Pientä kivaa

Ikuisuuksiin jatkuvan flunssan uuvuttama sielu ei jaksa edelleenkään ajatella suuria linjoja. Pienet linjat on pop.

Sohvalla maatessa ja köhiessä olen ajatellut, ja katsellutkin, kaikkia hauskoja pieniä asioita joille suon mielelläni asianmukaisen kodin. Tässä niistä muutamia:




Kissa-avainnaulakkoa olen katsellut lapsena päivittäin, sillä se roikkui mummolan keittiössä sillä puolella pöytää missä minun paikkani oli. Tämä ei ehkä ole design-klassikko mutta rakas ja tärkeä kapine kylläkin.




Tämäkin on mummolasta pelastettu aarre, nimittäin mummon papiljottikori. Nätti kun mikä, minusta. Tällä hetkellä siellä säilytetään puolison etelähelsinkiläisen eliittitalon roskiksesta dyykkaamia leikkikaluja satunnaisten lapsivieraiden varalta. On ehkä liian optimistista ajatella, että pikku tilliäinen pärjäisi näin pienellä lelulaatikolla...




Tämä on toisesta mummolasta, purkki jollaisen näin kerran kirpparilla myynnissä 20 eurolla. Hämmentävää. Sisällä on vanhoja nappeja ja neppareita. Kuvausalustana toiminut Singer on myös pelastettu ensin mainitun mummolan komerosta ja täysin käyttökuntoinen. Harmi etten osaa ommella. Ehkä pitäisi opetella. Taustalla oleva vanha, kaunis peili on helsinkiläinen kirpparilöytö, jonka ostin Lontooseen muuttaneen ystävän ylijäämävarastosta.




Nämä kaksi kaunista naista ovat muuttaneet meille siitä jälkimmäisestä mummolasta. Haluaisin näille jonkun kolmannen ladyn kaveriksi mutta toistaiseksi sopivaa ei ole vastaan tullut. Jatkamme etsintöjä.




Tämä on huuto.netistä halvalla löytynyt makuuhuoneen lamppu. Minusta se on kaunis ja puolisosta melkein vielä kauniimpi. Meillä on toinenkin tätä samaa mallia oleva lamppu, joka on isotädin jäämistöstä, mutta tämä on jotenkin sievempi. Nuo kielon malliset kuvut erityisesti.




Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: Tämän pienen (no, itse asiassa aika ison) kivan jutun siirrän myös mielelläni uuteen kotiin. Eläköön kokkaava mies, kesä ja tuoreet tomaatit ja avomaankurkut! Sekä Maija Louekarin Marimekolle suunnittelemat Oiva-astiat. Sain Siirtolapuutarha-lautasen ja räsymattokahvikupit läksiäislahjaksi Helsingin työpaikastani, koska yksikkömme nimi oli Oiva ja koska rakkaan kollegan mielestä ne sopivat meille kuin nyrkki viilipurkkiin. Oikeassa oli, oivallinen nainen.

Edit: Puoliso haluaa irtisanoutua kuvan taustalla näkyvästä kinkusta. Hän laittaa leivän päälle ainoastaan itse metsästetystä hirvestä valmistettua turpasylttyä. Minä ja pikku tilliäinen koemme tarvitsevamme myös keittokinkkua.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää

Mutta on se kuitenkin. Yksi syy, miksi olen halunnut omakotitaloasujaksi, liittyy juuri ajatukseen omasta pihasta, kukkapenkistä, kasvimaasta, pyykin kuivattamisesta ulkona ynnä muista sellaisista arjen pikku toiminnoista, joiden toteuttaminen kerrostaloasunnossa varsinkin ilman parveketta on aika haastavaa.

Olen toistaiseksi päättänyt olla lotkauttamatta korvaanikaan heille, jotka naukuvat sitä miten oma piha on kauhea rasite ja pakkotyöleiri. Pihoja kun on kaikenlaisia, eikä helppohoitoisuus tarkoita välttämättä sitä että talon ympärys jyrätään asfaltille. Nurmikkoa se ei ainakaan tarkoita. Muistan, että omakotitaloasumisvuosieni ainoat pihaan liittyvät nalkutuksen aiheet olivat nurmikonleikkuu ja lumityöt. Lapsuudenkotini piha oli melko funktionaalinen: kadun ainoita, joilla sai pelata, leikkiä ja temmeltää vapaasti. Kerran isä päätti somistaa pihaansa istuttamalla juhannusruusun kannonnokkaan. Istutuspaikan valinnasa ei konsultoitu kaikkia asianosaisia ja pian isälle selvisi, että juhannusruusu yritti kasvaa kakkospesällä. Pesäpallo kiellettiin silti vasta sitten, kun lyöjien ranteessa alkoi olla liikaa ruista ja pallojen kaaret kantoivat naapurin ikkunoihin asti. Joskus jopa sisälle saakka.

