Pihatalkoot

Työt, kotityöt, pihatyöt ja lastenhoitotyöt ovat hyökyneet yli sellaisena aaltona, että blogi-parka on jäänyt vallan unholaan. Myös huusholli-parka on melko pahasti katvealueella, jopa siinä määrin että muistuttaa poliisin valokuvaamaa esitutkintamateriaalia murtovarkauskohteesta.

Mutta no. Ainakin ollaan oltu paljon ulkona raittiissa ilmassa. Ehkä siivota ehtii syksymmälläkin.

Meillä oli viime viikolla pienimuotoiset pihatalkoot, koska oman perheen voimin pihalla askarointi on luvalla sanoen lyhytjänteistä. Hetken voi kuopsuttaa yhdessä kohteessa, kun lapset jo sinkoavat väärälle puolelle taloa näkymättömiin, uhkaavat tukehtua multakokkareeseen, syövät pihalta kilpaa kastematoja tai tekevät jotain muuta ei-toivottavaa.

Mutta siis pihatalkoot, jonne saapui työvoimaksi äitini sekä tätini miehineen. Eläkeläisvoimin saatiinkin yhden päivän aikana aikaiseksi saman verran kuin omin voimin kuukaudessa.

Ensimmäinen talkookohde oli roskis. Ennen se könötti syreenipuskan laidalla jokseenkin epäesteettisesti näin:

Ja jälkeen-kuvassa roskapöntölle ja sen uudelle kaverille, meille talvikäyttöön tulevalle, veljeltäni lahjaksi saamalle Biolanin lämpökompostorille, on ilmestynyt hieno, tukeva betonilaatta-alusta.

Kuvassa ei näy kunnolla tuossa roskiksen vasemmalla puolella oleva, viime syksynä istuttamani syreenintaimi, mutta ajatus joka tapauksessa olisi jotakuinkin sellainen, että syreeni naamioisi nuo pömpelit molemmin puolin. Portinpielessä on myös orapihlaja-aita.

Ainoa kyseenalainen seikka tässä hienossa roskiksennaamiointiprojektissa on tuo Shellin aidan takana kasvava koivu. Se vie nähdäkseni osapuilleen kaiken kosteuden ja voiman tuosta tontin nurkasta - paikallahan oli alun perin kitulias syreenipuska ennen kuin siirsimme tonttiliittymän takaisin alkuperäiselle paikalleen. Täytyy seurata tilannetta ja avustaa tarvittaessa lannoitus- ja kastelukonstein.

Etupihalle ilmestyi talkoopäivän aikana myös edelleen keskeneräinen kaivanto, josta tulee valmistuttuaan ulkoruokintapaikkamme. Virallisesti sen nimi kai on patio.

Kaivanto on neliön muotoinen, koska pedantti pihanrakennustiimi teki kunnon pohjatyöt ja nuo perustukset ovat siksi eps-levyjen eli tuttavallisemmin styrox-levyjen muotoiset. Lopputuloksesta tulee sellainen munuaisen muotoinen tai jotain sinne päin, ja pation päällysteeksi valitsimme itseoikeutetusti mustat liuskekivet.

Tähän piti laittaa kuva asennustiimistä, mutta Blogger on nyt jostain syystä päättänyt venyttää ja litistää kaikki pystyssä otetut valokuvat, enkä ehdi alkaa säätämään kuvien kanssa.

Meillä ei ole ollut pihalla mitään vakituista ruokailupaikkaa, vaan pihakalusteraaskiot ovat seilanneet edestakaisin sinne sun tänne ja yleensä vinksottaneet mikä missäkin. Tuo kadunvarsi saattaa äkkiseltään tuntua oudolta ruokapaikalta, mutta jahka alasleikattu orapihlaja kasvaa takaisin, on tuo etupiha itse asiassa ihan suojainen. Tässä vanha kuva muistin virkistykseksi:

Ruokailualustan sijoittaminen etupihalle selittyy enimmäkseen valo-olosuhteilla. Meillä jostain syystä syödään pihalla yleensä iltaisin, ja ilta-aurinko ei paista takapihalle koska sekä oma talo että naapurin talo on edessä. Toinen syy on ulko-oven sijainti - ruokien ja muiden tykötarpeiden roudaaminen kauas takapihalle talon taakse kiertämällä on paljon hankalampaa kun keittiöstä vuokralaisen oven kautta kolmen askelen ottaminen tuohon tulevalle patiolle.

Minä olen tosin sitä mieltä, että kunhan nyt viidakkona oleva alapiha palautuu takaisin aktiiviseen oleskelukäyttöön, voisi sinne perustaa oman istuskelupaikan. Puoliso on sitä mieltä, että emme moiseen tuhlailuun ja leveilyyn ryhdy. Jää nähtäväksi.

Kuvamateriaali seuraavasta talkoopäivän saavutuksesta jää myös väliin, koska nekin otokset ovat pystyssä ja siten Bloggerin epäsuosiossa. Mutta sanallisesti kerrottakoon, että äitini teki verta, hikeä ja kyyneliä vaatineen urotyön ja perkasi penkereen neilikkaruusupenkin. Ruusupenkki on tosin toivottoman heinittynyt ja lisäksi nokkoset ovat kietoutuneet ruusujen juurakoihin, joten kitkemistoimet ovat vain ensiapua. Lienee joku kevät pakko kaivaa juurakot pois maasta, puhdistaa ne, tehdä koko penkki uusiksi ja lykätä juurakot takaisin. Mutta se on sitten jonkun toisen kevään homma. Tässä vielä viimesyksyinen kuva ruusupenkistä:

Minun työmaastani sentään on olemassa tuoretta kuvamateriaalia. Tässä edellisessä postauksessa jo esiintynyt ennen-kuva maalaamattomista matto- ja pyykkitelineistä:

Ja tässä samat telineet maalattuina. Maali oli samaa Värisilmän peltikattomaalia, jolla maalasin viime vuonna myös portin.

Portin maali on surkeassa jamassa edelleen, ja lisäksi portinpylväiden päälle sijoitetut uudenvuoden roihut roiskivat jotain talia portin päälle. Se pitäisi puhdistaa ja maalata uudelleen. Tänään pyykkejä ripustaessani totesin, että nuo telineetkin tuli sudittua vähän turhan huolettomasti, kun talkooväen ruokinta alkoi painaa päälle toisella maalauskerralla. Mutta ovat ne nyt jonkunmoisessa maalissa, katsotaan parin vuoden päästä jos niille olisi enemmän aikaa.

Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy myös yksi viime kesänä kesken jäänyt operaatio, jonka tätini suoritti talkoopäivänä loppuun. Tarkoitukseni oli viime keväänä kattaa koko orapihlaja-aidan alus, etteivät kaikki rikkaruohot pesiinny siihen. Homma jäi kesken, kun kattoremontti alkoi ja peräkärryllä ja puolisolla oli parempaakin tekemistä kuin kärrätä kuoriketta vähäpätöisiin piha-askareisiin. Kävi juuri niin kuin pelkäsin, ne rikkaruohot olivat iskeneet aidanalusen kimppuun jo yhden kesän aikana todella tehokkaasti, mutta tätini luottokuokkansa kanssa tekivät niistä selvää ja nyt on koko aitapätkä katettu.

Kas tällaiset talkoot. Rouva Vadelma ehdotti tuossa taannoin yhden blogijuttuni kommenttiosiossa, että talkoita pitäisi hyödyntää enemmän myös nykypäivänä, kun entisajan kyläyhteisöt ovat korvautuneet näillä nettiyhteisöillä, ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Jonkinmoista aikataulujen ja muiden vastaavien elämien ja tilanteiden yhteensovittelua se varmasti vaatisi, mutta ainakin tämä yksi talkoopäivä oli kyllä rohkaiseva sen suhteen, että vaikka viikonlopussa vähän isommalla porukalla saisi vaikka miten paljon aikaan.

