan vähän vaan huitaistiin vahingossa kädellä leukapieleen ja toiselta ihan vähän vaan revähti jotain hartianseudulla. Älkää yrittäkö työntää kaksimetristä miestä nokkakärreissä nurmikolla, pyydän. Älkää ainakaan meidän pihalla.

Kalliokadulla kaikki hyvin. Vähän vaiheessa, mutta ainakin saman katon alla.

Likainen täti siivoo ja kapinoi

Huomenna olemme omistaneet talon viikon ajan, mutta mitään kovinkaan hehkeää raportoitavaa ei blogiin edelleenkään ole.

Olemme siivonneet - ja todenneet että alkuperäiskuntoiseksi taloksi talomme on suorastaan pöyristyttävän siisti. Olemme olleet väsyneitä kaikesta uudesta ja siitä, että ihan riittävän raskaiden työpäivien jälkeen odottaa sentään normaalia siivousurakkaa kivempi, mutta silti aika kuluttava muuttotyömaa - ja purkaneet väsymystä kiistelemällä saunan eteisessä erittäin akateemisesti siitä, mitä itse asiassa tarkoittaa vanhaa kunnioittava remontointi. Olemme irtisanoneet sähköjä ja nettejä ja solmineet uusia ja tilanneet nuohoojaa ja etsineet postilaatikkoa ja sopineet rakentavamme itse kompostin heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna koska kaupoissa myytävät muovipömpelit ovat älyttömän rumia ja hirvittävän kallita. Heinäkuun alkupäivinä epäilemättä syömme kaiken taloudessamme syntyvän biojätteen. Paitsi kahvinporot, niillä poistamme hajua tunkkaisesta pianon painoisesta vaatekaapista.

Jotain kuvamateriaalia sentään. Tässä vielä kuva Matti ja Maija -kaapista jonka haimme parinkymmenen kilometrin päästä erään rouvan kesämökiltä:



Eikö ole kaunis? Ja ihana? Ja kymmenen senttiä liian leveä niin, ettei se mahdu ikkunan ja seinän väliseen nurkkaan oikein päin! Painokelvottomia kommentteja. Kaappi on puoliksi rapsuteltu, rapsuttelua pitänee jatkaa vielä joku kaunis päivä mutta ensi talven se saa luvan kelvata Piet Hein Eek -tyylisenä noin - muutakaan astiakaappia kun ei ole ja keittiöremppa alkaa vasta ensi kesänä.

Toim. huom., jos joku joskus haluaa ilahduttaa rakasta puolisoani 3.645 euron arvoisesti, hänelle voi ostaa tuon kaapin. Paitsi ei kannata kertoa ostoaikeista etukäteen, koska rakas puoliso sanoo kuitenkin että ei hän semmoista halua, hän tekee sen mieluummin itse.

Seuraavaksi muutama action-otos siitä, kuinka pianon painoinen kaappi pääsi lopulta sisään. Normaalioloissa minä olen tässä kaupungissa ollut se, joka on kantanut pesukoneita ties monensiin kerroksiin, mutta nyt jouduin tyytymään "sinä poljet, minä ohjaan" -osaan. Alla olevissa kuvassa on huomionarvoista erityisesti se, että niissä näkyvät avohoitopotilaan asuun pukeutuneen talon emännän lisäksi myös kaikki talomme sokkeli- ja porrasvauriot:



Tässä ollaan jo voiton puolella. Eläköön maailman vahvin sunnuntaivieras sekä Mikkelin vahvin Nasu!



Komeroita siivotessa tuli vastaan tällainenkin söpö löytö - siis vanhasta päärynälaatikosta tehty erittäin kätevä kenkähylly:



Eipä sitten muuta tällä erää. Operaatio etenee niin, että pyrimme siivoamaan torpan keskikerroksen ennen juhannusta ja muuttamaan juhannuksen aikana. Pähkäilylistalla tällä hetkellä erityisesti oviremontti ja etupihan vinksallaan olevat kallistukset - palaan niihin kun aika koittaa.