Meidän uusi piha on vuonna 1982 näyttänyt tältä:



Ja nyt se näyttää tältä:



Tosin kuvasta on armeliaasti rajattu pois joku tyystin henkensä heittänyt, iso koristepensas. Huokaus. Mitään muuta tuosta entisestä ei ole jäljellä kuin talon edustalla pengerrysten laidoilla kukkivat ruusupenkit, ja niistäkin törröttää enemmän kuolleita, ruskeita, piikikkäitä oksia kuin vihreitä ja elinvoimaisia. Paksut hanskat ja oksasakset ostoslistalle.

Tätä rytöpesää pitäisi ryhtyä talon kunnostuksen ohella nostamaan alennustilasta entiseen loistoonsa. Helpommin sanottu kuin tehty: pihalla on vielä kuluvan kesän aikana tehtävä järeitä kaivinkoneoperaatioita tyyliin vanha öljysäiliö pois maasta (talo sijaitsee pohjavesialueella), nurmettuneet ja sammaloituneet kulkuväylät sisäänkäynneille ja autotalliin taas auki, pintavesien hallinta kuntoon yläpihan kallistuksia muuttamalla. Tuo alapiha puskee niin vahvaa rikkaruohoa että en ihan ymmärrä, mikä mahti maailmassa siihen voisi tehota kun "mää ne myrkytin" -tyyppinen lähestymistapa ei oikein tule kyseeseen.



Mutta ei hätää. Olen ottanut niin kutsutut kovat keinot käyttöön. Katsotaan, millaisiin ihmeisiin vielä kykenemme. Ja anoppi lohdutti tähän(kin) asiaan erittäin hyvin sopivalla kansanviisaudella: Vähän joka päivä on paljon kuukaudessa.

Sitä paitsi, positiivisiakin puutarhauutisia on jaossa heti kättelyssä: Eräs sentään kukoistaa!

Valoa kansalle, eli kuinka jalkalampusta tehdään ongelma

Olen väsynyt miettimään isoja ja raskaita asioita, joita ovat esimerkiksi saunaremontti, lattialämmitys tai sen puute, maahan jätetyt öljysäiliöt, käyttövesiputket ja nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, tämä lista on loputon.

Siksi on parempi kääntää fokus välillä pienempiin, ehkä näennäisesti vähemmän tärkeisiin mutta rajalliselle käsityskyvylle helpommin sulateltaviin ongelmiin.

Meillä on nykyisessä vuokrakasarmissa olohuone, jossa näyttää tältä:



Sohvan puoliso löysi papan mökin aitasta ja entisöi omin pikku tassuin. Tuolit ovat meidän papan jäämistöstä. Pöytä on Imatran mainiosta Työn Vuoksi -shopista, kukkapöytä (jossa on mahtava mani-levypinnoitus) paikallisesta osto-ja myyntiliikkeestä (ja sen ostamisesta voisi kirjoittaa erillisen tarinan), matto on peräisin Moskovan kodin olohuoneesta ja alun perin Ikeasta, harmaa tyyny on mummon tädin tekemä joskus 1900-luvun alkuhämärissä ja anoppi kustomoi tummansiniset tyynynpäälliset liikelahjaksi saamastani typerästä barista-essusta. Verhojen pellavakangas on toisen mummon kutoma ja rottinkinen lehtiteline tämän nykyisen kotikaupungin erittäin hyvin hoidetusta, siististä ja mukavasta kierrätyskeskuksesta nimeltä Ekotori. Taulu on kerettiläisesti 70-luvulta mutta se saa anteeksi, koska saimme sen häälahjaksi ja se on roikkunut rakkaan puolison lapsuudenkodin seinällä iät ajat.

Tulipa yksityiskohtainen selostus. Tämä ehkä kuitenkin selventää satunnaiselle lukijalle sitä, millä periaatteilla meillä sisustetaan. Ja eletään. Ja ajatellaan.

Sisustus on tarkoitus siirtää sellaisenaan uuteen kotiin, mutta valaistuksesta on muodostunut nyt ongelma. Olohuoneen kattolamppu on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa hankkima design-klassikko, Yki Nummen Lokki (Kuka vielä väittää ettei laatuun kannata sijoittaa? 70-luvun alussa valmistettu akryyliufo on tahrattoman valkoinen edelleen, mitään kellastumisen merkkejäkään ei ole näkyvissä.) ja sille pitäisi saada kaveriksi joku, mutta mikä. En pidä varsi ja ämpäri -mallisista jalkalampuista, eivätkä ne oikein tuohon tyyliinkään istu. Paras olisi Valinten peltitötterö, jollainen meillä on pöytälamppuversiona, mutta niistä ei kai ole koskaan tehty jalan kanssa. Lukulamppu on kiva ja tunnelmallinen, ja jostain sellainen on saatava.