Kehitelkäämme ideaa. Keskikesän kuukausien viikonloput ovat yleensä kaikilla aina buukattu kaiken maailman kissanristiäisiin, mutta näin keväällä tai syksymmällä ihmiset saattaisivat irrota paremmin erilaisiin talkooreissuihin. Tämän blogin ympärillä oleva yhteisö on aika väljä ja taitaa sijaita aika hajallaan ympäri Suomen, mutta miksei hyvä idea voisi vielä joskus toteutua käytännössäkin. Ajatuksesta kiinnostuneet voisivat vaikka kommentoida omien talkooporukkatarpeidensa ja to do -listojensa muodossa niin saamme keskustelun käyntiin. 

Pihasuunnittelua

"Titti-litti-lii, titti-litti-lei, aurinko paistaa, titti-litti-lii, titti-litti-lei, kevät nyt on", lauletaan esikoisen muskarissa vielä pari kertaa ennen kesälomaa. Tänään tuli vettä kaatamalla, oli hitsin kylmä ja lisäksi koko perheellä on eriasteinen flunssa. Siitä huolimatta kevät nyt on, ja viime aikoina on ollut havaittavissa melko totaalista yläkerran keittiön ja vessan remonttien ignorointia ja melko ylenmääräistä panostusta pihasuunnitteluun. 

Tuollainen yksinkertainen, suurennettu kopio oman tontin asemapiirroksesta on ainakin minulle ihan uskomattoman iso apu pihan pähkäilyssä. Yhteen paperiin olen kirjoittanut vanhan pihan muistiinpanot, sellaisena kuin se oli meidän muuttaessamme, toisessa ovat ongelmapaikat, kolmannessa ne, joiden kohdalla vallitsee ainakin tällä hetkellä konsensus ja päämäärätietoinen varmuus tulevasta käyttötarkoituksesta. Ja sitten on tuollainen yleishäröilynippu, johon olen raapustellut sitä sun tätä. Hyödyllistä tehtävää talvi-iltaisin.

Minä sain Ekholmin savustamon taannoisesta kasoittumispostauksesta inspiraation katsella omaa pihaani vähän uusin silmin. Totesin, että vaikka alapiha nyt onkin kohtuullisen ankea, ja tästä kuvasta on vielä rajautunut ulos kaikki se pihalla lojuva kirjava, muovinen leluroina...

...niin etupihan eli kadun puoli näyttää kuitenkin ihan suhteellisen kunnianarvoiselta keskiluokkaiselta omakotitaloalueelta eikä miltään remonttirytöläjältä:

Kuollutta ruohoa on kyllä parinkymmenen sentin vahvuinen tukko joka paikassa, johtuen siitä että viime kesänä nurmikon leikkaaminen oli toivotonta ja siten lopulta jäi kokonaan tekemättä, koska puoli pihaa oli kattoremontin takia telineiden peitossa. Mutta noin muuten näyttää ihan siistiltä, totesin itsellenikin aika iloisena yllätyksenä. Talon edessä nurkkakamarin ikkunan alla on kyllä yksi puutavarakasa pressun alla, mutta sen pitäisi siitä piakkoin poistua takaisin sinne, mistä lankut olivat viime kesänä lainassa.

Tämän kesän projektit olen ajatellut sen "aloitetaan reunoilta" -ideologian lisäksi keskittää pihan toiminnallisuuden parantamiseen. Luvassa on siis toivottavasti se puukuurin rakentaminen, ehkä pieni piharuokailualusta liuskekivistä, ja jos vaan suinkin aikaa on niin myös autotallin edustan auki kaivaminen, salaojitus ja liuskekivittäminen. Autotallin ovien edusta on nimittäin niin suojaisa, että siihen voisi hyvin tehdä saunan vilvoittelupenkin. Ja tallin edus pitää avata joka tapauksessa siksi, että nykyisin siihen lammikoituu vesi, joka on lahottanut tallin oven karmin kokonaan ja oven alaosastakin osan.

Se listan ensimmäinen projekti oli kuitenkin kaiken pihapuuhastelun mahdollistavan hiekkalaatikon tekeminen, koska lapset voivat puuhastella laatikossa samalla kun vanhemmat puuhastelevat jotain muuta. Loota on nyt jo hiekkaa vaille valmis, tässä kuva eilisestä rakennusvaiheesta:

"Minä rakentin hiekkalaatikon", totesi esikoinen muina naisina saavuttuaan iltapalalle päivän työrupeaman jälkeen. Niin siinä vissiin melkein kävi.

Kukkapenkkiä ei noin yleisesti ottaen voi pitää kovinkaan toiminnallisena elementtinä. Minä puolestani aloin rakentaa sellaista, kahdestakin eri syystä. Toisaalta minulla oli istuttamista vailla tädiltäni saatu kriikunapuun pikkutaimi, ja toisaalta etupihalla oli muutama irrallaan haahuileva kapistus, jotka etsivät lopullista sijoituspaikkaansa. Kukkapenkkiajatus on vasta hahmottumassa, mutta jotakuinkin tämmöistä on tulossa:

Tuo puska on joku pensasangervo, jonka olen jo kerran leikannut kokonaan alas. Yhden pensaan kaivoin kokonaan pois, koska se ei leikkauksen jälkeenkään ruvennut kasvamaan kunnolla - tuollaiset nopeakasvuiset pensaat kai taantuvat ajan mittaan ja lopulta nuivettuvat kokonaan. Toistaiseksi angervo olkoon tuossa, kun tuo jäljellä oleva osuus kuitenkin kukki viime kesänä ihan kauniisti.

Angervon keskelle jäi sopiva aukko myllynkiviparille, joka oli ennen tuossa kuvan etualalla näkyvän kuopan kohdalla, tulivat siis talon mukana. Kivien päälle voi laittaa jonkun ruukun, ajattelin. Vasemmalle kuorikekasan keskelle tökkäsin viime syksynä hätäpäissäni jonkun ruusun, en nyt edes muista minkä, olisiko ollut Valamonruusu. Hinasin pensaan viereen myös kauempana aiemmin nököttäneen heinäseiväshäkkyrän, jonka keskellä on lahjaksi saamani saavi. Siinä on yleensä kasvanut lumihiutale, mutta nyt ajattelin istuttaa siihen ruusupapua kasvamaan seipäitä ylös.

Minä en ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että tuollainen maalaisromanttishenkinen heinäseivästörötin on rintamamiestalon pihaan sopiva laitos. Seipäiden funktio on kuitenkin ollut pihan tunnelmavalaisimen telineenä toimiminen, talvisin tuossa kolmijalassa roikkuu puinen tallilyhty. Lisäksi seiväskolmikossa roikkuu kuvassa huonosti näkyvä, paksusta ruosteisesta rautalangasta tehty häkkyrä. Minä löysin rautalangan syreenipuskasta, puoliso otti sen ja kieputti keräksi, ripusti heinäseipäisiin ja nimesi tilataideteokseksi nimeltä "Sielu". Ei tuota heinäseivässysteemiä voi siis poiskaan ottaa, koska siinä riippuu taideteos. Otan "Sielusta" lähikuvan jos muistan.

Tuo kuvassa näkyvä nurmikko ajotiehen asti on siis tarkoitus poistaa ja tehdä paikalle sellainen isohko kukkapenkki, johon istutan jotain vanhoja mummolan pihan lajikkeita. Reunaan kylvän kehäkukkaa, luulen ma.

