lauantai 4. toukokuuta 2013

Pyhiinvaelluksella

Jätimme viime viikonloppuna lapset mummon hellään huomaan ja karkasimme kaksin puolison kanssa viikonlopun viettoon ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen vuoteen.

Espoossa kukkivat sinivuokot.

Suuntana oli keväinen Helsinki, ja siellä Kulttuuritalolla esiintyvä meidän molempien ikiaikainen suosikki, pietarilainen DDT ja sen keulakuva Juri Ševtšuk, jonka tekstejä on vasta ilmestynyt Tomi Huttusen suomentamina. Suosittelemme lämpimästi. 

Helsinki oli paikallaan, Himalajassa tarjoiltiin nepalilaista ruokaa, tuuli kävi luihin ja ytimiin ja Kasarmikadun yllä kirkuivat lokit kuin aina ennenkin. Keikka oli niin voimakas elämys, että muusikko-Juran laulut ovat jääneet koko viikoksi mieleen soimaan. Vaikka nyt tämä sukellusvene Kurskista ja sen kapteeni Dimitri Kolesnikovista kertova kappale, noin esimerkinomaisesti: 


Kun se joskus olennaiselta tuntunut kumppaninvalintakriteeri, yhteinen musiikkimaku, on viime vuodet toteutunut lähinnä siinä että Fröbelin palikat on sekä iskän että äiskän mielestä parempi kuin Ti-ti -nalle, oli kyllä ainutlaatuisen hienoa päästä runsaan 24 tunnin mittaiselle karkumatkalle takaisin villiin ja vapaaseen nuoruuteen. Pietariin, Helsinkiin, aikaan ennen loputonta lastenkaitsentaa ja vielä loputtomampaa remonttia. Suosittelemme siis myös satunnaisia karkumatkojakin lämpimästi kaikille kohtalotovereille!

Sunnuntaina oli vuorossa laiska hotelliaamiainen ja sen jälkeen reissun pyhiinvaellusosio. Minullahan on näissä rakennusperintö- ja remonttiasioissa guru nimeltä Pekka, ja kun kerran tuolla pääkaupunkiseudulla olimme ja asiantynkää oli kertynyt, sovimme kunnioituksesta vavahdellen suorittavamme pyhiinvaellusmatkan Pekan ja puolisonsa luo. 

Paha kyllä, söimme siellä hotellissa niin tukevan aamiaisen, että ortodoksimeiningillä pyhiinvaelluksen aluksi suunnitellut maahan asti kumarrukset jäivät vain haaveeksi. Syytä kumarteluun olisi kyllä ollut. 

Pyhiinvaelluskohde.

Minä en ole pitkiin aikoihin äitynyt filosofiseksi, mutta nyt äidyn. Asumisen filosofiaa täyslaidallinen, olkaa hyvät:

Oli kerrassaan mykistävää käydä kylässä vanhassa talossa, jossa oli jotakin sellaista, johon suomalaisissa vanhoissa taloissa hyvin harvoin törmää. Oli talo, joka oli selkeästi vanha, ja sillä tavalla vanha, että kenellekään ei olisi tullut edes mieleen sitä uudeksi tituleerata. Oli samalla kuitenkin talo, joka oli kaikkea muuta kuin ajan paksusti patinoima, epäkäytännöllinen ja epämukava, huolenpitoa kaipaava mörskä. Oli huolella ja ajatuksella, poikkeuksellisella pieteetillä ja kymmenen vuoden työllä kunnostettu, melkein satavuotias venäläisen luutnantin kesähuvilaksi aikoinaan rakennettu talokaunotar, jossa ei tällainen vähäsen asiaa harrastellut taho ainakaan huomannut sitä, missä vanha ja alkuperäinen tai vanha ja aikakausien kerrostama loppui ja uusi alkoi. 

