Joulukalenteri, luukku 4

Minulla on kerran elämässäni ollut oma joulukuusi. Kävin ostamassa sen Moskovasta Hamovnikin torilta vuonna 2007, jouluaattona, joka Venäjällä on ihan tavallinen arkipäivä. Kannoin pientä, pussiin pakattua kuustani kotiin joulumielen vallassa ja olin iloinen. Kuusi oli nätti, vaikka sillä ei ollutkaan muunlaista jalkaa kuin koriin piilotettu vesiämpäri:



Ja koska vietin joulua itsekseni, kaukana perheestä ja läheisistä, kaikki nuo kuusen alla olevat paketit olivat minun, vain minun.

(En itse asiassa viettänyt joulua lainkaan yksin, olin aattoiltana kirjeenvaihtajatoverin ja tämän kahden kissan luona hauskoilla vegetaristisilla joulupäivällisillä ja sain Hesarin Moskovan toimituksen kuvaajalta lahjaksi kauniin, mustavalkoisen, kehystetyn kuvan Punaisen torin luisteluradasta. Se oli hyvä joulu, joulut yleensä ovat olleet sitä.)

Tänä aamuna nousimme kun oli vielä pimeää, ja vielä vähän aamuhämärissä ajoimme parinkymmenen kilometrin päähän kuusenhakuun. En ole koskaan aikaisemmin hakenut joulukuusta metsän siimeksestä, joten lyllersin urheasti mukana puolison ja anopin perässä petkelettä kantaen. Nätit kuuset kaikille tarvitseville löytyivät onneksi melko lyhyen lyllerryksen jälkeen ja ne kannettiin kotiin. Jotenkin tästä alla olevasta kuvasta välittyy mielestäni se sama tunnelma, joka on myös legendaarisessa Rien Poortvlietin ja Wil Huygenin Suuressa tonttukirjassa. Tai itse asiassa sen jatko-osassa nimeltä Tonttujen kutsu, josta keskustellaan muun muassa tässä Dodon blogissa. Kun olin pieni, meidän isä luki meille Tonttujen kutsua aina joulun alla. Ehkä oma orastava ekoajattelu on sieltä peräisin?

Tässä tontut kuusineen eteläsavolaisessa sinisessä hämärässä. Ehkä kuusen voisi tuoda sisään ja koristella vaikka jo ensi viikolla...