Olen tosi, tosi iloinen siitä, että viime syksynä vauvan päiväuniaikaan, juuri ennen ensimmäistä lumisadetta (tai oikeastaan sen aikana) kaivoin esikoisen kanssa maahan tukun Honkkarin alennuslaarista nappaamiani kukkasipuleita. Pikku apulainen istutti valtaosan sipuleista nurinniskoin ja muutenkin homma oli hieman, öö, amatöörimäistä, mutta hyvä kun tuli tehtyä:

Hennot vaaleankeltaiset ja -violetit pikkukrookukset näyttävät ihan siltä, että ne on istuttanut joku itsekin pieni.

Sipulikukkia etupihalla kasvaa jo Annin ajoilta. Kanukan juurella on tuollainen hassu tulppaanikehän osa. En tiedä, ovatko tulppaanit joskus kiertäneet koko pensaan - luin tänään jostain lehdestä, että tulppaaneja pitäisi aika ajoin kaivaa ylös ja jakaa. Ehkä yritän suoriutua siitä tänä syksynä:

Tulppaanit ovat kyllä ihan reippaan ja hyvävointisen näköisiä ja kukkivatkin ainakin viime keväänä: 

Tulppaanien lisäksi tätä posliinihyasinttia on meidän pihalla paljon. Se kylväytyy siemenistä, joten ei ihme että sitä löytyy vähän joka nurkalta.

Nurkasta puheenollen, tässä vielä kurkistus nurkan taakse. Siellä odottavat maalausta pyykkitelineet, jotka ovat siis jo oikealla paikallaan, sekä keinun runko, joka ei ole oikealla paikallaan:

Lisäksi kuvassa näkyy omenapuuvanhus, joka on nyt tuettu tuollaiseen melkolailla naapurin Paulin puolelle kurkottavaan asentoon, ja josta sahasin ihan maata myöten menevän ison oksan pois. Seuraamme tilannetta - puun runko on ihan laho, joten kovinkaan pitkää ikää en uskalla sille ennustaa. Niin pitkään kun se vain elossa pysyy, se saa tuossa kuitenkin olla. Uudet omenapuut istutetaan alapihalle. 

Kuvassa näkyvä pätkä orapihlaja-aitaa on vielä kattamatta viime kesältä, siksi tuo peräkärrin katekuorma. Ajattelin, että kuorikatteella voisi torpata myös keittiön ikkunan alla olevan penkereen ruusupenkistä ylenmääräisen heinän - mitenköhän tuollainen vanha neilikkaruusu siihen mahtaisi suhtautua? Niin, ruusu sai nyt luvan suhtautua myös tuollaiseen melko raisuun leikkaukseen, koska se oli venähtänyt pituutta niin paljon että puskien yläosat jäivät lumihangen yläpuolelle ja suurin osa versoista paleltui kuoliaaksi viime talvena. En tiedä, kukkiiko tuo neilikkaruusu saman vuoden versoilla - jos ei, niin kukkaloistoa on luvassa vasta vuoden päästä kesällä. 

Tässäpä taas kerran pläjäys piha-asioita suloisena sekamelskana. Yritin olevinani ottaa kauhean määrän kuvia, mutta niin ne vain hävisivät tuonne tekstin sekaan. Täytynee raportoida vaikkapa nyt tuosta kukkapenkkihankkeesta ihan erikseen tarkemmin lähikuvin - ainakin säätiedotus lupaa alkavalle viikolle aika hyviä pihallakuopsutuskelejä. 

Pyhiinvaelluksella

Jätimme viime viikonloppuna lapset mummon hellään huomaan ja karkasimme kaksin puolison kanssa viikonlopun viettoon ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen vuoteen.

Espoossa kukkivat sinivuokot.

Suuntana oli keväinen Helsinki, ja siellä Kulttuuritalolla esiintyvä meidän molempien ikiaikainen suosikki, pietarilainen DDT ja sen keulakuva Juri Ševtšuk, jonka tekstejä on vasta ilmestynyt Tomi Huttusen suomentamina. Suosittelemme lämpimästi. 

Helsinki oli paikallaan, Himalajassa tarjoiltiin nepalilaista ruokaa, tuuli kävi luihin ja ytimiin ja Kasarmikadun yllä kirkuivat lokit kuin aina ennenkin. Keikka oli niin voimakas elämys, että muusikko-Juran laulut ovat jääneet koko viikoksi mieleen soimaan. Vaikka nyt tämä sukellusvene Kurskista ja sen kapteeni Dimitri Kolesnikovista kertova kappale, noin esimerkinomaisesti: 

Kun se joskus olennaiselta tuntunut kumppaninvalintakriteeri, yhteinen musiikkimaku, on viime vuodet toteutunut lähinnä siinä että Fröbelin palikat on sekä iskän että äiskän mielestä parempi kuin Ti-ti -nalle, oli kyllä ainutlaatuisen hienoa päästä runsaan 24 tunnin mittaiselle karkumatkalle takaisin villiin ja vapaaseen nuoruuteen. Pietariin, Helsinkiin, aikaan ennen loputonta lastenkaitsentaa ja vielä loputtomampaa remonttia. Suosittelemme siis myös satunnaisia karkumatkojakin lämpimästi kaikille kohtalotovereille!

Sunnuntaina oli vuorossa laiska hotelliaamiainen ja sen jälkeen reissun pyhiinvaellusosio. Minullahan on näissä rakennusperintö- ja remonttiasioissa guru nimeltä Pekka, ja kun kerran tuolla pääkaupunkiseudulla olimme ja asiantynkää oli kertynyt, sovimme kunnioituksesta vavahdellen suorittavamme pyhiinvaellusmatkan Pekan ja puolisonsa luo. 

Paha kyllä, söimme siellä hotellissa niin tukevan aamiaisen, että ortodoksimeiningillä pyhiinvaelluksen aluksi suunnitellut maahan asti kumarrukset jäivät vain haaveeksi. Syytä kumarteluun olisi kyllä ollut. 

Pyhiinvaelluskohde.

Minä en ole pitkiin aikoihin äitynyt filosofiseksi, mutta nyt äidyn. Asumisen filosofiaa täyslaidallinen, olkaa hyvät:

Oli kerrassaan mykistävää käydä kylässä vanhassa talossa, jossa oli jotakin sellaista, johon suomalaisissa vanhoissa taloissa hyvin harvoin törmää. Oli talo, joka oli selkeästi vanha, ja sillä tavalla vanha, että kenellekään ei olisi tullut edes mieleen sitä uudeksi tituleerata. Oli samalla kuitenkin talo, joka oli kaikkea muuta kuin ajan paksusti patinoima, epäkäytännöllinen ja epämukava, huolenpitoa kaipaava mörskä. Oli huolella ja ajatuksella, poikkeuksellisella pieteetillä ja kymmenen vuoden työllä kunnostettu, melkein satavuotias venäläisen luutnantin kesähuvilaksi aikoinaan rakennettu talokaunotar, jossa ei tällainen vähäsen asiaa harrastellut taho ainakaan huomannut sitä, missä vanha ja alkuperäinen tai vanha ja aikakausien kerrostama loppui ja uusi alkoi. 

Minua harmittaa se, että Pekan talo on todellakin niin harvinainen tapaus suomalaisessa vanhojen talojen skenessä. Okei, kaikki eivät ole Pekan lailla hurahtaneet vanhoihin työkaluihin eivätkä osaa (tai ehkä viitsi opetella? Guruni on sitä mieltä, että guruiksi tullaan ottamalla ensin asioista selvää ja sitten kertomalla selvilleottamisen lopputulos muille.) nikkaroimaan useamman puulajin mosaiikkiparkettia vessan lattiaan, eikä kaikkien toki tarvitsekaan. Mutta jotain tuosta ajatuksesta ja ideologiasta moni voisi minusta kopioida. Ainakin sen, että uudet omistajat voisivat peruskorjausvimman sijasta jättää vanhat talot rauhaan. 