Minua harmittaa se, että Pekan talo on todellakin niin harvinainen tapaus suomalaisessa vanhojen talojen skenessä. Okei, kaikki eivät ole Pekan lailla hurahtaneet vanhoihin työkaluihin eivätkä osaa (tai ehkä viitsi opetella? Guruni on sitä mieltä, että guruiksi tullaan ottamalla ensin asioista selvää ja sitten kertomalla selvilleottamisen lopputulos muille.) nikkaroimaan useamman puulajin mosaiikkiparkettia vessan lattiaan, eikä kaikkien toki tarvitsekaan. Mutta jotain tuosta ajatuksesta ja ideologiasta moni voisi minusta kopioida. Ainakin sen, että uudet omistajat voisivat peruskorjausvimman sijasta jättää vanhat talot rauhaan

Grilli, terassi ja piharakennus. Lumikola kuvausrekvisiittaa. 

Tuota rauhaan jättämistä voi ehkä parhaiten havainnollistaa katselemalla vanhojen talojen myynti-ilmoituksia etuovista tai jokakodeista. Ilmoituksissa on lähestulkoon tasan kahdenlaisia vanhoja taloja: niitä, joita mainostetaan unelmien kohteiksi remonttitaitoisille (aka vuosikymmeniksi museoituneet mörskät, joista mummo on juuri lähtenyt autuaammille asuinsijoille) ja niitä, joita mainostetaan huolettomiksi, koska kaikki remontit on tehty, ja jotka ainakin minun mielessäni herättävät etupäässä yökkäilytuntemuksia. Aka "hain tämän remontin eilen rautakaupasta".

Edellisen omistajan tekemä remonttihan on aina se hirvein remontti, tämä on jokaiseen talonomistajaan sisäänrakennettu ominaisuus. Mutta yliremontointivimman jäljet särkevät silmää myös muiden taloissa. Minulla ja ystävälläni Nasulla on yhteinen harrastus, mikkeliläisten omakotitalojen myynti-ilmoitusten kuikuilu ja rakentava palautekeskustelu ilmoituksien tiimoilta. Tässä ehkä noin neljän vuoden yhteisen harrastustaipaleen aikana on tullut vastaan muistaakseni yksi remontoitu ilmoitus, joka ei itse asiassa sekään ollut talo vaan huoneisto suojelukohteessa Maaherrankadulla, joka herätti meissä lämpimiä tunteita. Yleensä bongaamme jotain vähäistä alkuperäistä, vaikkapa puulattian, ja voivottelemme kaikkea muuta.

Tässä on muuten yksi mainio esimerkki siihen edellispostauksen puukuurikavalkadin jatkoksi.
Tämä on uudisrakennus, Pekan puuvaja.
Miksi vanhoista taloista pitää aina, poikkeuksetta, hävittää kaikki se vanha ja tuoda tilalle uutta, ja vielä sellaista uutta, joka muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen jälkeen näyttää katsojan silmiin kamalalta, irvokkaalta, väärältä ja kaiken typeryyden huipuksi vielä sellaiselta, että kertaalleen tehty remontti on revittävä alas ja pusattava tilalle uutta? Joko sitä oikeasti vanhaa yleensä melko surkeasti jäljittelevää tai, luultavasti valtaosassa tapauksista, taas kerran uutta rautakauppakamaa joka näyttää taas muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen päästä ihan yhtä karsealta kuin se alta pois revitty kerrostuma.

Katso, näin on suomalainen peruskorjaussaneeraaja keksinyt ikiliikkujan.

Sitten horistaan jotain käsittämätöntä "vanhan talon tunnelmasta" ja "modernista mummolasta", vaikka kukaan normijärjissään oleva ei aisti mitään muuta kuin kipsilevyn kumahtelua ja havainnoi korkeintaan ehkä jonkun kirpputorilta roudatun vanhan piirongin joka joskus saattoi olla jonkun mummon omistuksessa kunnes se maalattiin valkoiseksi ja hinkutettiin nurkista hiomapaperilla mukakuluneeksi.

(Joku pyysi niissä taannoisissa arvontapostauksen juttuehdotuksissa tarinaa inhokkitalostani. Pitäisi vissiin kirjoittaa sellainen, sen verran värikästä tekstiä tämä inhokkimeininki näppäimistöstäni ihan melkein ilman omaa panostusta irrottaa...)

Pyhiinvaelluskuvat loppuivat kesken kun asiaa tuli niin paljon.
Tämä kuva on otettu meidän vessasta muuttojuhannuksena 2010.