Luultavasti se vielä kävelee vastaan, jos ei tyydy puolikkaisiin. Tai sitten saan jostain yllättävät 700 euroa ylimääräistä rahaa ja ostan tämän.

Talo jota kodiksi kutsutaan

Nyt se on siis totta, vaikka vielä kovin vähän aikaa sitten ajattelin, että tulisin asumaan aina vuokralla pikkuyksiöissä Helsingin keskustassa.

Nyt meillä on iso talo Mikkelissä. Tai siis ei se ole oikeasti meidän, emmekä ole sitä vielä edes ostaneet, maksaneet vain symbolisen käsirahan. Kun kauppakirjat ensi viikolla allekirjoitetaan, se on silti vielä monta vuotta enemmän pankin, noin juridisesti ajatellen.

Ja silti, ei se ole pankinkaan. Meidän se on. Uusi, vanha oma koti. Nyt on se hetki, jolloin ei enää tarvitse tuijottaa vain vikoja ja puutteita koska niiden alleviivaaminen myyjälle alentaa talon ostohintaa. En osaa oikein vielä katsoa valokuvaa talosta ajattelematta, että yläkerran ison huoneen ikkunan alta puuttuvat palotikkaat ja huopakaton päälle ilman oikeaoppista tuuletusta vedetty peltikate on riskirakenne ja yläkerran sisäänkäynnin päältä puuttuu katos joka pitäisi rakentaa ja että etupihan kallistukset ohjaavat sadevedet väärään suuntaan.

Mutta kyllä minä näen muutakin. Komean, napakan ja jämerän talon, joka on näyttänyt samalta jo 60 vuotta ja tulee näyttämään siltä vielä toisen mokoman, jos ja kun se nyt meistä kiinni on. Luonnostaan järkevän sijainnin isot ikkunat etelään ja pienet pohjoiseen, ison, oman pihan jonka menneeseen loistoon palauttaminen tulee olemaan kunnia-asiani. Rauhallisen tunnelman, ajan pysähtymisen aistimuksen, tunteen siitä, että on tullut kotiin.

En oikein ymmärrä omistamista, vieläkään. Ymmärrän nyt sen, että minulle on annettu euromääräistä korvausta vastaan jotakin sellaista, jolla on arvoa sinänsä, ja jota minun tehtäväni on tästä eteenpäin vaalia. Taloni saattaa olla epäkäytännöllinen ja oikukas, mutta se on myös todistanut luotettavuutensa pysymällä ehjänä paikallaan jo 57 vuoden ajan. Ei uusista taloista koskaan tiedä, vanhoista voi jo jotain tietääkin.

Kas tässä siis uusi kotimme. Rakennettu vuonna 1953 Mikkelin Urpolan kaupunginosaan rakennusmestari Eino Hahdon suunnitelmien perusteella. Pääurakoitsijana rakennusmestari Uuno Hypen apunaan timpuri/maalari Valjakka, timpuri Pulkkinen ja putkimies Hukka.

Retrospektiivinen päivitys: näin ostimme talon

Ihmiset, jotka asuvat, työskentelevät tai asioivat Ristiinantien Shellin naapurissa, tunsivat meidät ulkonäöltä jo huhtikuussa.

Kävimme vaihtelevissa kokoonpanoissa vaihtelevilla kulkuneuvoilla vaihteleviin vuorokaudenaikoihin seisoskelemassa Shellin pihalla, kurkkimassa aidan yli, käveleskelemässä katua pitkin keltaisen talon ohi. Kuuntelemassa tien meteliä, arvioimassa huoltoaseman esteettistä epäviihtyisyyttä. Shellin myyjä sanoi arvelleensa, että meiltä on karannut koira.

Vapunpäivänä seisoimme taas Shellin pihassa, viiden hengen seurueena. Sitten huomasimme, että talon pihalla oli polkupyörä ja portailla perikunnan edustaja. Kysyimme, saisimmeko tulla sisään, katsomaan taloa toistamiseen. Saimme, ja jos ei sillä ensimmäisellä niin ainakin tällä toisella kerralla oli jo eteisessä sellainen olo että tässä se on. Shellistä huolimatta.