Grilli, terassi ja piharakennus. Lumikola kuvausrekvisiittaa. 

Tuota rauhaan jättämistä voi ehkä parhaiten havainnollistaa katselemalla vanhojen talojen myynti-ilmoituksia etuovista tai jokakodeista. Ilmoituksissa on lähestulkoon tasan kahdenlaisia vanhoja taloja: niitä, joita mainostetaan unelmien kohteiksi remonttitaitoisille (aka vuosikymmeniksi museoituneet mörskät, joista mummo on juuri lähtenyt autuaammille asuinsijoille) ja niitä, joita mainostetaan huolettomiksi, koska kaikki remontit on tehty, ja jotka ainakin minun mielessäni herättävät etupäässä yökkäilytuntemuksia. Aka "hain tämän remontin eilen rautakaupasta".

Edellisen omistajan tekemä remonttihan on aina se hirvein remontti, tämä on jokaiseen talonomistajaan sisäänrakennettu ominaisuus. Mutta yliremontointivimman jäljet särkevät silmää myös muiden taloissa. Minulla ja ystävälläni Nasulla on yhteinen harrastus, mikkeliläisten omakotitalojen myynti-ilmoitusten kuikuilu ja rakentava palautekeskustelu ilmoituksien tiimoilta. Tässä ehkä noin neljän vuoden yhteisen harrastustaipaleen aikana on tullut vastaan muistaakseni yksi remontoitu ilmoitus, joka ei itse asiassa sekään ollut talo vaan huoneisto suojelukohteessa Maaherrankadulla, joka herätti meissä lämpimiä tunteita. Yleensä bongaamme jotain vähäistä alkuperäistä, vaikkapa puulattian, ja voivottelemme kaikkea muuta.

Tässä on muuten yksi mainio esimerkki siihen edellispostauksen puukuurikavalkadin jatkoksi.
Tämä on uudisrakennus, Pekan puuvaja.

Miksi vanhoista taloista pitää aina, poikkeuksetta, hävittää kaikki se vanha ja tuoda tilalle uutta, ja vielä sellaista uutta, joka muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen jälkeen näyttää katsojan silmiin kamalalta, irvokkaalta, väärältä ja kaiken typeryyden huipuksi vielä sellaiselta, että kertaalleen tehty remontti on revittävä alas ja pusattava tilalle uutta? Joko sitä oikeasti vanhaa yleensä melko surkeasti jäljittelevää tai, luultavasti valtaosassa tapauksista, taas kerran uutta rautakauppakamaa joka näyttää taas muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen päästä ihan yhtä karsealta kuin se alta pois revitty kerrostuma.

Katso, näin on suomalainen peruskorjaussaneeraaja keksinyt ikiliikkujan.

Sitten horistaan jotain käsittämätöntä "vanhan talon tunnelmasta" ja "modernista mummolasta", vaikka kukaan normijärjissään oleva ei aisti mitään muuta kuin kipsilevyn kumahtelua ja havainnoi korkeintaan ehkä jonkun kirpputorilta roudatun vanhan piirongin joka joskus saattoi olla jonkun mummon omistuksessa kunnes se maalattiin valkoiseksi ja hinkutettiin nurkista hiomapaperilla mukakuluneeksi.

(Joku pyysi niissä taannoisissa arvontapostauksen juttuehdotuksissa tarinaa inhokkitalostani. Pitäisi vissiin kirjoittaa sellainen, sen verran värikästä tekstiä tämä inhokkimeininki näppäimistöstäni ihan melkein ilman omaa panostusta irrottaa...)

Pyhiinvaelluskuvat loppuivat kesken kun asiaa tuli niin paljon.
Tämä kuva on otettu meidän vessasta muuttojuhannuksena 2010.

Kaikkialla ei asia ole aivan näin. Jos vaikka lueskelee ruotsalaista perinnerakentamisaviisia nimeltä Gård och Torp, näkee joka numerossa kuvia taloista, jotka ovat niin kuin guruni Pekan talot. Vanhoja, arvokkaasti ja tyylikkäästi ja kauniisti vanhoja. Kuluneita, koska ovat vanhoja. Silti hoidettuja, vaalittuja, kunnossa pidettyjä. Kyllä on niin, että liian vähän aikaa sitten on tällä puolella Pohjanlahtea laskeuduttu puusta ja ryhdytty kunnostamaan vanhoja taloja. Jokuhan siinä on, että se aidosti vanha on meillä niin köyhää, surkeaa ja huonoa, että siitä pitää kaikin keinoin pyrkiä eroon.

Olen silti iloinen siitä, että on niitä harvinaisia Pekkoja jotka näyttävät esimerkkiä ja kertovat siitä muille. Vaikka sen espoolaisen jugend-vessan tarinaa voi lukea rintamamiestalofoorumilta tästä ketjusta. Ehkä minäkin omalta pieneltä osaltani kirjoitan sitä samaa tarinaa, nyt ja tässä, blogissa ja nettifoorumeilla, Perinnemestarin rintamamiestalokirjassa, Facebookissa ja missä nyt ikinä näppistäni näpyttelenkin.

Miksi tällainen paatos, saattaa joku kysyä. Vastaus on minulle itselleni ihan yksiselitteinen: Että säilyisi käsinkosketeltavia, jalkojen alla tuntuvia muistoja ajasta, jota ei enää ole. Ajasta, jolloin aravalainan saadakseen piti rakentaa vuokralaisille huoneet yläkertaan. Jolloin ikkunoita ei valmistanut tehdas nimeltä Tiivi tai Pihla, vaan isäntä itse tai naapurin puuseppä.

Jolloin vessoihin ei ostettu jostain epämääräisestä huonekalulevy-nimisestä valmistettuja mielikuvituksettomia kaappeja vaan ne kaapitkin tehtiin itse ja ruuvattiin niihin korkeintaan kaupasta ostetut bakeliittiset vetimet.

Tämä kuva meidän putkiremontoidusta vessasta on otettu juuri äsken.

No niin, lapset ja lapsenmieliset, tässä päivän epistola. Yllä olevasta asumisfilosofisesta paasauksesta voinemme vetää vain yhden johtopäätöksen: Jag borde flytta till Sverige som hallonbåtsflykting. 

Puukuuri

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta, meillä oli reilun kahden viikon ajan ilonamme sveitsiläis-pietarilainen ystäväperhe kaksine lapsineen, ja tämän Kiljusen herrasväkeen verrattavissa olevan konklaavin kanssa ei juuri bloggaamaan ehtinyt. Alakerran vessaremontti on sentään melkein valmistunut viimeisiä paikkamaalauksia ja paria koukkua ja yhtä naulakkoa lukuunottamatta, siitä pitäisi täräyttää kuvia eetteriin. Mutta jos nyt vielä vähän piha-asiaa sitä ennen.

Yritin tässä iltani iloksi etsiä seuraavaksi inspiroivaa kuvaa puuvajasta. Eli puuliiteristä. Minä olen Imatralta kotoisin, ja jostain syystä meillä päin tuota polttopuiden säilyttämiseen tarkoitettua ulkorakennusta on tavattu kutsua nimellä puukuuri. Googlauksen perusteella taitaa olla laina eestin kielestä tuo. Kuuri pitäisi pikimmiten puille saada, koska saunapuiden kaivelu lumikinoksesta pressun alta on melko ankeaa puuhaa ja sitä on nyt tullut ihan riittävän monta talvea harrastettua.