Kaikkialla ei asia ole aivan näin. Jos vaikka lueskelee ruotsalaista perinnerakentamisaviisia nimeltä Gård och Torp, näkee joka numerossa kuvia taloista, jotka ovat niin kuin guruni Pekan talot. Vanhoja, arvokkaasti ja tyylikkäästi ja kauniisti vanhoja. Kuluneita, koska ovat vanhoja. Silti hoidettuja, vaalittuja, kunnossa pidettyjä. Kyllä on niin, että liian vähän aikaa sitten on tällä puolella Pohjanlahtea laskeuduttu puusta ja ryhdytty kunnostamaan vanhoja taloja. Jokuhan siinä on, että se aidosti vanha on meillä niin köyhää, surkeaa ja huonoa, että siitä pitää kaikin keinoin pyrkiä eroon.

Olen silti iloinen siitä, että on niitä harvinaisia Pekkoja jotka näyttävät esimerkkiä ja kertovat siitä muille. Vaikka sen espoolaisen jugend-vessan tarinaa voi lukea rintamamiestalofoorumilta tästä ketjusta. Ehkä minäkin omalta pieneltä osaltani kirjoitan sitä samaa tarinaa, nyt ja tässä, blogissa ja nettifoorumeilla, Perinnemestarin rintamamiestalokirjassa, Facebookissa ja missä nyt ikinä näppistäni näpyttelenkin.

Miksi tällainen paatos, saattaa joku kysyä. Vastaus on minulle itselleni ihan yksiselitteinen: Että säilyisi käsinkosketeltavia, jalkojen alla tuntuvia muistoja ajasta, jota ei enää ole. Ajasta, jolloin aravalainan saadakseen piti rakentaa vuokralaisille huoneet yläkertaan. Jolloin ikkunoita ei valmistanut tehdas nimeltä Tiivi tai Pihla, vaan isäntä itse tai naapurin puuseppä.

Jolloin vessoihin ei ostettu jostain epämääräisestä huonekalulevy-nimisestä valmistettuja mielikuvituksettomia kaappeja vaan ne kaapitkin tehtiin itse ja ruuvattiin niihin korkeintaan kaupasta ostetut bakeliittiset vetimet.


Tämä kuva meidän putkiremontoidusta vessasta on otettu juuri äsken.

No niin, lapset ja lapsenmieliset, tässä päivän epistola. Yllä olevasta asumisfilosofisesta paasauksesta voinemme vetää vain yhden johtopäätöksen: Jag borde flytta till Sverige som hallonbåtsflykting. 

19 kommenttia:

  1. Huomenta Vadelmavenepakolainen! Olen talon kanssa osin samojen asioiden äärellä. Täällä vaan välivaiheiden remontit ovat olleet niin lastulevy-muovimattopainotteisia, etten näe mitään säästettävää. Ja vanhasta taas on revitty melkein kaikki pois. Kierrätystä ja vanhan tai vähän uudemmankin uudelleenkäyttöä suosin.

    Kadun, että suvilalla revimme osan vanhoista pinkopahveista poltettavaksi. Niiden alle piti nähdä, emmekä tajunneet, että ne olisi voinut irroittaa varoen ja kierrättää.

    Tätä asuntoa katsoin eilen oikotiellä: http://m.asunnot.oikotie.fi/myytavat-asunnot/7790297, siitä en ensisilmäyksellä löytänyt juuri mitään kriisin paikkaa. Tosin en ole ihan suurennuslasilla katsonut seinämateriaaleja.

    Turun suunnilla tuntuu liikkuvan vanhojen talojen saneeraamisen iskuryhmä, joka tekee tyylikästä jälkeä ja säästää satunnaisia vanhoja yksityiskohtia, mutta osaksi modernisoi aika rankalla kädellä. Paimion asema oli yksi kohteista.

    Mutta en minäkään museossa halua asua. Ja Ikeassakin tulee käytyä, onneksi vähenevässä määrin.

    Itseasiassa arka aihe, koska kyllä meidänkin ratkaisuista osa on aika moderneja, vaikka vanhojen materiaalien nimeen pääosin vannomme.