Sitten pidettiin kuntotarkastus, ja minä vietin talossa neljä tuntia vanhojen talojen päälle ymmärtävän rakennusarkkitehdin kanssa. Se oli avartavaa. Hän vietti pitkän aikaa yläpohjassa, sinne en uskaltanut kiivetä. Tarkastuksen perusteella talo oli yläpohjaa myöten kunnossa, hyvin rakennettu ja hyvin pidetty.

Sitten käytiin vähän neuvotteluja. Perusteltiin, mietittiin hintaa. Mietittiin tarjousta vastatarjoukseen, molemmin puolin. Lopulta päästiin sopimukseen. Sitten tuli öljykriisi, tai urakoitsijanketkun puolitiehen jättämän vanhan ölysäiliön käytöstäpoistamisprosessin dilemma. Neuvoteltiin lisää, saatiin alennusta.

Jo aiemmin kysyttiin pankista lainaa. Todettiin, että olemme ilmeisesti ns. haluttuja asiakkaita - pankit kilpailuttivat itse itseään sen kummemmin painostamatta. Kun kaupoista oli sovittu, osoittautui, että pankin kanssa asioiminen vaatii pitkää pinnaa. Kävimme talossa ensimmäisen kerran huhtikuun viimeisellä viikolla. Pankki sai asiansa järjestykseen kesäkuun puoliväliin mennessä. Sitä ennen oli ehditty jo irtisanoa vuokrasopimus, ja nyt tulee muuton kanssa kiire. Viikot muutettavien tavaroiden kanssa samassa tilassa sijaitseva perheenjäsen on kaatunut sänkyyn tappajaflunssan takia joten muutto ei etene. Toisaalta, vastahan sitä muutettiin. Eiköhän se mene rutiinilla.

Turvallisen tietämättömänä tulevista koitoksista alkaa talollisen arki. Otetaan koitos kerrallaan.

Katsaus asuntomarkkinoille

Olemme etsineet taloa puolihuolimattomasti syksystä 2009 asti, vaikka silloin asuimme vielä tukevasti pääkaupungissa 28 neliön yksiössä. Suunnittelimme kuitenkin vakavissamme muuttoa Savoon ja puolivakavissamme omakotitalon hankintaa. Etuovi.com tuli talven aikana tutuksi, samoin satunnaiset asuntonäyttöpysähdykset sunnuntaisin viitostietä etelään ajellessa.

Kriteerit olivat aluksi löysät - rintamamiestalo kaupunkialueelta - ja tiukkenivat kokemuksen ja näkemyksen myötä muotoon vanha, ehdottomasti alkuperäiskunnossa oleva rintamamiestalo kaupunkialueelta. Oli muitakin kriteerejä, kuten tulisija ja autotalli, mutta niillä ei vielä rajattu tutustumiskohteita pois sunnuntain asuntonäyttölistalta. Poistuimme poikkeuksetta näytöistä "ihan kiva mutku" -lauseita mutisten, ja ne mutku-asiat johtuivat aina jälkikäteen tehdyistä remonteista enemmän kuin taloista itsestään.

Oli unelmien keltainen talo, jota asuntoagentti kävi katsomassa jo viime syyskesällä. Kun me pyrimme sinne sisään, talo oli vähällä pudottaa lumet katolta niskaamme. Lapioituamme tiemme taloon totesimme, että puoliso ei mahdu seisomaan pystyasennossa yläkerrassa ja olohuoneen nurkka oli niin painunut että huoneen vinous aiheutti ikäviä Titanic-mielleyhtymiä. Ihan kiva, mutku.

Oli montakin taloa, joita kävimme katsomassa vain ulkoapäin joko yhdessä asuntoagentin kanssa tai kahdestaan kevätiltoina tehtyjen pitkien pyörälenkkien ohessa. Mikkeli tutuksi tehokkaasti -projekti. Retkiltä jäi ainakin se opetus, että omakotitalon hankinnassa sijainti on huomattavan olennainen asia ja että viitostie vonkuu taajuudella, jota en saata sietää.

Niin, nyt sitten muutamme Lappeenrannantien ja huoltoaseman naapuriin. Mutta noin periaatteessa, sijainti ON olennainen asia. Ei ehkä kuitenkaan ratkaiseva. Ja Lappeenrannantie ei vielä siinä kohdassa vongu, vonkuna alkaa vasta kun nopeusrajoitus kasvaa 80 kilometriin tunnissa.