Piknikretki itäiselle Uudellemaalle

Vastoin kaikkia odotuksiamme eilen ei satanut kaatamalla vettä eikä tuliterän peräkärryn kuomu päässyt vielä näyttämään todellista osaamistaan.

Vaan eipä tuo varsinaisesti haitannut, huutonettiaarteiden keräilyretki kun sujui paljon mukavammin aurinkoisessa säässä. Lauantain aamuherätys klo 7.00 ei juuri ilahduttanut kumpaakaan asianosaista, mutta niin vain olimme aikataulun mukaisesti kasilta tien päällä. Ensin köröttelimme Järvenpäähän, jossa kyytiin pakattiin suit sait tuleva lakanakaappi:



Kun kurvasimme taas baanalle, olimme ällistykseksemme tunnin etuajassa. Siispä lounastauko. Reitin varrelle osui Pukkila, ja puhelimen netti kertoi, että siellä sijaitsi houkuttelevalla nimellä varustettu kahvila-ravintola Mairen Maitobaari. Sinne siis.

Mutta voi. Maire oli laittanut lapun luukulle ja tarjoili vain kiinteistönvälittäjän yhteystietoja. Emme tästä lannistuneet, suunnistimme Liikekeskus-kyltin viitoittamalle tielle. Sieltä löytyi ehkä hivenen proosallinen Pukkilan Sale, josta ostimme eväät ja pikniköimme sitten menestyksekkäästi Salen pihalla. Aurinko paistoi ja mieli oli iloinen:



Mahat killillään, kenellä mistäkin syystä, ajelimme Myrskylään ja nostimme sieltä kyytiin toisen kaapin. Edellinen lause sisältää aimo annoksen sarkasmia: todellakin lastulevyä sisältämätön uusi vaatekomeromme on valmistettu parin tuuman vahvuisesta umpipuusta ja painaa noin pianon verran. Kaappi oli sijoitettu yläkertaan, josta armas puoliso ja myyjä hiissasivat sen liinoilla alas. Lienee tarpeetonta mainita, että tällä hetkellä kaappi pötköttää edelleen peräkärryssä ja odottaa tänään saapuvaa maailman vahvinta sunnuntaivierasta, joka toivottavasti saa Panun kanssa nostettua kaapin sisätiloihin.

Tästä mieliinpainuvasta kaappikuljetuksesta ei valitettavasti ole kuvamateriaalia, tässä kuitenkin kaapin peili joka matkusti Mikkeliin Volvon takapenkillä:



Ehdin tässä jo hävittää talon ainoan avaimen, jota metsästettiin kissojen ja koirien ja amerikkalaisvahvistusten kanssa, kunnes se sattui sattumalta silmiin melko epätodennäköisestä paikasta, keittiön maton ja jääkaapin välisestä lattianraosta, puoliksi jääkaapin alta. En ryhdy edes arvailemaan, miten se sinne oli joutunut. Joka tapauksessa koppasin ensi töikseni mukaan kaikki viisi talon avainta kun perjantai-iltana suoritimme traditionaalisen kynnyksenylikantamisrituaalin.

Eilen, kaappiretken jälkeen, hohhailimme talossa. Vallalla oli, ja on edelleen, se luultavasti aika monelle vanhan tai minkä tahansa remontoitavan huushollin hankkineelle tuttu fiilis: mielessä on noin ziljoona asiaa, jotka pitäisi tehdä nyt ja heti tai viimeistään huomenna, ja tätä to do -listaa sitten toteuttaa kiertelemällä ympäriinsä täysin kykenemättömänä tarttumaan yhtikäs mihinkään.

Eilisen saldo oli lopulta se, että kannoimme alas autotalliin kaikki ne kapineet, jotka Ekotorin auto tulee hakemaan jonkun muun parempaan käyttöön. Minä toteutin itseäni repimällä keittiön komeroista irti likaiset hyllypaperit ja niiden asemasta käytetyt vahakankaat:





Olihan sitä siinäkin.