Kävi ilmi, että puuvajoja on aika paljon tarjolla valmiina. Niistä löytyi muutama oikeinkin nätti, kuten vaikka tämä Verkkomikon Suvi-malli:

Mutta joku noissa harjakattoisissa minua häiritsee. Liian moderni, tai sitten liian kesämökkimäinen kaupunkitalon pihaan. Haluaisin sellaisen, joka näyttäisi nimenomaan puukuurilta, ei puuvajalta. Semanttista hienosäätöä siis kehiin. 

Kokeilin seuraavaksi puuliiteriä. Sillä sattui jo osuma melko lähelle, esimerkkinä vaikkapa tämä Karkkilan pienen puupajan Pieni puuliiteri: 

Mutta ei aivan. Tuossakin on vähän kesämökkitunnelma, ja se näyttää lisäksi siltä, että se on rakennettu 2000-luvulla. Minä haluaisin sellaisen, joka näyttäisi siltä, että se on nököttänyt pihalla naapurin Paulin aidan edustalla niin kauan kuin talokin. Sitä paitsi puuvaraston seinärakenne saisi olla umpinaisen sijaan harvempi polttopuiden kuivumisen takia. 

Jatkoin hienosäätöä ja etsin seuraavaksi puukuurilla. Haku vei ensin eteläisen naapurin puolelle, josta löytyi AiaEhitised-niminen yritys ja sen iloisenvärinen puukuur:

On ilmava, on toivotunlainen katto, mutta jotain silti puuttuu siitä oikeasta puukuuritunnelmasta. Jatkoin vielä hakua, ja kas: Imatran Työkeskuksen sivuilta löytyi vihdoin kuva täydellisen oikeasta puukuurista, ja otan nyt vapauden sen teille esitellä: 

(Samalla voi toki mieluusti käydä tutustumassa myös työkeskuksen toimintaan. Hyvä että on olemassa tuollaisia työkeskuksia. Minäkin olen joskus ollut seuraamassa kertakäyttölusikoiden pakkaajia töissään ja siinä hommassa oli kyllä työn iloa enemmän kuin monella akateemisella toimistonyhrääjällä ikinä!)

Mutta siis the puukuuri. Juuri tuollainen se minun mielessäni on ollut. Meidän kuuristamme voisi tehdä vähän leveämmän ja laittaa oven molemmille puolille kapeat, kaksiosaiset ikkunat, jotka löysin verannan alapohjasta. (Veranta on meidän talon ainoa osa, jossa on rossipohja.) Katto tulisi huovasta, tottakai, ja laudoitus olisi juuri noin pystyssä niin se näyttäisi vanhalta eikä 2000-lukulaiselta. Saranoiden kuuluisi olla juuri tuollaiset eikä oveen tulisi mitään kahvoja tai muita vaan tuollainen munalukkosysteemi. Ja kuuri pitäisi kyllä oikeaoppisesti minusta rakentaa niin, että sen nurkkien alle laitettaisiin luonnonkivet joiden päälle se rakennettaisiin. Voi olla, että insinööri ei ihan näin perinnehengessä suostu perustuksia tekemään. 

No niin, nyt on täydellinen puukuuri löydetty, ei kun rakentamaan! 

Ehe ehe. 

Unelmien puutarhakalusteet

Kaikki piha-aiheiset avaukseni sisältävät sanan "unelma". Eikä syyttä.

Olen nyt tämän viikon verran kestäneen melko lumettoman ajanjakson aikana tullut siihen tulokseen, että puutarhanhoidollisesti arvioituna tämä kesä tulee olemaan parempi kuin viime kesä. Olen nimittäin jo useana päivänä ehtinyt tekemään lasten aamupäiväulkoilun ajan väljästi laskettuna tunnin verran pihahommia. Ja lapsia on tällä hetkellä talossa neljä, 5-, 2,5- ja 1-vuotiaat sekä neljän kuukauden ikäinen vauva.

Fanfaareja!

Todellisuus nyt ei ole tällä kertaa tarua ihmeellisempi, vaan pihamaalla on muun muassa kahdesta eri ilmansuunnasta aloitettu ja yhä pahasti keskeneräinen orapihlaja-aidan leikkausoperaatio, yksi puoleen väliin kuolleesta aineksesta harvennettu kukkapenkki ja yksi noin yhden kolmasosan osalta leikattu ruusuaidanne. Pihahommat sijoittuvat nimittäin sille kulmalle, missä lapset kulloinkin suvaitsevat leikkimään. Onneksi joka kulmalla piisaa tehtävää.

Lienee tarpeetonta sanoa, että en ole ehtinyt kameran kanssa juuri pihamaalla heilumaan, joten kuvamateriaalia ei ole. Pitänee yrittää ensi viikolla ryhdistäytyä.

Mutta naputtelenpa nyt aiheesta pihakalusteet, kun kerran on sellainen meininki että jotain voisi naputella.

Meillä on pihakalusteet, yksi pöytä ja neljä tuolia. Saimme ne äidiltäni, joka luetteloi ne tarpeettomien tavaroittensa joukkoon. Me emme ole nyt kolmeen kesään niitä juuri ehtineet huoltaa, ja ne ovat päässeet perin heikkoon kuntoon. Ne eivät ole mitenkään erityisen tunteita herättävät, tässä jonkinmoinen kuva ensimmäiseltä kesältä. Valkoiset pinnatuolit eivät kuulu kalustoon, ja ne on muutenkin kiikutettu jo takaisin kierrätyskeskukseen mistä ne alun perin meille tulivatkin:

Olen nyt sillä silmällä tutkaillut pihakalusteita jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin sillä välillä. Lienee niin, että meillä olisi hyvä olla peräti kahdet pihakalusteet - toiset alapihalle ja toiset talon edustalle - siksi, että aurinko paistaa päivisin alapihan puolelle ja iltaisin etupihalle. Jos ajatellaan vaikkapa työsskäyvää arkea, tai kesäiltojen ruokailuja ylipäänsä, on ateriointi ilta-auringossa paljon miellyttävämpää kuin varjon puolella alapihalla. Kunhan se orapihlaja-aita vielä kasvaa, on etupiha tarpeeksi suojainenkin tuollaiseen ulkoruokailuun, nyt siinä on vähän niin kuin tarjottimella.

No, toisaalta nyt voi kätevästi huudella kadun yli naapurin uudelle terassille.

Lienee tarpeetonta sanoa sekin, että olen jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin ollut pääosin tyytymätön ja ärsyyntynyt tarjolla olevaan pihakalustevalikoimaan. Meidän pihaan eivät mitkään modernit polyrottinkisysteemit istu, vaikka sopivalla paikalla ne varmasti ovat ihan paikallaankin. Kaupoissa myytävät puiset puutarhakalusteet ovat sietämättömiä, joko liian ökyjä tai liian rempuloita. Halpojen pihakalusteiden laatu on sitä luokkaa että puoliso ei uskalla edes koeistua niitä, kalliitkin ovat muotoilultaan ja olemukseltaan rumia ja jollain selittämättömällä tavalla hyvin huonosti meidän pihaan kuviteltavissa olevia.

Oikeastaan vankilan myymälä on ainoa, jossa on ollut edes vähän sinne päin olevia pihakapineita. Minä olen ollut jo ostamassa meidän pihaan sieltä keinua, mutta ostos on tyssännyt puolison vastusteluun. Keinu ei vastaa tiukkoja laatukriteerejä eikä ilmeisesti ole muutenkaan erityisesti vakuuttanut.