    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä siinä, monet vanhat-vanhat talot (siis vielä rintsikoita vanhemmat) ovat jo aikapäivää sitten olleet siinä kunnossa, ettei niissä ole alkuperäistä jäljellä kuin ehkä suunnilleen runko... Onhan sitten se hieno arkkitehtoninen termi nimeltä aikakauden kerrostumat. Ja talot nyt on tarkoitettu asuttaviksi ja elettäviksi, noin pääpiirteissään. Arka aihe tosiaan.

      Minä olen siitä harvinainen yksilö, että nimenomaan haluan asua museossa. Ainakin siinä mielessä, että en halua tässä talossa muuttaa mitään sellaista, mikä täällä on aina ollut. Ne aikakauden kerrostumat 70-luvulta aion surutta poistaa, koska ne eivät minua miellytä. Tykkään siitä, että ympärillä on kaikki mummon vanhat mööpelit ja seinillä kuvia ammoin kuolleista sukulaisista. No, ymmärrän olevani vähemmistöä. Mutta ainakin tällä tavalla säilyy yksi talo sellaisena kuin se on tarkoitettu asuttavaksi ja elettäväksi, enkä sitä pidä mitenkään pahana. Museoasumiseen tämä oma mökki on sikäli sopiva, että tässä on jo kaikki nykyajan mukavuudet, juokseva vesi ja sisävessat ja saunat ja keskuslämmitykset alun perin, niitä ei ole tarvinnut tänne erikseen tuoda.

      Mutta harva kokonaisuus on näin hyvin säilynyt, nimenomaan kokonaisuutena. Ja syynä siihen on minusta juuri se, että meillä ei kovinkaan yleisesti arvosteta mitään vanhaa.

      Minä en jostain syystä saanut tuota linkkiä auki, vaikka yritin etsiä pelkällä kohdenumerollakin? Höh. Vanhojen talojen myynti-ilmoitusten tutkailu on kyllä kiehtovaa!

      Poista
  2. Kiitos aamun erikoisesta musiikkipläjäyksestä. Se oli okeasti aika mukavaa kuunneltavaa. Ilahduttavaa, että pääsitte viettämään pakoviikonlopun ihan keskenänne.

    Paljon hyvää asiaa kirjoitit. En malta odottaa sitä inhokkitalopostausta. Juuri toissapäivinä sain kohtauksen Avotakan parissa. Ingressissä puhutaan idyllisestä talovanhuksesta ja kuvassa on upouusi pakettitalo. Olin ihan ihmeissäni, että onkos täsäs nyt jokin virhe, kunnes aloin lukea artikkelia. Ei ollut virhettä. Pispalalainen 20-luvun talo oli raiskattu yltäpäältä pilalle. Järjetöntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauhistelin sitä ihan samaa talovanhusta, missä ei ollut varmaan alkuperäistä listanpätkääkään jäljellä. Oli kyllä aikamoinen. Joo, olihan siinä ollut katon vuotamisen jäljiltä vaikka mitä. Mutta ei meidänkään tarvinnut kivijalkaan asti purkaa koko taloa, vaikka 1/3 torpasta olikin mätä. Tai on edelleen, mistäs sitä tietää :D

      Poista
    2. Ollos hyvä, Susanna! Ja tuossa videossa ei näkynyt edes itse Juria, joka on jotenkin aivan uskomattoman sympaattinen ja ihana mies. Vaikka tällä videolla, joka tosin kertoo syksystä eikä keväästä: http://www.youtube.com/watch?v=KSq6VmbrKg4

      Minun piti käydä eilen kirjstoreissulla katsomassa Avotakkaa teidän kauhistelujen perusteella! Ja oli tosiaan, aikamoinen. Mädästä katosta tuli heti Vadelmatalo mieleen...

      Hmm, inhokkitalopostaus pitänee siis tosiaan kirjoittaa.

      Poista
  3. Joskus itsekin kahden (8kk ja 2v) lapsen isänä ihmettelen, kun suositus olis kerran kuussa lähtee viikon lopuksi vaimon kanssa tuulettuun. Kaksi kertaa ollaan parin vuoden aikana oltu.
    Avartavia reissuja ne on, ehtii miettiä asioita.

    harvoin luen näin pitkiä postauksia, mutta nyt luin ja nautin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos että luit ja kommentoit!