Tänä aamuna olemme ilmoittaneet huuto.nettiin myyntiin kaikki kaksi tarpeetonta tavaraamme ja puoliso on ansiokkaasti kommentoiden seurannut Sääksmäen seurakunnan 670-vuotismessua YLE TV 1:n välityksellä. Minä tyydyin vain kyynelehtimään prinssi Danielin puheen äärellä.

Nyt siivouspuuhiin, mars.

Arkipäivän anarkiaa

Kovin usein tulee pienelle ihmiselle suuressa, postmodernissa maailmassa sellainen olo, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat kuin kärpäsen kikkareita jalkapallokentällä.

Tämän kokemuksen ehdoton huippukokemus on kyllä se, kun ihminen asuu Moskovassa ja alkaa pohdiskelemaan jätehuoltoa. Sitten ihminen kiikuttaa omaa kolmea oluttölkkiään ja limupulloaan automaattiin, joka muuttaa pakkausjätteen ongelmajätteeksi nimeltä kymmenen kopeekan kolikot, jotka eivät kelpaa kellekään, ja ympärillä 15 miljoonaa ihmistä syytää tauotta lajittelemattomia roskavuoria alati kasvaville kaatopaikoille ja laulelee hilpeästi syytäessään.

Greit.

Vähän samanlainen olo on tullut pohdiskellessa viimeaikaisia kotimaisia energiaratkaisuja. Jotenkin tuntuu, että itsellä ei olisi tällä ymmärryksellä pokkaa tehdä 100 000 vuoden päähän kantavia päätöksiä. Tai siis pikemminkin pyrkisi tekemään sellaisia päätöksiä, joiden kantomatka olisi vähän järjellä käsitettävämpi. Ja aina niitä kookkaalla pokalla varustettuja päättäjiä radiosta kuunnellessa alkaa väkisin soida päässä Eppujen vanha kunnon Uraani halkeaa, se kohta missä millään muilla mailla ydinvoima ei ole riskiä vailla paitsi täällä se nyt vaan on kun me ollaan niin teknisesti edistyneitä tai jos ei itse olla niin ainakin TVO ja Fennovoima on. Kun ne sano että ne on. Ni onhan ne.

Asioista voi olla monta mieltä ja ydinvoima-asiasta varsinkin, mutta en ole voinut välttyä siltä ajatukselta, että halpa ydinsähkö syöksee Suomen vain syvemmälle saavutetuista eduista kiinnipitämisen kurimukseen. Se ei pakota miettimään muita ratkaisuja, se siirtää sujuvasti ongelmat ja isot päätökset jonnekin ylihuomiseen. Voi olla, että optimistisempi maailmankäsitys on oikeassa ja omani väärässä, ja hienoa on, jos niin käy ja niitä isoja ja ikäviä päätöksiä ei koskaan tarvitse kenenkään tehdä. Voi tosin olla, että ne olisikin pitänyt tehdä, itse asiassa jo toissa viikolla. Jää nähtäväksi.

No, meillä keksittiin eilen niin anarkistinen vaikutusmahdollisuus että vieläkin ihan ihmetyttää. Sähköä pitää kuitenkin torppaan saada senkin jälkeen kun perikunta on korjannut omansa pois, ja sitä varten patistin puolison nettiin kilpailuttamaan sähköyhtiöitä. Olin kyllä jo etukäteen sitä mieltä, että kannatamme paikallista taantumuksen kourissa kärvistelevää maakuntaamme, jos paikallisen yhtiön sähkö ei ole ihan törkeän paljon muita kalliimpaa. Vaan katso: kilpailutuksen voittaja oli ruotsalainen Kraft&Kultur.

Lähempi tarkastelu paljasti, että yhtiön toimittama sähkö on tuuli- ja vesivoimalla tuotettua. Eli ekologista. Mutta ruotsalaista. Narisin ensin, että eikö nyt pitäisi kuitenkin tukea kotoperäistä sähköä, mutta puoliso muistutti osuvasti, että kotoperäinen sähkö on tästä 100 000 vuoden päähän sitä surullisenkuuluisaa ydinmallia.