Totuudenmukaisesti on kyllä sanottava, kaikella kunnioituksella rikosseuraamuslaitosta kohtaan, että vankilan kaupan pihakalusteet ovat ulkomuodoltaan monesti hitusen kökähtäviä ja niissä on vähän sellainen "torx-ruuvi törröttää" -tyyppinen viimeistelyn tai lähinnä viimeistelemättömyyden leima. Kun nyt ajattelee kalusteiden tuotantotapaa, niin ehkä nämä pienet puutteet ovat ihan sallittuja ja suorastaan ymmärrettäviä. Eivätkä vankilan myymälän pihakalusteet maksa kovinkaan paljoa. Niitä ilmeisesti saa myös tavallisesta puusta, minä kun en ole erityisen ihastunut kestopuuhun materiaalina. Kaikkein mieluiten hankkisin puuvalmiit, käsittelemättömät kalusteet ja maalaisin ne itse pellavaöljymaalilla.

Tänään posti toi Glorian Antiikki -lehden. Siinä oli kuva kauniista, vihreästä puutarhatuolista ja osoite www.westan.fi . Kävin nettisivuilla katsomassa kuvia ja niistä innostuneina soitin ja pyysin myös hinnaston.

Eiväthän nuo tuolit ja pöydät ilmaisia ole. Toisaalta ne ovat Suomessa valmistettuja ja ainakin kuvissa hyvin laadukkaan oloisia. Olisin taipuvainen ajattelemaan jopa niin, että noista saattaisi olla meille pihakalusteiksi vähän niin kuin loppuiäksi. Ihastuin erityisesti 50-lukulaisiin lepotuoleihin, joiden kuvan uskaltaudun varastamaan Westanin sivuilta:

Sellaista unelmien ruokailuryhmää ei tainnut löytyä vieläkään, muutamia aika kivoja kuitenkin. Sen sijaan ryhdyin pontevasti haaveilemaan siitä, että kaksi tuollaista lepotuolia ja yksi pieni pöytä koristaisivat jo ensi kesänä pihamaatamme. Ne voisi sijoittaa tuohon keittiön ikkunan alle, penkereelle, mihin on tulossa myös lasten leikkipaikka.

En kyllä tiedä ihan varmasti, kuinka paljon tavaraa siihen leikkipaikalle oikein mahtuu. Mutta ainakin aion vakavasti harkita noita tuoleja ja pikkuista pöytää. Vankilan kaupassakin pitää käydä tutustumassa vielä kerran tarkasti valikoimiin.

Jos jollakulla on vinkkejä kauniista, ajattomista puutarhakalusteista niin sellaisia otan mielelläni vastaan. Tiedän, että ainakin Antiikkiliike Fasaani tuo Suomeen vanhoja, ranskalaisia metallikalusteita puutarhatarkoituksiin, mutta ne ovat minusta vähän liian maalaisromanttisia meidän pihalle. Puiset pihakalusteet olisivat enemmän minun makuuni. 

Kasvihuone- ja leikkimökkihaaveita

Kävin viikonloppuna frouva Naapurin kanssa pääkaupungissa Kevätpuutarha-messuilla. Päivän parasta antia oli ylivoimaisesti ajanvietto hyvässä aikuisseurassa ja huutavien lapsien ignorointi, koska ne eivät olleet omia lapsia. Messuilla ei ollut kauheasti tarjontaa hippien mummolapihoille, puoliso sai kuitenkin tuliaisiksi korianterin siemeniä Isoäidin kasvien valikoimista. Ja minä tilasin puolueettoman aikakauslehtivertailuni perusteella tällä hetkellä perinnerakentamisen näkökulmasta kiinnostavimman sisustus- ja kotihommailuaviisin, nimittäin Maalla-lehden. Pitäisi joskus naputella tänne se vertailu.

On vielä mainittava, että kivoin messuosasto oli puolueettoman aikakauslehtivertailuni puutarhalehtisarjan ylivoimaisella voittajalla, Puutarhaliiton julkaisemalla Kotipuutarha-lehdellä. Puoliso tykkäisi noista Piet Hein Eek -henkisistä pihapoluista.

Sen sijaan lasinsirpaleet pihaelementtinä aiheuttivat kulmakarvojen kohottelua. Ja niitä oli paljon. Lasinsiruja, ei kulmakarvoja.

Messukeskuksen pinta-alasta varsin suuri osa oli kaikenlaisten piharakennusten valtaama. Toinen toistaan ökympiä huvi- ja vierasmajoja, poreammekatoksia ja muita pytinkejä pilvin pimein. Hipit mummolapihoineen pyörittelivät päitään.

Tutkailin erityisen suurella mielenkiinnolla kasvihuoneita, koska tämänhetkisten pihasuunnitelmieni ydin on se, että alapihalle muotoillaan keskikäytävä, jonka päähän, juuri sopivasti keskipäivän paahteelta naapurin kerrostalon pihatuomen suojassa olevalle mutta muuten koko päivän auringonpaisteiselle paikalle, rakennetaan kasvihuone. Vanhoista, Imatran Intiaanikylän puretun yleisen saunan ikkunoista. Jostain tuntemattomasta paikasta vielä hamassa tulevaisuudessa löytyvistä purkutiilistä rakennetulle punatiiliselle kivijalalle.

Ja mielellään muutenkin sellainen kuin Karjalan kunnailla -TV-sarjan Anton ja Helinän kasvihuone. Siis tämä, jos ette ole sarjaa katsoneet:

Kuva: Yle 

(Toim. huom. Minä, joka en ikinä katso telkkaria, tykkäsin sarjan ekoista kausista niin paljon, että meidän Vuokon nimiäisten alkumusiikkina oli sarjan tunnusmusiikki, joka löytyy myös Spotifystä Pentti Hietasen esittämänä. Sen nimi on Yö väistyy. Ah, kaunista. Nasu soitti kappaleen haitarilla Vuokon juhlissa.)

No, ei siellä messuilla ollut oikein mitään kiinnostavaa kasvihuoneinspiraatiota ajatellen. Ehkä sellainen asia, mitä olin noin ajatuksen tasollakin jo mietiskellyt - kasvihuoneesta pitää tehdä tarpeeksi iso ja ennen muuta korkea, että se on käytännöllinen ja sinne voi laittaa vaikka pienen pöydän ja tuolit. Ja juoda frouva Naapurin kanssa sitten siellä kahvia keväisin. Ja ruukutuspöytä siellä pitäisi olla, jonka ääressä voisi ruukuttaa kasveja pukeutuneena aistikkaasti ruusukuvioisiin Garden Girl -housuihin. (Eikä esimerkiksi Pietarista Apraksinin torilta 2000-luvun alkupuolella hankittuihin maastokuvioituihin kammotuksiin, joissa yleensä pihahommissa heilun.)

Kuva: Secret Garden 

Ja sellainenkin yksityiskohta, että välttämättä kasvihuoneen ei kyllä tarvitsisi olla valkea. Tuo tiili yhdistettynä vaikka ihan puunväriseen eli meidän tapauksessa maalattavien ikkunanpokien takia ruskeaan voisi olla ihan hyvä. Valkoruutuinen kasvihuoine voisi toimia rintamamiestalon pihassa, jos se olisi sellainen hyvin pieni tomaatinkasvatusmökki, mutta tuollainen isompi rakennelma saattaisi olla höhlän näköinen valkoisena. Sitä paitsi sille voisi käydä kuin Ekholmin savustamon kasvihuoneelle.

No, kasvihuonesuunnitelmat jäävät hautumaan. Tämän kesän projektina on rakentaa naapurin Martan yläkerran ikkunoiden alle lavat, sijoittaa ne talon eteläseinustalle ja laittaa lavoihin kasvamaan salaattia ja muuta naposteltavaa.