      Kerran kuussa tuntuu kyllä ihan utopistisesta tästä 2v5kk ja 1v2kk -vinkkelistäkin! Mutta hyvä että joskus kuitenkin. Tulee vahvistettua sitä perheen olennaisinta ihmissuhdetta...

      Poista
  4. Meillä sitten lienee aikaa vielä tuulettua. Ellei kodin terran reissua lasketa tuulettumiseksi?

    Kiinnostaa luettavaa, en ole aivan varma, mitä mieltä näistä asioista olen, kun en ole asiaa miettinyt. Mutta ehkä nyt mietin ja päädyn johonkin lopputulokseen. :)

    (kuinka hämmentävää, että "salasana" sattuu olemaan "thought" ? ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, kun viime kesänä pääsin kerran keskeltä vauvan ja yksivuotiaan huoltotoimia kattoremontin vallalla olevasta huushollista yksinäni (!) polkupyörällä (!) ruokakauppaan. Sitä täydellisen vapauden tunnetta ei ihan heti unohda...:)

      Minä olen miettinyt näitä vanhojen talojen asioita ja korjausfilosofiaa tosi paljon, lähinnä ihan puhtaasti siitä näkökulmasta että mikä minua itseäni miellyttää eniten. Mutta myös siitä, mikä on meille kaikille yhteistä rakennus- ja siten kulttuuriperintöä. Toivoisin, että olisi enemmän vaihtoehtoja kuin nuo kaksi - siis se ränsistymään jättäminen ja kokonaan uusiksi laittaminen.

      Poista
  5. Laitakin pian se inhokkitalojuttu, nyt kun on inspiraatio päällä!

    Ennen luin Lantliviä, kunnes tulin allergiseksi valkoisuudelle. Siellä näytti aina olevan myytävänä edullisesti upeita vanhoja taloja hienoissa miljöissä. Ja Vadelmavenepakolainenkin oli hyvä. Pitäisiköhän tuota harkita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, toivepostaus tosiaan - pitää yrittää jonkinmoista inhokkitarinaa kirjoitella pikimmiten.

      Ruotsissa on kyllä kiva käydä, en tiedä osaisiko siellä asua. Ehkä, jos olisi joku ihana faluninpunainen Carl Larsson -tyyppinen hirsiunelma...:)

      Poista
  6. Hmmm... Me olemme tainneet olla tuulettumassa vuonna 2009 tai 2010, jos en vallan väärin muista. Useamminkin tietty voisi... :D

    Tuo kammotuslista kuulostaa mielenkiintoiselta. Mä myös tutkin myynti-ilmoituksia ja poden ajoitain huonovointisuutta. Perversionsa jokaisella. ;)Mutta siis perustelusi tuolla, miksi vanhoja taloja pitäisi oikeasti kunnioittaa ja korjatahellävaraisemmin, on kyllä harvinaisen totta. Ei sellaisia taloja vain enää tehdä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meille on mummo luvannut yhden kokonaisen parisuhdepäivän mökillä lähiaikoina - tarkoitus on maalata toissa kesänä rakennettu kesäkeittiö ja käydä saunassa ja uimassa. Ja elokuulle on ostettu liput oman kylän rokkifestareille, joilla esiintyy amerikanarmenialainen ikiaikaissuosikki SOAD... Että meillähän on tätä tuulettumismeininkiä suorastaan ylellisesti tulossa!

      Täällä suunnalla on nyt myynnissä esimerkiksi yksi vanha kansakoulu, joka on ulkoapäin tosi nätti. Sisältä se näyttää 80-luvun omakotitalolta. Ainakin minun mielessäni tuossa kohtaa on riitasointu, ja mietin joskus, näkevätkö ne nyt 2010-lukulaisesti vaikka rintamamiestaloja remontoivat kansalaiset, että tuo sama riitasointu jää niihinkin taloihin rämisemään ja vuosi vuodelta kuulostaa vain pahemmalta ja pahemmalta...? En tiedä. Jännä ihmiskoe olisi sekin, jos laittaisi minut johonkin muuhun taloon kuin tähän omaani, vaikka sellaiseen kertaalleen remontoituun, ja käskisi niistä lähtökohdista sitten ruveta remppaa suunnittelemaan.