Sitten totesimme, että Ruotsihan teki päätöksen ydinvoimaloiden lakkauttamisesta. No, pientä takapakkia ne kyllä siinä asiassa ottivat, mutta ainakaan eivät rakenna uusia reaktoreja. Laskeskelimme, että jos meillä on kerran göteborgilainen, kotimarkkinoita varten valmistettu auto, meillä voi aivan hyvin olla myös ruotsalaista sähköä. Ja lopuksi keksimme, että tällä pikku valinnalla on itse asiassa varsin merkittävä poliittinen ulottuvuus.

Tehkää vain ydinvoimapäätöksiä, te keski-ikäiset miehet ja muut niiden hengenheimolaiset. Mepä ostetaan kostoksi tästälähin sähkömme Ruotsista!

Ähä.

Porvariston hillitty charmi

Olemme siirtyneet Omistavaan Luokkaan. Tai siis, meillä on asuntolaina. Olin joitakin vuosia sitten sitä mieltä, että pelkän pankkilainan ajatteleminenkin saa yöunet ja yleisen mielenrauhan kaikkoamaan ikuisiksi ajoiksi - olen siis selvinnyt varhaiskeski-ikään asti olematta koskaan yhtään mitään velkaa millekään rahalaitokselle.

No, nyt olen velkaa. Ja jostain syystä se ei tunnu miltään? Joko jotain on peruttamattomasti vialla, tai sitten numb-olo johtuu vain siitä, että en ole akuutin työtilanteen vuoksi ehtinyt ulos konttorista ennen iltahämärää. Siksi kokemus oman talon kynnyksen yli astumisesta on vielä edessäpäin. (Ehkä se on mukavampi tehdä yhdessä rakkaan elämäntoverin kanssa, sitä paitsi. Hän kantoi minut kynnyksen yli ensimmäiseen yhteiseen vuokrayksiöönkin, joten ehkä sama kohtelu on luvassa myös talon suhteen. Vink vink.)

Ajelimme eilen vähän kaukana sijaitsevaan, tunne- ja marginaalisyistä valittuun pankkiin ottamaan lainaa ja solmimaan kauppaa. Molemmat operaatiot vaativat noin 379 allekirjoitusta erinäisiin papereihin ja kestivät tunnin. Merkillistä presenssiä ja konkretiaa, kun nykyaikana kaiken voi hoitaa itternetitse. Pankin täti lausui poistuessamme hiukan hämmentävästi, että harvoin näkee noin onnellisia asunnon ostajia. Emme kokeneet käyttäytyneemme mitenkään silmiinpistävän onnellisesti, ja haukottelimme koko toimituksen ajan kuin teini-ikäiset ennen puoltapäivää. Ehkä asuntoa ostavat ovat keskimäärin kireitä ja huonolla tuulella?

Matkat sujuivat joka tapauksessa rattoisasti, koska meillä oli kyydissä myös myyjän edustaja, joka kertoi varsin värikkäitä tarinoita legendaarisesta Annasta sekä naapuruston vaiheista 50-luvulta tähän päivään. Uusilta kulmiltamme on kuulemma jokin aika sitten julkaistu hieno perinnekirja, joka täytynee käydä kirjastosta lainaamassa jahka sinne asti ehdimme.

Olemme myös hankkineet peräkärryn. Koira puuttuu, ja kaksi kokonaista ja yksi neljäsosaa lasta, ja farmariauto. Huomenna lähdemme hakemaan rapsutusta ja maalausta vailla olevaa Matti ja Maija -kaappia jostain 20 kilometrin päästä ja lauantai sujuu rattoisasti huristelemalla uuden peräkärryn kanssa pitkin eteläistä Suomea niiden lastulevyttömien ja liukuovettomien vaatekaappien perässä. Jossain välissä on ehdittävä Matkahuoltoonkin, noutamaan huuto.netistä parilla kympillä hankittua vanerista lääkekaappia. Se sentään tuli itse luoksemme, sitä ei tarvinnut Pohojammaalta asti lähteä hakemaan.

Totean, että nyt riittää tämä porvarillinen ostelu ja materian keruu. Ainakin, jos materia sijaitsee kauempana kuin pyörämatkan päässä ja on suurempi kuin tarakalle mahtuu.