Leikkimökki lienee kuitenkin se piharakennelma, joka ihan ensimmäisenä pitäisi pihaan realisoitua. (Tai oikeastaan vielä ennen sitä pitäisi realisoitua halkovajan, jonka suhteen haaveilen jo tulevasta kesästä, ehkä ylioptimistisesti jälleen kerran.)

Meillähän oli jossain vaiheessa ajatuksena rakentaa autotalli alapihalle. Nyt olemme luopuneet suunnitelmasta, koska autotallin rakentaminen alapihalle edellyttäisi mittavia maansiirtotöitä, aiheuttaisi talvella tolkuttoman laajan alueen lumityöt, olisi investointina suhteettoman kallis kun tarkoituksena olisi kuitenkin vain säilyttää siellä autoa - meillähän on kaikenlaiseen autotallipuuhasteluun sopiva, iso autotalli tuolla kellarissa - ja rakennelman sovittaminen pihalle olisi perin haasteellista. Ei autotallia, Volvo on tottunut pohjolan olosuhteisiin.

Imaginäärisen autotallin paikalle on kasattu taannoisen etupiharemontin alta pois kaivetut jättömaat. Niiden vuoksi alapihalla on omituinen koroke, joka ärsyttää minua ja tekee mahdottomaksi tuon hienon, symmetrisen keskikäytäväsuunnitelmani toteuttamisen, koska alapiha itsessään ei ole täyttömaakasan vuoksi enää symmetrinen. Minulla ei ole vissiin kunnon kuvaa siitä maakasasta, mutta jotakuinkin tällainen se on, kuvan oikeassa laidassa siis.

Paitsi että suostuin noiden ylijäämämaiden läjittämiseen pihalle ainoastaan siinä tapauksessa, että ne naamioitaisiin jotenkin kauniimmaksi kuin iso jättömaakasa, josta törrötti orapihlajan juurakoita. Puoliso ratkaisi asian kylvämällä maakasan päälle kukkaketo-siemensekoitusta. Kasa kosti ulkonäkösolvauksen ideologisin asein, ryhtymällä kasvamaan pontevasti pelkkää ruiskaunokkia.

No niin, takaisin siihen leikkimökkiasiaan. Miten niin muka rönsyilevä tämä puutarhakirjoitusteni sarja...

Puutarhamessujen debriefing-tilaisuudessa kuitenkin päätimme, että meille tarpeeton maakasa roudataan naapuriin, joka on siis tuo vaaleansininen talo kuvassa oikealla. Siitä vaan mäkeä kottikärrillä ylös ja kippis, naapurin lievästi haastavaa rinnepihaa loiventamaan. Yksi puoliso, se täällä asuva, oli yllättävän suopea tälle suunnitelmalle. Naapurissa asuva oli mutissut jotain negatiivissävytteistä, mutta ehkä hänenkin päänsä vielä käännetään. Kunhan kasa häviää, istutan sen paikalle omenapuun. Toinen omenapuu kasvaa jo kasan päädyssä, alapihan varsinaisella tasolla. Niiden väliin tulee leikkimökki.

Leikkimökkiasiassakin olen yrittänyt olla kaukaa viisas. Sellainen pikkuruinen leikkimökki olisi nykyisten lasten mittakaavaan sopiva. Mutta lapset kasvavat, ja haluavat ehkä väljemmän tilan. Luultavasti me lasten vanhemmat tulemme myös kököttämään yhteenlasketusti tuntikausia mökissä nauttimassa kaikenlaisia ravintola-, kahvila- ja kotiruokaherkkuja sekä loputtomia määriä kahvikupposellisia. Siksi mökki, jossa on tilaa ja ennen muuta korkeutta, lienee viisas hankinta. Muumitaloa en halua, joten korkeuden saavuttamiseksi täytyy olla myös pinta-alaa.

Nyt tämä postaus alkaa olla pitkä kuin nälkävuosi. Laitan väliin kevennykseksi kuvan ihanasti luonnontilaisesta pihastamme, ettei kenellekään vaan tule sellaista kuvaa että löpinäni villiintymisestä olisivat jotenkin liioittelua. Säälittävänä yksityiskohtana maalämpökaivon porausjätekasaa hiekkalaatikona paremman puutteessa pitävä lapsi. Jos tänä kesänä vaikka edes sen hiekkalaatikon...

Ja leikkimökkiin: Pinta-alaa puoltaa sekin, että tulevaisuusskenaario on tosiaan muuttaa nukkumaan yläkertaan. Empiirinen todistusaineisto kertoo, että yläkerrassa on kesähelteillä kuuma. Tässä blogijutussa jo kymmeneen kertaan mainitut ikuisuusnaapurit ovat ratkaisseet ongelman nukkumalla kesäisin pihalla teltassa. Jos nyt kerran pihalle joku rakennelma pusataan, voisi se samalla palvella myös hikisten kesäöiden nukkumapaikkana, tuumin minä.

Ihanaa tietysti olisi, jos lapsilla olisi omien vanhempien omin pikku kätösin alusta asti rakentelema leikkimökki. Tällä aikataulutuksella leikkimökki olisi valmis luultavasti silloin, kun ainakin vanhempi tytär pakkailisi kamojaan kotoa pois muuttamisen merkeissä. Noin pessimistisesti ajateltuna. Olen miettinyt, että valmis tai ainakin puolivalmis mökki voisi olla järkiratkaisu - jäisi enemmän aikaa niiden loputtomien kahvikupposten nauttimiseen siellä itse mökissä.

Olen käynyt kuikuilemassa täällä Mikkelissä olevan, vierailukohteeksi erityisen suositeltavan vankilan myymälän leikkimökkiä. Siinä on kuitenkin kenttälaudoitus, jota inhoan, eikä sitä saa tilaajan mieltymysten mukaan modattuna, joten se on täytynyt unohtaa. (Kenttälaudoitus tarkoittaa sellaista ulkoverhousta, jossa laudat on laitettu ikään kuin kolmeen kenttään, yleensä vaaka-pysty-vaaka, ja välissä on rimat. Sellainen laudoitus sopii 2000-luvun omakotitaloon, mutta ei rintamamiestaloon. Eikä rintamamiestalon leikkimökkiin.)

Messuilla näin Puuidea Oy:n Pihakartano 7 -leikkimökin, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Ehkä eniten siksi, että se oli kuitenkin aika laadukkaan oloinen kapine, mutta myös ulkoasultaan enemmän harkitun oloinen kuin monet valmisleikkimökit. En kyllä ole ihan varma siitä, sopiiko tuokaan nyt niin täydellisesti rintamamiestalon pihaan, mutta ehkä maalattuna voisi sopiakin?

Minä näppäsin messuilla vain hyvin huonon kuvan mökistä, mutta tässä se nyt kuitenkin.

Niin. Jos ikkunoista ottaisi nuo liiat koristeellisuudet pois - ei ristikoita, ei noita viisteitä pystyvuorilaudoissa ja yläreunan vuorilauta yhtä kapea kuin muut - ja katoksi laittaisi pikkuruisen kolmiorimahuopakaton, niin mikä ettei. Tuolla mökissä mahtui seisomaan hyvin ja siellä oli sisällä parvi, jonka alle mahtuisi vielä sänky.

Kyy-yllä. Hintaa tuolla pytingillä elementtitoimituksena on yli kaksi tuhatta euroa. Puoliso päätti laskea, mitä maksaisivat tuollaisen vastaavan leikkimökin tarvikkeet. Minä kuikuilin netistä, että arkkitehtonisesti tälle mökkeröiselle hyvin huomattavissa määrin kalpenevat, isomman kokoluokan leikkimökit maksavat keskimäärin tonnin.

Laskemme killinkejä, ja jatkamme haaveilua. Sekä virittelemme kottikärryjä ajokuntoon, ajoittaisesta räntäsateesta huolimatta. 