      Poista
  7. Mulle itselle on ollut iso kasvunpaikka ymmärtää, että joillekin koti/talo täyttää funktion asuminen. Olkoon se sitten pilalle raiskattu vanha talo tai uusi katalogitalo, mutta omistajilleen rakas ja tärkeä sellaisenaan. Kyllä se sydäntä särkee, mutta se heille suotakaan.

    Saman ajatuksen siivin en usko ikinä voivani rakentaa uutta taloa. Minusta jokainen talon rakentaja/kunnostaja on vastuussa yhteisestä miljööstä ja rakennuskantaperimästä, varsinkin jos asuvat vähääkään enemmän "ihmisten ilmoilla". En ikinä osaisi rakentaa sellaista pläjäystä, joka täyttää omat mittarini... :)

    On se kyllä tosi hurja ajatus, että jatkossa vanhan talon kunnostaminen on enemmän uudehkojen remonttien jälkien korjailua. Sellaisia kultakimpaleita, jotka ovat säästyneet liialta uudistusinnolta, on jäljellä enää todella vähän. Niin vähän, että oikeasti hirvittää. Kohta niitä ei enää ole.

    Nyt tulee pitkää paatosta, mutta menköön vielä kappaleen verran. Mulle oli valaisevaa huomata, että vanhojen talojen luonteeseen kuuluu niiden muokkaantuminen aikojen saatossa. Ensin talo on ollut neliö, ilman kuistia ja yksinkertaisella katolla. Sitten on tullut joku vuosi kuisti, toisena mansardikatto, kolmantena erkkeri ja parveke. Kaikki näyttää nyt siltä kuin talo olisi aina ollut sellainen. Tämä rauhotti itseäni, kun kiikarissani oli talo, joka olisi välttämättä tarvinnut jonkun sortin laajennusta (kellariin uusi asuikerros, laajennus taloon tai piharakennus.) Taloa saa ja kuuluukin kehittää, kunhan se tapahtuu talon persoonaa ja arkkitehtuuria kunnioittaen. Se miten sellainen taika onnistuu, onkin ihan oma juttunsa.

    Oma intohimoni kohdistuu vuosisadan alkuvuosikymmeniin, mutta siitä huolimatta teidän projektia ja intohimoanne on mielenkiintoista seurata. Itse olen edelleen taloton. Varsinkin näin keväisin talottoman haikeus puristaa ilmat keuhkosta, mutta itse olen asuinpaikkani ja sitä myöten hintatason valinnut. Ei voi mittää.

    VastaaPoista
  8. Aamen, Laurakaisa!

    Kulmista hinkattujen mdf-huonekalujen lisäksi piippiippiip ärsyttäviä ovat vuosiluvuilla tuunatut uudet esineet. Esim. ne hirveät asuntomessuillakin jonain vuonna esitellyt rottinkilampunvarjostimet, joihin on kirjoitettu 1800 ja jotain. Ihan niin kuin silloin olisi edes ollut sähkövaloja... Kulmista kulutettuihin arkkuihin kirjoitetaan 1857 ihan kuin ne sillä muuttuisivat antiikiksi.

    Toinen suuri ärsytykseni kohde on Kitchen-tyyppiset tekstit seinillä. Siis eikö asukkaat itse tiedä, missä on keittiö? Kirjoittaisivat edes suomeksi, jos on epäselvää - ja samalla ehkä tajuaisivat, miten hölmöltä koko teksti näyttää. (Sen vielä tajuan, että WC voi olla hyvä laittaa oven ulkopuolelle, niin vieraiden ei tarvitse kokeilla jokaista komeron ovea.)