Oli Lehmuskylän talo, jonka jälkeen viimeistään kriteerilistalle liitettiin alkuperäiskunto - kaikki se, mikä talossa viehätti, oli vanhaa ja kaikki se, mikä siellä ärsytti, vastaavasti uutta ja korjattua. Ja oli se surullinen 20-luvun hirsitalo, josta välittäjä hihkui että "eihän tähän voi olla rakastumatta" eikä lainkaan ymmärtänyt, miksi me peräännyimme takavasemmalle mumisten jotain sen tyylistä että "joo kiitos mutta ei tää ihan kyllä vastannut nyt meidän ajatuksia". Se talo ei ollut edes ihan kiva, se oli pelkästään mutku.

Ja sitten oli se vähän tunkkaisen ja huonosti pidetyn oloinen vihreä alkuperäiskuntoinen talo, ensimmäinen sen kriteerin täyttävä, jossa olisin voinut kuvitella hyvin asuvani, mutta jossa ei ollut tulisijaa. Ja jonka kellarissa kuulin, että samankaltainen mutta vähän isompi ja keltainen olisi tulossa pian myyntiin.

Sitä keltaista mentiin sitten katsomaan. Eikä sen sormipaneloituun, räsymatolla peitettyyn eteiseen sisään astuessa tuntunut vielä yhtään siltä, että nyt olen tullut kotiin.

Se olo tuli vasta nurkkakamarissa, eteisessä huokaisin vain "tääonihana".

Pesänrakennusvietti

Kun olin pieni, vanhempani saivat säännöllisesti kerran vuodessa, pääosin keväisin, jonkinlaisen pesänrakennusvimman. Illat ja viikonloput ajeltiin ympäri paperiteollisuuspaikkakuntaa katselemassa taloja ja tontteja. Yökaudet isä piirsi sellaisen arkkitehtien käyttämän, jyrkässä kulmassa olevan piirtopöydän avustuksella pohjapiirrustuksia. Parhaasta taloyksilöstä tehtiin pahvinen pienoismallikin.

Kai se sama pesänrakennusvietti vaivaa minuakin, nyt 25 vuotta myöhemmin. Hetken olin tänään haikea, kun kuulin entiseltä vuokraemännältäni että legendaarinen Tornikamarini olisi vapaa ensi kuun alussa. Aika on nyt toinen, enkä minä enää muuta viidenteen kerrokseen lasimaalausoven taakse katselemaan erkkeri-ikkunasta Johanneksen kirkon torneja ja kuuntelemaan Tehtaankadulta kantautuvaa ratikan kolinaa.

Sen sijaan mietin sitä, miten toteutetaan sähköremontti 50-luvun rintamamiestaloon, onko maalämpö paras vai vain kallein ja miten saadaan säästymään sormipaneelit jos putkirempan alta pitää purkaa pintoja pois. Joskus, kun nämä tekniset huolet tuntuvat ylivoimaiselta, mietin myös sitä, kuinka sytytän keittiön hellaan tulen talvisena iltana ja nostan seuraavana aamuna uunista ohrapuuron. Kuvittelen, miltä tuntuu talvella kantaa kylpytakkiin käärittyä, saunapuhdasta pikku tilliäistä (kutsuttakoon häntä vielä tällä yleisnimityksellä toistaiseksi) ylös kylmiä kellarin rappuja ja kesällä levittää lakanat omalle pihalle kuivumaan.

Olemme siis löytäneet talon. Tai itse asiassa talo löysi meidät, keski-ikäisen lyhyenlännän miehen hahmossa, aivan toisen talon kellarissa. Talo on hyvä, mutta se sijaitsee huonolla paikalla. Tai siis hyvällä paikalla, mutta huonolla tontilla. Tai siis hyvällä tontilla, mutta huonolla sijainnilla. Äh. Naapurissa on huoltoasema ja vilkasliikenteinen maantie, mutta myös luonnonsuojelualue, vanha myllypuro, tanssilava ja Mikkelin keskusta.

Talosta en pääse yli. Kuntotarkastuksen tehnyt rakennusarkkitehti on sanonut alkupuheenvuorossaan kaiken oleellisen, joten siteeraan tässä häntä:

"Rakennus on tyylipuhdas ja kunniakas aikakautensa edustaja. [...] Rakennuksessa vallitsee aito, miltei rikkumaton 50-luvun henki."

Niinhän se on. Uskomaton talo, uskomaton ilmapiiri. Siitä saisi museon, ja minä haluaisin asua museossa. Kaikki mummolan huonekalut, kaikki mitä me jo omistamme, löytäisi talosta paikkansa saman tien. Pinkopahvit ja sormipaneelit saisivat jäädä, jos ne vain jotenkin jättämään pystyisi.

Mutta en ole koskaan ajatellut asuvani Shellin rajanaapurina.

Paradoksaalinen unelma. Eiköhän ne aina.