Ei-kiinalainen kassi

Tällä viikolla vietetään Taidon ja käsityön viikkoa, josta voi lukea lisää muun muassa Suomen käsityöyrittäjien tai Taito ry:n sivuilta. Sen kunniaksi esittelen teille tämän viikon parhaan ostokseni, joka on kyllä taatusti useammankin viikon paras ostos.

Minähän olen siis niin kutsuttu tumpelo. Tumpelouteni on käynyt ilmi jo varhaisessa alakouluvaiheessa, jossa opettaja on piirtänyt ruksin "Käden työ on varmaa ja hallittua" -kohdan sijasta "sujuu aika mukavasti" -kohtaan. "Vaatii vielä harjoitusta" olisi ollut se kolmas kohta mutta siihen asti ei sentään tarvinnut mennä.

Minulla on myös sellainen vaiva, että en ole yhtään kiinnostunut mistään kankaisiin, lankoihin tai muihin tekstiilituotteisiin liittyvistä käsitöistä. Olen ollut peruskoulussa puukäsitöissä, en nyt mitenkään erikoisesti silläkään puolella loistaen. En osaa neuloa sukkaa, vaikka älyttömänä uudenvuodenlupauksena vuonna 2000 päätinkin opetella sen operaation uudella vuosituhannella. Osaan rakentaa periskoopin. Pidän maalaamisesta ja huonekalujen laittelusta, mutta jätän mielelläni kaikki pikkutarkat ja näkyviin jäävät työvaiheet puolisolle, koska omien kätösteni jälki on aina vähän sinne päin roiskimista. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun en kerran osaa itse eikä kiinnosta opetella, on ihan mahtavaa kun ihmiskuntaan on siunaantunut heitä, jotka voivat maksusta toteuttaa käsityötaitoja vaativia ideoitani.

Tämän esipuheen jälkeen, kas tässä teille se viikon paras ostos. Maailman paras matkailevan pikkulapsen vaatekassi:

(Nyt jos koskaan toivoisin, että osaisin ottaa tai edes viitsisin opetella ottamaan säädyllisiä valokuvia, koska tuo kassipoloinen ei näissä kuvissa pääse ollenkaan oikeuksiinsa. Idean näistä ehkä kuitenkin tavoittaa, jos lukee eteenpäin.)

Kirpputoreja harrastava äitini toi meille kerran kassillisen lastenvaatteita, jotka sitä kassia myöten oli hankittu kirpputoreilta. Meidän lapsilla on, toim. huom., hyvin vähän uutena ostettuja kuteita, koska minun mielestäni on älytöntä hankkia kaiken pitkin poikin maailmaa vellovan lastentekstiilihyökyaallon jatkeeksi yhtään uutta trikooretkua. Semminkin kun ainakin tämän talon tyttärillä ne harvat uusina saadut vaatteet ovat kestäneet uusien näköisinä noin puolitoista viikkoa. Luultavasti tätä kantaa pitää muuttaa kun lapset vähän kasvavat, koska olen ollut huomaavinani että kolmevuotiaan kokoiselle esikoiselle ei ole enää lainkaan niin yksinkertaista löytää ehjiä ja siistejä kirpparivaatteita. Kuluttanevat ne puhki tuossa iässä, kun eivät enää tuplaa pituutta ja painoa vuoden aikana, luulen ma.

No mutta asiaan. Tuli siis vaatteita, ja ennen muuta tuli kassi. Kassi oli joku kirjakerholahjus, ja melko kulahtanut sellainen, mutta paremman mallista kantovälinettä en ole koskaan vielä tavannut. Kassi palveli meillä lasten vaatteiden kuljetus- ja säilytyspaikkana mummola- ja muiden vierailujen aikana. Kassissa oli laaja suuaukko ja läppä, joka piti kuitenkin tavarat sisällä kassissa. Siinä oli taskuja, jonne  saattoi lähtöhetkellä survoa kaiken ainiintämäkinvielä-tyyppisen sälän. Sieltä oli helppo penkoa puhdas paita tai kuivat housut ruokailu- ja vessavahinkojen sattuessa, ja sinne mahtui osapuilleen kaikki se, minkä nyt tuollainen taaperoikäinen viikonlopun tai vajaan viikon matkalla tarvitsee.

Täydellinen kassi, siis. Mutta jo valmiiksi hyvin käytetyssä kunnossa. Ja lopulta kassi-parka hajosi niin atomeiksi, että siitä alkoi olla enemmän haittaa kuin hyötyä kun muovisesta sisävuorista irtoili palasia ja vuorin ja päällyskankaan välinen ohut superloni tartutti inhaa keltaista nöyhtää kaikkeen, mikä kulkeutui lähellekin kassia.

Siivosimme kerran erään kiivaahkon sananvaihdon jälkeen puolison pursuilevasta kaapista kaikkea sellaista, jonka säilyttämien siellä esti tehokkaasti käytössä olevien vaatteiden säilyttämisen siellä. Ei-säilytettävien joukossa olivat Panun entiset lempifarkut, persuksista puhki kuluneet. Haikeiden jäähyväisten jälkeen puoliso oli valmis sijoittamaan farkut energiajakeeseen, mutta minä nappasin ne roskiskasasta pois kun keksin, että olimme huomaamattamme päätyneet laukkudilemman ratkaisun äärelle.

Ratkoin vanhan kirjakerhokassin kaavoiksi, siihen sentään itsekin kykenin, ja mittailin niiden avulla farkkuja. Totesin ilokseni, että farkuissa oli riittävästi kangasta samanlaisen kassin ompelemista varten. Tässä vaiheessa joku muu olisi varmasti ottanut askeleen kohti ompelukonetta, minä otin askelen kohti puhelinta ja soitin Nykäsen Riitalle.

Löysin Riitan jokunen vuosi sitten, kun hän mainosti ompelupalveluitaan paikallislehdessä ja minun piti saada päiväpeitto lyhennettyä sänkyyn sopivaksi. Riitta tuli nytkin hätiin ja lupasi ommella puolison vanhoista farkuista kassin ultrahyvän kirppiskassin kaavoilla. Vein farkut ja kassinjämät Riitalle ja parin viikon päästä sain tekstarikutsun hakemaan valmiin tuotteen kotiin.

Kassi on ihana, se on käyttöominaisuuksiltaan aivan yhtä loistava kuin edeltäjänsäkin ja lisäksi se näyttää hauskalta. Ekstrakivaa on toki se, että puoliso voi katsella edelleen lempifarkkujaan uusiokäytössä. Muovipinnoitetun rempulan sijasta meillä on nyt kestävä ja konepestävä matkailukassi, joka maksoi tarvikkeineen muutaman kympin. Luultavasti joku kiinalaisessa hikipajassa valmistettu kassintekele olisi kustantanut saman verran, ellei enemmän. Nyt kierrätin vanhat farkut, työllistin hieman kotikaupungin naisyrittäjää ja sain juuri sellaisen tuotteen kun halusinkin.

Lisäksi sain iloisen mielen, koska kaikki nuo kolme edellä mainittua tuntuivat jotenkin oikeansorttiselle ja hyvälle. Olisin toki voinut lainata jostain ompelukoneen ja ruveta nyhertämään itse kassia, joka ei olisi koskaan valmistunut ja vaikka olisikin, niin aivan varmasti tuluskukkaromuodossa.

Tarinan opetus: Tumpelo pysyköön lestissään. Ja jos sattuu olemaan tumpelo, kannattaa olla ainakin idearikas sellainen. Ja hankkia ympärilleen kattava verkosto heitä, joita tumpelous ei vaivaa. Eläköön taito ja käsityö!