    Hieno on Pekan kuuri, ei kun omaa värkkäämään. Meillä ja teillä.

    t. Listuri rintsikkapuolelta

    VastaaPoista
  9. Erinomaista pohdintaa, opetuslapseni, sanoo Vastentahtoinen Guru :) Guruiksi tosiaan tullaan sillä että jos ei itse tiedä, niin ottaa selville ja kertoo asian muille. Ja sitähän tässä juuri tapahtuu. Yksi viisas pohtii mielessään rakentamisen problematiikkaa, selvittää asian itselleen ja kertoo sitten muille että mitä pohdinnoillaan sai selville. Jos nyt jatketaan tätä guruttelua kaikkien kunnioitettavien vavahtelujen ja kumartelujen hengessä, niin totean että olet oikealla tiellä, tyttäreni :)

    Vappuna raappasin talon viimeisiä alkuperäisiä maaleja viimeisistä vielä kunnostamattomista karmeista pois ja pohdin, että olenko sittenkin tehnyt virheen. Että talossa ei enää ole yhtään vanhaa maalipintaa vaan vain uutta. Joka näyttää vanhalta, tai jonka alla on vanhaa, mutta joka siltikin on uutta. Joka pinta. Tai onko mun juugendhuussi lainkaan asiankuuuluva, sikäli että originaali jugendkylppäri olisi ollut karun kaakeloitu tila kuten Hvitträskissä tai Tarvaspäässä, ei se englantilaistyyppinen morristapetoitu mielikuvituskomero joka siellä nyt on. Ja mitä hemmettiä tekee varhaisajan jugend vuonna 1919 valmistuneessa talossa?

    En mä ole jättänyt taloa rauhaan, syy siihen että sitä vanhan ja uuden rajaa ei erota on siinä että sitä ei ole. Kaikki on uutta. Ehkä se ero on vain siinä että mä olen pääosin huoltanut vanhat pinnat, en "remontoinut". Enkä minä tiedä teinkö oikein vai väärin. Kuinka sitten voisi tietää semmoinen joka ottaa ensimmäistä kertaa elämässään pensselin ja vasaran käteen heti kun kiinteistänvälittäjä ja kaupanvahvistaja on kurvannut tontilta? Näiden tekstien ja pohdintojen olemassaolo on tärkeää juuri siksi että juuri näillä muutetaan ajattelua ja samalla maailmaa.

    Pekka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Guru, miten en ole kommentoinut tähän viestiisi mitään... Välinpitämätön opetuslapsi siis.

      Ja vaatimaton guru. On siinä vissi ero, että se uusi on tehty vaikka nyt vanhan puretun saunan hirrestä kuin Puukkarista haetusta mistälie kakkosnelosesta... noin esimerkiksi.

      Tässä rintamamiestaloskenessä ainakin se orkkispintojen säilyttäminen on ihan olematonta toimintaa. Meillä on tuo yksi nurkkakamari, joka on kaikin puolin siinä kunnossa, ettei sille ole mitään tarvista tehdä mitään. Minusta on hienoa ajatella, että se voisi olla vaikka sitten 40 vuoden päästä satavuotias huone. Toivottavasti on. Kyllähän mekin ollaan aika surutta vaihdettu vaikka vessaan meidän mielestä rumanvärisiksi suditut insuliittilevyt vaikka vanhoihin vastaaviin mutta erivärisiin, eihän ne samoja ole kuitenkaan. Ja olohuoneessa on tarkoitus tehdä just sellainen muka-vanhaa-arvostava peruskorjaus, omasta mielestä rumat aikakauden kerrostumat veks ja uutta mukavanhaa tilalle. Vaikea on tämä laji, ei voi minkään.

      Mutta kivointa tässä on se, että ei tarvitse yksikseen pohdiskella.

      Poista
  10. Mä jotenkin koin vastikään saaneeni synninpäästön, kun olin aina ajatellut, että ikkunat on pakko kunnostaa niin kuin kurssilla; kaikki pois laseja myöten ja uudelleenrakennusta kerros kerrallaan ja nyt tajusinkin, että jos ikkunat eivät ole lohduttomassa kunnossa, voikin tehdä huoltokittausta ja huoltomaalausta. Helpotuksen huokaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meidän ikkunat on kunnostettu sillä tavalla että sisäpokat on vaan maalattu uusiksi ja ulkopokistakin suurin osa korjattu vain sillä tavalla että ikkunan alareunan lasituslista on vaihdettu kitiksi. Ja aikomus on jatkossa tehdä noita huoltomaalauksia ja -kittauksia niin, ettei kauhean massiivisia puukorjauksia tarvitsisi meidän aikana edes ruveta tekemään :)

      Poista